New Peripeteia

Viime päivät on ollut hiostavaa. Jo pelkkä jäätelön syöminen tuntuu nostavan hien otsalle. Ulkona sataa. Alkuviikosta salamoi ja sade piiskasi puita tosi tenholla. Tässä kuuman nihkeässä kelissä aivotoiminta pysähtyy.

Viikonloppuna kävin päivän verran
Ropeconissa
. Yksi nelituntinen pöytärpg, hengaamista, pukugaala, kivi-paperi-sakset SM ja kahden tunnin paneeli roolipeliteoriasta. Siitä on suunnilleen vuosikymmen, kun kävin tapahtumalla ensimmäistä kertaa. Muutamaan viime vuoteen en ollutkaan käynyt. Roolipeliteoriapaneeli oli jännä. Käsittivät teorian ja tutkimuksen insinööritaidoksi, joka tukee “paremman pelaamisen” ja “paremman pelinrakemtamisen” päämääriä. Elämyksellisyyttäkin sivuttiin – yhteisöllisyydestä puhuttiin. Esteettisyys sen sijaan kierrettiin – turhaa puuhastelua sellaisen pohtiminentuntui olevan. Yleisö oli paneelissa tällä kertaa parempi kuin panelistit. Hyvä keskustelu. Oivia pointteja. Paikoin metsässä – paikoin kiintoisilla urilla. Diegeettisyyden olivat taiteen tutkimuksen kentältä imaisseet. Itse olisn ehkä lähestynyt niitä diegeettisyyden kautta jäsennettyjä tilanteita liminaalisuuden käsitteellä.

Lueskelin @helsinki.fi -postiani, joka sulkeutunee näinä hetkinä. Huomasin, että viime lauantaina olisi ollut hollantiin lähtevän Emilian läksiäiset. Olisi pitänyt lueskella sitä osoitetta kuitenkin hieman useammin. Edellisellä viikolla olin Brüggen EU-yliopistoon suuntaavan Anttonin läksiäisissä. Muutama viikko sitten törmäsin kadulla Marjaan, joka oli juuri lähdössä suurlähetystökomennukselle Moskovaan. Kylläpä niitä ihmisiä nyt virtaa maasta pois. Emilian läksiäisistä tuli mieleen Mikkelin Visulahden Kalakukot, Jörn Donnerin kenkä, kirkkovene ja sen sellaisia asioita.

Sain tällä viikolla lähetettyä konferenssipaperin – peräti muutaman hetken ennen deadlinea. Julkaisutkin… kaikki kolme syksyllä ilmestyvää… ovat hyvällä mallilla. Niin… kohta on syksy. Koulutkin ovat alkaneet. Oli hauskaa lukea kuinka SLL:n varapuheenjohtaja kommentoi jälleen oppikirjojen hinnasta. Kuten jo liki kymmenen vuotta on tähän aikaan kommentoitu. Aina niin ei ollut. Muistan sen kun Heikki laski ensimmäistä kertaa nuo kulut – sen kun tuokin juttu oli oikeasti uutinen, eikä toisintoa edelliseltä vuodelta. Niin … 90-luvulla moni asia oli toisin… tai ainakin vielä keksimättä.

Kello on 1 yöllä. Aamulla olisi taas työpäivä. Ehkä on aika mennä nukkumaan.

Viime viikolla pohdiskelin sitä kuinka teatteri ja performanssi eivät voi irtaantua ihmisen esittämisestä. Se tuli mieleeni eilen kävellessäni Tampereella Hämeenpuistossa katselemassa mitä Kuvataideakatemian opiskelijat olivat saaneet irti työstämistään puun pätkistä. Harva teoksista kolahti. Hyvätkään eivät tahtoneet istua ympäristöönsä. Hieman vähemmän hyvistä puhumattakaan. Ja ympäristöön istuvat eivät sen sijaan oikein täyttäneet taideteoksellisuuden tehtävää – ei millään pahalla esimerkiksi niiden ylisuurten keinujen tekijää kohtaan. Siinä kävellessä tuli vain mieleen se kuin kuvataide sen sijaan on irtaantunut / ollut muotokuvan valtakauden jälkeen irrallaan ihmisen representoimisesta ja käsittellyt jotakin sellaista, jossa ihminen on subjektin sijaan objekti. Toinen havainto oli se kuinka nopeasti teokset olivat kärsineet vahinkoa. Ja sellasista vahinkoa, jota ei saa aikaan kuin tahallinen vahingoittamispyrkimys. Hävetkää nyt ihmiset hyvät! Jos taideteoksien ääressä ei osata käyttäytyä niin ne pitää varmaan kohta laittaa häkkiin ja varustaa turvalaittein. Jotakin tämän ajan suhteesta ympäristötaiteeseen, julkiseen taiteeseen, kertoo Kekkosmonumentin tikapuut. Voi herranen aika sentään. Ei taide ole pyhää – ei sinänsä. Se on vain kallista ja vaikeasti korvattavaa.

Mietin myös tuossa eräänä päivänä sitä miksi auton ohjauspyörän takana on yleensä mies ja vieressä könöttää nainen. Paitsi että näin ei ole larppaajien keskuudessa. Siellä se on yleensä toisin päin. Kummaa sakkia siis nuo larppaajat. Olen taas ilmoittautunut larppiin – joulukuulle. Taidan olla siirtymässä sillä saralla passiivista aktiiviksi. Jo kolmas peli vuoden sisään.