New Peripeteia

Tuossa uutta vuotta edeltäneenä yönä puheltiin Turussa Lauran kanssa muutaman portviinilasillisen jälkeen siitä kuinka kirja sallii tai suorastaan edellyttää vapaampaa ilmaisua kuin elokuva ja teatteriesitys. Kirja toimii kiihottaessaa mielikuvitusta luomaan päässä miljöön ja henkilöt, joista tarjoillaan vain pieniä ituja. Elokuvan ja näytelmän on oltava eksplisiittisempiä. Niiden on todella näytettävä – ei vain viitattava. Ne edellyttävät eksposositiota – aivan toisenlaista eksposotiota kuin kirja. Ne tarjoavat yhdenmukaistettua kokemusta siinä missä kirja tarjoaa yksilöllistä kokemusta. Esitetyn näytelmän ja elokuvan maailmaan voimme upottaa vain kovin vähän itsestämme. Kirjan maailma vaatii syntyäkseen vähintään puolet petäjäistä – itseämme.

Millainen sitten on hyvä ekspositio elokuvassa. Elokuva vaatii alleviivaavuutta, mutta milloin alleviivaavuus alkaa syösä teosta. Se pyöri mielessä, kun keskustelimme Blade runnerista tänään kahvikupin ääressä töissä. Kertojan ääni – mitä se tekikään teokselle. Miten erilainen elokuva onkaan versiossa, jossa on kertoja ja onnellinen loppu (teatteriversio), kuin niitä ilman olevassa versiossa (director’s cut). Oivallisin eksposotio kauneutensa, vihjailevuutensa puolesta on mielestäni Jeunetin Kadonneiden lasten kaupungissa (City of lost children). Oivallinen elokuva – eräs parahultaisimmista.

Alla olevasta linkistä voi katsoa You Tubesta Kadonneiden lasten kaupungin alun:

http://www.youtube.com/watch?v=4fPplRlMbKA&feature=related

“Kun yhä laajemmassa piirissä alkoi levitä tieto, että loputon on yhtä kuin rajaton ja että tiettyjä perustotuuksina pidettyjä aksiomeja postulaatteja vailla oleva maailma on mahdollinen ja että yhden pisteen kautta on vedettävissä lukemattomia sellaisia suoria, joiden piirin voidaan katsoa vastaavan toisia kuvitellun piirinsä sisällä kulkevia suoria, ja että me voimme laajentaa kuvitellun piiriä jopa rajattoman kanssa yhtä olevaan loputtomaan saakka, silloin yleisturvallisista syistä loputon suljettiin puomilla – tavallisella mäntypuomilla.” -Tabor-

Joitakin näytelmiä on jäänyt päähän, vaikka monet ovat unohtuneet. Kari Hotakaisen näytelmällä Hukassa on hyvä paikka on oma kohta sydämessäni – siitä pitkälti kiitos Liisan minulle muinoin kopioiman c-kasetin. Esityksistä mieleen on jäänyt erityisesti vuonna 1997 Turun kaupunginteatterissa näkemäni Gogolin Reviisori, Kansallisteatterissa pienellä näkemäni Ibsenin Nukkekoti Jukka Puotilan & Minttu Mustakallion tähdittämänä, Willensaunassa näkemäni Ruohosen Kuningatar K, Lumessa näkemäni vierailutulkinta Joutsenlammesta, Taisto Reimaluodon Lampela-Smeds parivaljakon teokseen Jumala on kauneus pohjaaava monologi Takomossa, Kajaanin kaupunginteatterin Tsehovin Kolme sisarta, Jyväskylän kaupunginteatteriin Kaisa Korhosen ohjaama Täällä pohjantähden alla, Todellisuuden tutkimuskeskuksen Helsinki by night ja Hanna Kirjavaisen kirjoittama Valtimonteatterin esittämä Eläintarhan huvila.

En malta huomauttaa, että listalla ei ole ainotakaan maamme menestyneimmän eli Helsingin kaupunginteatterin esitystä. Sen talon proggikset ovat olleet purkkaa. Maku on kadonnut hyvin nopeasti. Viihde on ollut hyvää – mutta esityksistä ei ole ollut enempään – muistoiksi. Esitys -> menestys esitys -> mistä syntyy menestys -> mistä tulevat bussilastit. Tuoko Helsingin Sanomat bussilastit maakunnista pääkaupunkiin? Onko takana jotain muuta?

Istuin keskiviikkona pitkästä aikaa Yliopistolla päärakennuksen neljännessä professorin työhuoneessa hörppimässä kahvia. Väkeä virtasi ovesta ulos ja sisään. Kukin tuli (ja oli) ehtimisensä ja viitsimisensä mukaan. Toiset olivat puoli tuntia… minä taisin olla kaksi ja puoli. Käynnissä oli teatteritieteen graduseminaari. Puhuimme niitä näitä – asiaa ja asiattomuuksia. Mikä minua on viehättänyt teatteritieteessä? Se on kai suljetun (rajoituksenalaisen) aineen kodikkuus ja tiiviys. Se on kai pienten ryhmien ja uskottoman suuren valinnaisuuden yhdistelmä. Voi kuinka lystiä. Kahvia ja rupattelua… sellaista akateemisen opiskelun tuleekin olla.

Tuo alun Taborin sitaatti on Eläintarhan huvila näytelmän alussa. Se vain tuli jostain syystä mieleeni. Ehkäpä se tuli mieleeni mäntypuomista. Maailmassa on kaikki hyvin, silloin kun paha on eristettävissä mäntypuomilla. Maailma, jossa on mäntypuomeja ei voi olla paha paikka. Mäntypuomi on oikeastaan sympaattinen esine – ainakin verrattuna piikkilankaan, vartiosotilaaseen, miinaan tai muuhun sen sellaiseen.

Viime viikolla pohdiskelin sitä kuinka teatteri ja performanssi eivät voi irtaantua ihmisen esittämisestä. Se tuli mieleeni eilen kävellessäni Tampereella Hämeenpuistossa katselemassa mitä Kuvataideakatemian opiskelijat olivat saaneet irti työstämistään puun pätkistä. Harva teoksista kolahti. Hyvätkään eivät tahtoneet istua ympäristöönsä. Hieman vähemmän hyvistä puhumattakaan. Ja ympäristöön istuvat eivät sen sijaan oikein täyttäneet taideteoksellisuuden tehtävää – ei millään pahalla esimerkiksi niiden ylisuurten keinujen tekijää kohtaan. Siinä kävellessä tuli vain mieleen se kuin kuvataide sen sijaan on irtaantunut / ollut muotokuvan valtakauden jälkeen irrallaan ihmisen representoimisesta ja käsittellyt jotakin sellaista, jossa ihminen on subjektin sijaan objekti. Toinen havainto oli se kuinka nopeasti teokset olivat kärsineet vahinkoa. Ja sellasista vahinkoa, jota ei saa aikaan kuin tahallinen vahingoittamispyrkimys. Hävetkää nyt ihmiset hyvät! Jos taideteoksien ääressä ei osata käyttäytyä niin ne pitää varmaan kohta laittaa häkkiin ja varustaa turvalaittein. Jotakin tämän ajan suhteesta ympäristötaiteeseen, julkiseen taiteeseen, kertoo Kekkosmonumentin tikapuut. Voi herranen aika sentään. Ei taide ole pyhää – ei sinänsä. Se on vain kallista ja vaikeasti korvattavaa.

Mietin myös tuossa eräänä päivänä sitä miksi auton ohjauspyörän takana on yleensä mies ja vieressä könöttää nainen. Paitsi että näin ei ole larppaajien keskuudessa. Siellä se on yleensä toisin päin. Kummaa sakkia siis nuo larppaajat. Olen taas ilmoittautunut larppiin – joulukuulle. Taidan olla siirtymässä sillä saralla passiivista aktiiviksi. Jo kolmas peli vuoden sisään.

Kävin eilen teatteritieteen graduseminaarissa, jossa käytiin (kahden opiskelijan voimin) oikein oivallista keskustelua hyvästä teatterinjohtamisesta. Aihe oli oiva, eikä suinkaan omani. Tuli muisteltua sitä tilannejohtamisen nelikenttämallia, jota naureskellen pyörittelin päässäni muutama vuosi sitten ja kelailtua Auvisen väikkärin taiteellinen-taloudellinen dikotomiaa johtamisen kriisiyttävänä voimana. Konteksti se on se juttu, joka määrittää johtamista. Konteksti on se juttu joka kriisyttää. Hyvän (teatterin)johtajan tyyppiä ei ole. On vain kulloiseenkin tilanteeseen enemmän tai vähemmän sopivia.

Paras keskustelu tuli tosin käytyä miesten vessassa ennen seminaaria. Olimme eksyneet Jannen kanssa sinne samaan aikaan. Hän oli tulossa seminaarista minä menossa notkumaan graduseminaariin. (Olen muuten kohta käynyt siellä tämän lukuvuoden puolella enemmän kuin viime lukuvuoden puolella kaikkiaan.) Janne oli pyöritellyt kerrassaan kiinnostavaa kysymystä eleiden esittämisestä. Eleiden tiedostettu esittäminen on itsen ja hahmon esittämistä sekä tuon esittämisen tiedostamisesta. Ja vastaanottajan tiedostamista. Ja sitten on tiedostamaton esittäminen. Jeps. Siitä tulee varmasti hyvä työ – toivottavasti.

Sain gradusemmassa käteeni teatterilipun. Kävin katsomassa norjalaisen ryhmän TanGhost Ibsen mukaelman. Ihan oivallinen esitys. Tanssi kertoi omaa tarinaansa ja loi jotakin sellaista, jota puhe yksinään ei koskaan voi luoda. Pohdiskelin siinä istuskellessa (ja toimimatonta tekstitystä väliin manatessa), mikä oikeastaan on se teatteririllisen kerronnan juttu. Se taitaa olla ihmisen läsnäolo. Teatteritapahtumasta voidaan puhdistaa liki kaikki muu – ja silti läsnäolo tekee siitä teatteria. Sen sijaan ihmisen poistaminen kokonaan esityksestä rikkoo esityksen – tekee siitä epäteatteria – katsottavan objektin vailla teatterillisuutta. Teatterin ytimessä on ihminen. Toisin kuin muut taiteet teatteri kertoo aina ja välttämättä ihmisen tarinaa. Läsnäolleen ihmisen. Tulipas sekavia ajatuksia. Sitä se teettää, kun yrittää ymmärtää Norjaa. Esitykselle arvosanaksi täytynee antaa kiitettävä. Tunnelmasta ehkä jopa erinomainen. Perinteistä teatteria se ei ollut, mutta ehkä kuitenkin liian perinteistä minulle – että kokonaisuuskin saisi erinomaisen.

Töitä on jäljellä viikko, vaikka työ – lapseni – onkin jo valmiiksi tullut. Sitten koettaa hetkellinen vapaus – ja tulotason lasku. Minusta tulee kohta taas päätoiminen opiskelija. Voihan marakatti.