New Peripeteia

Aika monta vappua on tullut istuttua piknikillä Vartiovuorenmäellä. Siellä kului tämäkin vapunpäivä. Sitä ennen toki marssittiin. Tällä kertaa kulkuetta ei edes perinteiseen tapaan tarvinnut juosta kiinni, vaikka Laura nokittikin ilmoitettuaan heränneensä kello 9 pitämään silliaamiaista. Marssin jälkeen kuultiin vappupuhe (Elintarviketyöläisten liiton puheenjohtaja piti erään pisimmistä ja huonoimmista julkisista puheista, joita olen kuullut) ja laulettiin Mauri Antero Nummisen ja Pedro Hietasen johdolla yhteislaulua.

Marssiessa tuli mieleen, että kunnollisia suuria marsseja ei ole tässä vähhän aikaan ollut. Viimeisimmät isot taisivat olla niitä Irakin sodan vastaisia, joista saattoi kulkueen alusta poiketa kirjastoon – lainata pari kirjaa – ja liittyä kulkueen puoliväliin. Itsekin olen ollut aika laiska kulkueisiin lähtijä. Jostain syystä edes Tsernobylin vuosipäivän mielenosoituskulkueeseen ei tullut tänä vuonna lähdettyä. Toisaalta viime syksynä tuli kyllä osallistuttua Tampereella YK:n päivän kulkueeseen – kovin lyhyeen kulkueeseen. Yleismielenilmauksilla ei ole oikein tilausta tässä ajassa. Vuosipäivät ja sen sellaiset ei kerää. Pitää olla täsmäkohde – tietty konflikti, tietty paperi, tietty projekti. Täsmäjuttuja. Katsetta kyllä kohdistetaan, mutta päätä ei oikein uskalleta kääntää. Hassua.

Turkulaisen vapun kaunein kohta on lakitus. Taidemuseon mäen laelta alas katsellessa aukeaa rinteeseen valkolakkien meri. Ihmisiä oli paljon. Ei mitenkään poikkeuksellisesti, mutta sen verran, että täydeltä näytti. Muutama perinteinen elementti tästä vapausta puuttui. Gourmet-piknikkimme edusti sellaista vaatimatonta linjaa. Työväenlauluja ei oikeastaan tullut laulettua. Ja runojen lukeminen jäi yhteen Pablo Nerudan kokoelmaan. Siinä mielessä siis jopa hieman erilainen vappu.

Meripioneerit laulavat tuossa taustalla soivassa CD:ssä “Lenin setä asuu Venäjällä”. Virolaista patsaskeskustelua seuratessa (www.postimees.ee) hiipii mieleen mauseleumissaan makaava Lenin. Ikuisestihan mies ei balsamoituna kestä siinä ihmisten katseltavana. Jossain vaiheessa Leninille ja mauseleumille pitää tehdä jotain. Se tulee olemaan mielenkiintoinen siirto. Ei siitä sen enempään. Laitetaan näin loppuun Postimiehen tuore uutinen: “T�nismäel on leitud 12 kirstu”.

Istuin viikonloppuna Aurajoen rannassa. Ihmeellinen kaupunki tuo Turku. Hyvillä paikoilla sijaitsevat kahvilat pitävät oviaan suljettuna sunnuntai-iltapäivisin parhaaseen espresso ja croisant aikaan kauniin kevätkesäisenä päivänä. Luin jokirannassa Jarkko Laineen esikoisen. Ihastelin kirjastotaloa. Entisessä ei ollut penkkejä istuksittavaksi. Nyt siellä oli lahnaamaan kutsuvia sohvaryhmiä. Suuri laatikko, betonierkkeri ja seinien paljas betonipinta sekä betoninen kattoristikko toivat mieleen itäiset metropolit niiltä ajoilta, kun Neuvostoliitto voi vielä hyvin. Ei millään pahalla siis. Rakennus oli kaunis. Takaisin palatessani luin junassa Jarkko Laineen viimeisimmän… viimeisen… postuumin paatoksen haudan takaa. Sen pääosan varasti Kissa. Ehkä niin oli jopa tarkoitus. Vastakulttuurin Laine kuulosti samalta kuin valtakulttuurin Laine. Ääni oli yhtä jykyvä, ihminen samanmoinen ja yhteiskunnan viat nekin vuosikymmenten yli kantaneet. Tänään oli niin nuoren kuin vanhankin Laineen teoksissa tärkeämpää kuin huomenna tai eilen. Niin se elämässä on. Onneksi. Kunhan sen vain muistaisi. Valitettavasti.

Jarkko Laineen kahdeskymmenes ja viimeinen runoteos on kirjakaupoissa. Minä sain omani kustantajan kirjahyllystä. Jarkko Laine on kuollut. Valitettavasti. Turkulainen runoliike elää. Onneksi.

Suomesta on tulossa vanhusrikas kansakunta. Näin se on. Tuo kehitys näkyy kouluverkossa. Helsingin konsulttiselvityksestä keskusteltiin taannoin. Rovaniemen keskustelut ovat kuuluneet tänne etelään lähinnä pienenä pihinänä. Turussa peruskouluverkko uudistettiin. Nyt on lukioverkon vuoro. Turussa tehty linjapaperi on yhtälailla asiaa kuin Helsinginkonsulttiselvitys. Molempia lukiessa nyökyttelee ja puistelee päätään samaan aikaan. Noin se on ajattelee ja lisää päälle mielessään valitettavasti.

Kuusi vuotta sitten me lukiolaisten etujärjestössä paasasimme… yli 600 hengen yksikkö on liian suuri. Meille nyökkäiltiin hyväksyvästi. Nyt esimerkiksi Turun linjapaperissa kerrotaan alle 600 hengen lukioyksikön olevan liian pieni – valinnaisuus ei toteudu. Lukion oppimäärä ei ole tässä mihinkään muuttunut. Ajattelutapa ja lukiolaisten valinnat ovat – vai ovatko. Suomessa mennään kouluissa kovaa vauhtia kohti suuria yksiköitä. Yhteisöllisyys puhe on kaikonnut koulutuspolitiikasta. Sinne tänne lähiöihin ripotelluista lähilukiosta on suurten kuntien lukioverkko tulossa kohti suuria keskustayksiköitä. Keskisuurissa kaupungeissa siirtymä parista lukiosta yhteen on jo pääsääntöisesti tapahtunut. Esimerkiksi käyvät vaikkapa Salo ja Forssa. Nyt on suurten kuntien vuoro.

Noin puolet Suomen lukioista aikoinani kiertäneenä näppituntumani on, että nyt ovat menossa ne innovatiivisimmat. Huiput eivät mene. Hörhöjen talot menevät. Valitettavasti. Se on ajan henki. Laskennallisesti.

Tutustukaa Turun kouluverkko selvitykseen. Se on hyvä paperi – valitettavasti. Tämä vuodatus on pikemminkin linkki. Minulla ei oikeastaan ole oikeaa sanottavaa. Olen sanaton. Edunvalvojat puhukoot. Tai olkoot vaiti.