New Peripeteia

Oli sitten menossa luento, oppitunti, konferenssiesitelmä tai ihan vaan joku presentaatio toistuu paikalla kumma rituaali. Eteen läväytytään kalvo tai pikemminkin nykyään powerpoint. Sen läväyttäjä lukee enemmän tai vähemmän esitystään läpi ja läsnäolijat kirjoittavat kaiken sen mitä kalvolle tai powerpointille on kirjoitettu.

Olen jo pitkään ihmetellyt missä ihmiset ehdollistetaan tuohon kirjoitusriittiin – kalvon jäljentämiseen. Missä jaetaan se viisaus, että jäljentäminen ja ylipäänsä muistiinpanojen tekeminen on tärkeämpää kuin kuunteleminen ja ajatteleminen. Missä kehotaan painamaan fakta ja nimenkirjoitusasun kaltaiset asiat tarkkaan mieleen ja jättämään kontekstointi ja faktan ympärillä oleva tarina vähemmälle.

Tuliko esitelmöinnistä presentaatiolärpäkkeen ranskalaisiin viivoihin kohdistuvien reunahuomoutusten tekoa vasta poerpointin lyötyä itsensä läpi vai oliko se sitä jo piirtoheitin kalvojen aikakaudella?

Miksi ne samat ihmiset, jotka käyttävät kaiken tarmonsa luennon kirjallisen sisällön (=kalvon) jäljentämiseen hokevat luentojen olevan niin paljon helpompi oppimismuoto kuin kirjojen lukemisen? Kummeksuttaa! Ehkä en vain käsitä, että näiden ihmisten kalvotekstin jäljentäminen on automatisoitunut niin korkealle tasolle, että se ei vie kuin ripauksen huomiosta.

Akateemisen kulttuurin eräs kummallisimmista riiteistä on seminaaripaperin esittely. Se tarkoittaa pahimmillaan ylipitkän esityksen läpilukua kamalalla vauhdilla (=lyhyessä ajassa) suoraan paperista. Ja noita tilaisuuksia on sattunut viimeaikoina liian usein. Ne ovat ihan väärä paikka tälläiselle ihmiselle joka on peruskoulun jälkeen keskittynyt äänestämään jaloillaan eli olemaan poissa turhilta luennoilta – joita on muuten ollut paljon. Turhan luennon määritelmä on seuraava -> tilaisuuden sisältö on luettavissa kirjasta tai muuten vaivattomasti hankittavissa, eikä tilaisuudessa tultene kertomaan mitään uutta/omaperäistä.

Istuin tänään Helsingin yliopiston kollegion kokouksessa Arpeanumin auditoriossa. Sali oli hieno. Ei mikään ihme, että se valittiin esittämään luentosalia Suden vuosi elokuvaan, jota en ole vielä(kään) nähnyt. Yleensä yliopistolla tulee sellainen tunne, että kaikkialla on vain naisia. Kollegion kokouksessa ei tullut sellaista oloa. Enemmistönä salissa oli solmiokaulaiset herrat. Seuraavaksi suurimman ryhmän muodostivat herrat vailla solmiota. Sen jälkeen tuli vasta ei-herra-lainkaan ryhmä. No sinänsä kollegio valitsi johtoonsa naisen ja varapuheenjohtajakseen naisen. Molemmissa (miehen) pitämissä esityspuheenvuoroissa puhuttiin tasa-arvosta. Olen huomannut, että naista valitessa on aina pakko laittaa se tasa-arvoargumentti kehiin.

Päivän toinen tasa-arvoajatus tuli mieleen töissä. Olen havainnut, että erilaisia käppyröitä luettaessa normaalina (sellaisena tilana, jota ei huomioida) pidetään sitä, että asiaa x (esimerkiksi rahanjakoa) kuvaavissa käppyröissä naisten tolppa on hieman alempana kuin miesten tolppa. Jos ero on suuri – se huomataan ja huudetaan epätasa-arvoa. Jos se on tasoissa niin se taas huomataan ja hehkutetaan tasa-arvoa. Hassua. Niin joo … asiasta toiseen mainittakoot, että excel laski minulle taas käppyröitä, joissa naisten tolpat oli paljon matalampia kuin miesten tolpat.

Päivän kolmas tasa-arvoajatus tuli mieleen lukiessa verkkohesarin uutista siitä, että opiskelijanaisista huomattava osa lykkää lapsen tekoa. Erään trendikkään yrityksen tekemä tutkimus sai enemmän julkisuutta kuin Tampereen yliopistossa tässä kuussa tarkastettu samaan tulokseen tullut väitöskirja. Kun uutisissa puhutaan lapsen teosta puheessa toimijana on vain nainen. Naiset haluavat lapsia. Naiset lykkäävät lasten tekoa. Naiset sitä ja naiset tätä. Ihan niinkuin lapsen tekoon tarvittaisiin vain nainen. Ihan niinkuin lasten tekoon liittyvät kysymykset ovat vain naisen harkinnassa. Ihan niin kuin silloin kun nainen sanoo “tulkoon lapsi” tuo lapsi tulee.

Opiskelijatutkimuksia tuottavat lafkat (ns. sopo-sektorit ja niiden kanssa puuhastelevat tutkijat) ovat jo pitkään tarkastelleet opiskelun ja lapsen teon sekä opiskelun ja lapsen hoidon välistä yhteyttä. Liian usein tuossa tarkastelussa katseen kohteena on vain nainen tai sitten yksikkö nainen ja lapsi. Missä on mies? Eikö mies osallistukaan lapsen tekoon? Eikö mies osallistukaan lapsen hoitoon? Eikö lapsi vaikuta miehen opiskeluun? Eikö mihen opiskelulla, epävarmalla työtilanteella tai muulla sellaisella ole yhteyttä päätökseen hankkia lapsi? Eikö oikeasti?

No joo. Siinä päivän hajanaisia ajatelmia.

Taideteollinen korkoakoulu, teknillinen korkeakoulu ja kauppakorkeakoulu meinataan yhdistää yhteen huippuyliopistoksi. Hommassa on sama vika kuin EU:n perustuslaissa oli. Pömpöösi nimi nostaa takajaloille. Jos EU:lle olisi väännetty Kemijärven sopimusta ja yliopistokentälle Metropolia-yliopistoa (!), niin tokkopa suuria tunteita olisi saatu liikkeelle.

Kävin viikolla muutaman lounaskeskustelun aiheesta parissakin kokoonpanossa. Edellisellä viikolla päivittelin Taideteollisen korkeakoulun hallituksen kannanottoa. Siinä paperissa oli ihan kaikki muotisanat ja montaa kulttuuripoliittista ohjelmaa luettu “kuin piru raamattua” tyylillä. Tulin oikein pahalle päälle, kun asiakirja oli laadittu niin hyvin – sisältö kun näet ei oikein miellyttänyt.

Eräässä lounaskeskustelussa puhulin muutaman vanhan opiskelija- ja nuorisojärjestöjäärän kanssa huippuyliopiston kyvystä tuottaa lisäarvoa ja tuon lisäarvon suuntaamisesta taidealojen hyväksi. Minä en usko kumpaankaan. Seurani uskoi. Puhuimme myös taiteen ja talouden suhteesta. Se on kovin hankala. Sillä osa taiteellisesta toiminnasta on ihan ehtaa markkinoilla talouden ehdoilla (ja talousjärjestelmää hyödyntäen) tapahtuvaa puuhastelua. Enkä nyt puhu mistään kaupallisesta taiteesta. Tuohon kategeriaan tippuvat mm. Kaurismäen elävät kuvat, ainakin jossakin määrin Ahtialan videoteokset, iso osa teatteri- ja orkesteritoiminnasta (ehkäpä jopa koko vos-taidelaitoskenttä). Ja sitten on sitä toista. Taloudellisesti irrationaalisesti käyttäytyvää taidetta. Sitä joka ei ole talouden vaan poliittisen päätöksentekijän armoilla. Sitä jota ei osteta, ei latailla pahemmin verkosta. Sitä, jonka yleisö on pientä. Sen olemassaolo on poliittisen päätöksentekijän euroina ohjautuvan taiteen edistämistoimen varassa. Niin… on toki sitä kolmattakin… sitä, joka on on vaikka talous ja poliittinen päätöksenteko on sen hylännyt. Se on tarroina sähkökaapeissa ja sen sellaisina juttuina. Mutta se on huippuyliopiston kannalta toisarvoista, sillä vain kaksi ensimmäistä mahtuu huippuyliopiston – kolmas on siivottu jo sieltä pois.

En voi täysin vastustaa huippuyliopistoa, sillä olinhan aikoinaan saarnaamassa, että AMK Stadian (rauha hänen muistolleen) ja AMK Helian (rauha hänenkin muistolleen) olisi järkevää fuusioitua. Ja, että tuo fuusio (kauppatieteet mukaan sosiaali- ja terveydenhoidon, tekniikan ja kulttuurialojen kokonaisuuteen) hyödyttäisi juuri kulttuurialoja. Olen edelleen sitä mieltä, mutta tähdennettäköön sitä, että Stadian kulttuurialoille ei sisälly kuvatateita tai muuta silleen epäilyttävää puuhastelua.

Huippuyliopistopaperia olisi hyvä lukea yhdessä selvitysmies Turo Virtasen taideyliopistojen fuusiosta kirjoittaman paperin kanssa. Rinnan niitä olisi luetteva sen johdosta, että molempien parhaat puolet toteuttamalla saataisiin aikaan jotain vielä innovatiivisempaa ja “huipumpaa” kuin vain toinen papereista toteuttamalla.

Loppuun vielä todettakoon, että tänään tulin lukeneeksi pitkään aikaan todella järkevän puheenvuoron huippuyliopistosta: http://kemppinen.blogspot.com/2007/04/kulttuurivki.html

“Kun yhä laajemmassa piirissä alkoi levitä tieto, että loputon on yhtä kuin rajaton ja että tiettyjä perustotuuksina pidettyjä aksiomeja postulaatteja vailla oleva maailma on mahdollinen ja että yhden pisteen kautta on vedettävissä lukemattomia sellaisia suoria, joiden piirin voidaan katsoa vastaavan toisia kuvitellun piirinsä sisällä kulkevia suoria, ja että me voimme laajentaa kuvitellun piiriä jopa rajattoman kanssa yhtä olevaan loputtomaan saakka, silloin yleisturvallisista syistä loputon suljettiin puomilla – tavallisella mäntypuomilla.” -Tabor-

Joitakin näytelmiä on jäänyt päähän, vaikka monet ovat unohtuneet. Kari Hotakaisen näytelmällä Hukassa on hyvä paikka on oma kohta sydämessäni – siitä pitkälti kiitos Liisan minulle muinoin kopioiman c-kasetin. Esityksistä mieleen on jäänyt erityisesti vuonna 1997 Turun kaupunginteatterissa näkemäni Gogolin Reviisori, Kansallisteatterissa pienellä näkemäni Ibsenin Nukkekoti Jukka Puotilan & Minttu Mustakallion tähdittämänä, Willensaunassa näkemäni Ruohosen Kuningatar K, Lumessa näkemäni vierailutulkinta Joutsenlammesta, Taisto Reimaluodon Lampela-Smeds parivaljakon teokseen Jumala on kauneus pohjaaava monologi Takomossa, Kajaanin kaupunginteatterin Tsehovin Kolme sisarta, Jyväskylän kaupunginteatteriin Kaisa Korhosen ohjaama Täällä pohjantähden alla, Todellisuuden tutkimuskeskuksen Helsinki by night ja Hanna Kirjavaisen kirjoittama Valtimonteatterin esittämä Eläintarhan huvila.

En malta huomauttaa, että listalla ei ole ainotakaan maamme menestyneimmän eli Helsingin kaupunginteatterin esitystä. Sen talon proggikset ovat olleet purkkaa. Maku on kadonnut hyvin nopeasti. Viihde on ollut hyvää – mutta esityksistä ei ole ollut enempään – muistoiksi. Esitys -> menestys esitys -> mistä syntyy menestys -> mistä tulevat bussilastit. Tuoko Helsingin Sanomat bussilastit maakunnista pääkaupunkiin? Onko takana jotain muuta?

Istuin keskiviikkona pitkästä aikaa Yliopistolla päärakennuksen neljännessä professorin työhuoneessa hörppimässä kahvia. Väkeä virtasi ovesta ulos ja sisään. Kukin tuli (ja oli) ehtimisensä ja viitsimisensä mukaan. Toiset olivat puoli tuntia… minä taisin olla kaksi ja puoli. Käynnissä oli teatteritieteen graduseminaari. Puhuimme niitä näitä – asiaa ja asiattomuuksia. Mikä minua on viehättänyt teatteritieteessä? Se on kai suljetun (rajoituksenalaisen) aineen kodikkuus ja tiiviys. Se on kai pienten ryhmien ja uskottoman suuren valinnaisuuden yhdistelmä. Voi kuinka lystiä. Kahvia ja rupattelua… sellaista akateemisen opiskelun tuleekin olla.

Tuo alun Taborin sitaatti on Eläintarhan huvila näytelmän alussa. Se vain tuli jostain syystä mieleeni. Ehkäpä se tuli mieleeni mäntypuomista. Maailmassa on kaikki hyvin, silloin kun paha on eristettävissä mäntypuomilla. Maailma, jossa on mäntypuomeja ei voi olla paha paikka. Mäntypuomi on oikeastaan sympaattinen esine – ainakin verrattuna piikkilankaan, vartiosotilaaseen, miinaan tai muuhun sen sellaiseen.

Taidealan korkeakoulutuksessa duaalimalli ei ole koskaan näytellyt suurta roolia. Samalla kun muilla aloilla on ammattikorkeakouluissa kovaa tahtia puuhattu toisen syklin koulutusta – ylempää AMK:ta – on taide- ja kulttuurialoilla eletty asiassa hiljaiseloa. Yliopistopuolelle on näillä aloilla livahdettu jo vuosikaudet vaivihkaa omiin maisteriohjelmiin (nivelopinnottomiin) yleensä ihan omien sisäänottojen kautta (KuvA, TaiK, LaY). Siitä huolimatta myös taideyliopistojen ensimmäisen syklin sisäänpääsijät alkavat kansoittua tutkinnon tai sen osan ammattikorkean puolella tehneistä. Tämän on pannut merkille myös taidekorkeakoulujen yhdistämistä ehdottanut selvitysmies Virtanen. Alla otteita Virtasen raportista:

“Kuvataideakatemia ja Lahden taideinstituutti ovat tehneet aiesopimuksen yhteistyöstä syyskuussa 2006. Yhdeksi tavoitteeksi on asetettu, että osa Kuvataideakatemian koulutuksesta annettaisiin tulevaisuudessa Lahden ammattikorkeakoulun taideinstituutissa. – - Kuvataiteiden alalla voitaneen laajemminkin harkita etenemistä kohti toimintamallia, jossa kandidaattivaiheen koulutus voitaisiin siirtää soveltuvilta osin ammattikorkeakouluyksikköihin. Tällöin kuvataiteiden yliopistotasoinen koulutus profiloituisi maisteri- ja tohtorikoulutukseen, ja kandidaattitasoinen koulutus annettaisiin ammattikorkeakoulussa. Soveltuvan amk-tutkinnon suorittaminen olisi sitten pääsyvaatimuksena
Kuvataideakatemian maisterivaiheen opintoihin.”

“Toimenpide-ehdotuksena esitetään, että taidealoilla ei pääsääntöisesti järjestetä ammattikorkeakoulun ylempään tutkintoon johtavaa koulutusta. Ko. koulutus voi tulla kysymykseen vain kansainvälisenä yhteistyönä toteutettavissa ohjelmissa, mikäli niitä ei voida toteuttaa
taideyliopistojen kansainvälisinä maisteriohjelmina. Edelleen esitetään, että selvitetään oppiainekohtaisesti, miltä osin voidaan siirtyä noudattamaan seuraavaa pääsääntöä amkkoulutuksen ja yliopistokoulutuksen opintopolkujen suunnittelussa: ammattikorkeakoulututkinto, maisterin tutkinto taideyliopistossa, tohtorin tutkinto taideyliopistossa. Alustavan selvityksen perusteella tällaisia oppiaineita olisivat ainakin muotoilu, graafinen suunnittelu, valokuvaus, kuvataide ja elokuva. Taideyliopistojen koulutustehtävä painottuisi siten kaikissa tarkoitukseen soveltuvissa oppiaineissa maisterikoulutukseen ja tohtorikoulutukseen.”

Tämmöttistä. Duaalimalli se siinä nitisee.

Opetusministeriön asettama selvitysmies Turo Virtanen on jättänyt raporttinsa taideyliopistojen yhdistämisestä. Virtasen tehtävänanto oli hieman erimoinen kuin edeltäjänsä selvitysmies Väisänen-Lahden, jonka selvitys jätettiin opetusministerin pöydälle pölyttymään kaksi vuotta sitten . Virtanen esittää fuusiota. Väisänen-Lahti esitti aikanaan yhteistä kansleria. Siinä on yhteistyön asteessa vissi ero. Väisänen-Lahti tunsi hyvin taidekentän. Virtanen hallitsee kiinteistöt ja hallinnon. Ote on selvityshenkilöillä vallan erilainen. Virtanen jää minulle kiinni parista lapsuksesta etenkin koulutusohjelmarakennetta muotoillessaan. Muutoin hänen selvityksensä on kerrassaan ansiokas. Selvityksen ulkopuolella oli SibA – tuo musiikkitalohankkeen pyhälehmä.

Kävin eilen teatteritieteen graduseminaarissa, jossa käytiin (kahden opiskelijan voimin) oikein oivallista keskustelua hyvästä teatterinjohtamisesta. Aihe oli oiva, eikä suinkaan omani. Tuli muisteltua sitä tilannejohtamisen nelikenttämallia, jota naureskellen pyörittelin päässäni muutama vuosi sitten ja kelailtua Auvisen väikkärin taiteellinen-taloudellinen dikotomiaa johtamisen kriisiyttävänä voimana. Konteksti se on se juttu, joka määrittää johtamista. Konteksti on se juttu joka kriisyttää. Hyvän (teatterin)johtajan tyyppiä ei ole. On vain kulloiseenkin tilanteeseen enemmän tai vähemmän sopivia.

Paras keskustelu tuli tosin käytyä miesten vessassa ennen seminaaria. Olimme eksyneet Jannen kanssa sinne samaan aikaan. Hän oli tulossa seminaarista minä menossa notkumaan graduseminaariin. (Olen muuten kohta käynyt siellä tämän lukuvuoden puolella enemmän kuin viime lukuvuoden puolella kaikkiaan.) Janne oli pyöritellyt kerrassaan kiinnostavaa kysymystä eleiden esittämisestä. Eleiden tiedostettu esittäminen on itsen ja hahmon esittämistä sekä tuon esittämisen tiedostamisesta. Ja vastaanottajan tiedostamista. Ja sitten on tiedostamaton esittäminen. Jeps. Siitä tulee varmasti hyvä työ – toivottavasti.

Sain gradusemmassa käteeni teatterilipun. Kävin katsomassa norjalaisen ryhmän TanGhost Ibsen mukaelman. Ihan oivallinen esitys. Tanssi kertoi omaa tarinaansa ja loi jotakin sellaista, jota puhe yksinään ei koskaan voi luoda. Pohdiskelin siinä istuskellessa (ja toimimatonta tekstitystä väliin manatessa), mikä oikeastaan on se teatteririllisen kerronnan juttu. Se taitaa olla ihmisen läsnäolo. Teatteritapahtumasta voidaan puhdistaa liki kaikki muu – ja silti läsnäolo tekee siitä teatteria. Sen sijaan ihmisen poistaminen kokonaan esityksestä rikkoo esityksen – tekee siitä epäteatteria – katsottavan objektin vailla teatterillisuutta. Teatterin ytimessä on ihminen. Toisin kuin muut taiteet teatteri kertoo aina ja välttämättä ihmisen tarinaa. Läsnäolleen ihmisen. Tulipas sekavia ajatuksia. Sitä se teettää, kun yrittää ymmärtää Norjaa. Esitykselle arvosanaksi täytynee antaa kiitettävä. Tunnelmasta ehkä jopa erinomainen. Perinteistä teatteria se ei ollut, mutta ehkä kuitenkin liian perinteistä minulle – että kokonaisuuskin saisi erinomaisen.

Töitä on jäljellä viikko, vaikka työ – lapseni – onkin jo valmiiksi tullut. Sitten koettaa hetkellinen vapaus – ja tulotason lasku. Minusta tulee kohta taas päätoiminen opiskelija. Voihan marakatti.