New Peripeteia

Viime päivät on ollut hiostavaa. Jo pelkkä jäätelön syöminen tuntuu nostavan hien otsalle. Ulkona sataa. Alkuviikosta salamoi ja sade piiskasi puita tosi tenholla. Tässä kuuman nihkeässä kelissä aivotoiminta pysähtyy.

Viikonloppuna kävin päivän verran
Ropeconissa
. Yksi nelituntinen pöytärpg, hengaamista, pukugaala, kivi-paperi-sakset SM ja kahden tunnin paneeli roolipeliteoriasta. Siitä on suunnilleen vuosikymmen, kun kävin tapahtumalla ensimmäistä kertaa. Muutamaan viime vuoteen en ollutkaan käynyt. Roolipeliteoriapaneeli oli jännä. Käsittivät teorian ja tutkimuksen insinööritaidoksi, joka tukee “paremman pelaamisen” ja “paremman pelinrakemtamisen” päämääriä. Elämyksellisyyttäkin sivuttiin – yhteisöllisyydestä puhuttiin. Esteettisyys sen sijaan kierrettiin – turhaa puuhastelua sellaisen pohtiminentuntui olevan. Yleisö oli paneelissa tällä kertaa parempi kuin panelistit. Hyvä keskustelu. Oivia pointteja. Paikoin metsässä – paikoin kiintoisilla urilla. Diegeettisyyden olivat taiteen tutkimuksen kentältä imaisseet. Itse olisn ehkä lähestynyt niitä diegeettisyyden kautta jäsennettyjä tilanteita liminaalisuuden käsitteellä.

Lueskelin @helsinki.fi -postiani, joka sulkeutunee näinä hetkinä. Huomasin, että viime lauantaina olisi ollut hollantiin lähtevän Emilian läksiäiset. Olisi pitänyt lueskella sitä osoitetta kuitenkin hieman useammin. Edellisellä viikolla olin Brüggen EU-yliopistoon suuntaavan Anttonin läksiäisissä. Muutama viikko sitten törmäsin kadulla Marjaan, joka oli juuri lähdössä suurlähetystökomennukselle Moskovaan. Kylläpä niitä ihmisiä nyt virtaa maasta pois. Emilian läksiäisistä tuli mieleen Mikkelin Visulahden Kalakukot, Jörn Donnerin kenkä, kirkkovene ja sen sellaisia asioita.

Sain tällä viikolla lähetettyä konferenssipaperin – peräti muutaman hetken ennen deadlinea. Julkaisutkin… kaikki kolme syksyllä ilmestyvää… ovat hyvällä mallilla. Niin… kohta on syksy. Koulutkin ovat alkaneet. Oli hauskaa lukea kuinka SLL:n varapuheenjohtaja kommentoi jälleen oppikirjojen hinnasta. Kuten jo liki kymmenen vuotta on tähän aikaan kommentoitu. Aina niin ei ollut. Muistan sen kun Heikki laski ensimmäistä kertaa nuo kulut – sen kun tuokin juttu oli oikeasti uutinen, eikä toisintoa edelliseltä vuodelta. Niin … 90-luvulla moni asia oli toisin… tai ainakin vielä keksimättä.

Kello on 1 yöllä. Aamulla olisi taas työpäivä. Ehkä on aika mennä nukkumaan.

Yhdeksän vuotta sitten näihin aikoihin olin kohottamalla kättäni väärässä paikassa päätynyt lukiolaisten liiton liittokokouksen periaateohjelmatyöryhmän puheenjohtajaksi. Väänsimme koulutuksen tarjoaman sivistysevästyksen arvoneutraaliudesta pilkunpaikkaa. Sen jälkeen valmistelin liiton tavoiteohjelman kahdesti ja istuin liittokokouksen tavoiteohjelmatyöryhmässä kolmesti. Tuon jälkeen olen ollut vääntämässä ties minkälaisia tavoite- ja periaateohjelmalärpäkkeitä ja puolustamassa aatoksia suuremmissa ja pienemmissä saleissa. Jokunen vuosikokouskin tuli nuijittua. Haksahdin hetkeksi ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntatoimintaan ja toiseksi, pidemmäksi hetkeksi, eurooppa-aatteen parissa puuhastelemaan. Eräs kehitysyhteistyöjärjestökin tuli koluttua aikalailla nurkkiaan myöden. Silti järjestöelimeni henkinen koti on lukiolaisten liiton Varsinais-Suomen piirissä, Oriniemessä vietetyissä viikonlopuissa ja Kellariravintolan kabineteissa. Voi näitä marraskuisia viikonloppuja, joina en ole ehdolla minnekään.

Viime viikolla kävin eduskunnassa. Meillä oli muuan kokoontuminen, mutta se ei ole lainkaan olennaista. Olennaista on se, että samaan aikaan toisaalla siinä talossa Varusmieliitto syyskokousti. Me + ne toi vahvasti mieleen ajatuksen siitä, että siinä ne on taas vanhat kähmyt koolla. Nyt kähmyistä on tullut vain maistereita (tai ainakin melkein), vanhempia, puolisoita. Kunniallisissa töissä meistä ei ole moni. Ei tullut meistä, jotka pöntöissä ravasimme, muurareita, maalareita… meistä tuli veronmaksajien elättejä. Ehkä se ei meille lainkaan huono asia. Kunnialliseen työhän ei meistä monesta ole, niin ajattelin jo aikanaan.

Yhdeksän vuotta sittten näihin aikoihin olin täysillä mukana järjestöelämässä. Yli puolet tästä kuluneesta yhdeksästä vuodesta olen saanut palkkani järjestöiltä. Vuosi sitten lopetin. Koettakaa siis kestää nämä vuodatukset. Ensi vuonna on varmasti helpompaa.

Tiistaina on YK:n päivä – 24. lokakuuta. Jos jonkin asian muistan lapsuudestani vuosittaisena rituaalina niin YK:n päivän rauhankulkueen. Muistan jokeen lasketut kynttilät. Muistan ihmiset Farmoksen tontilla ja traktorin perässä. Muistan ne kaiuttimet, joista soi musiikki. Muistan Helena Kekkosen myyttisenä nimenä. Muistan valkoiset YK-liiton kynät. Muistan banderollit, kuplavolkkarin ja rauhankyyhkyt. Muistan puheet Afganistanin sodasta ja Angolasta. Muistan pelon ydinaseesta. Muistan kuinka vuosi vuodelta väkeä oli vähemmän. Sitten tuli 90-luku. Silloin katosivat kulkueet. Lienee aika mennä verestämään muistoja:

“Rauhankulkue 24.10. klo 18.00 Tullikamarinaukiolta ravintola Telakan edestä. Reitti: Tullikatu-Yliopistonkatu-Itsenäisyydenkatu-Hämeenkatu-
Hämeenpuisto-Kauppakatu”

Jäähyväiset aseille,

Tänään jaksan nousta seisomaan,
tänään jaksan itseäni katsoa,
en tarvitse enää peilejä,
en haarniskaa, joka kulkua vaikeuttaa.
Tänään aion lähteä maailmaan,
tänään tietäni kulkemaan,
eivät riitä enää maalaukset,
tahdon nähdä mitä on niiden takana.

Jäähyväiset valheille,
joihin uskottiin,
jäähyväiset puheille,
joilla synnit sovitettiin.

Jäähyväiset aseille,
joilla elämää suojellaan,
jäähyväiset aseille,
joilla elämää tuhotaan.

Kuten lintu on luotu lentämään,
on ihminen luotu onneen,
kun ei pelkää itseään,
ei pelkää myöskään elää elämää.

Maailma on salaisuuksia täynnä,
joka hetkessä asuu ikuisuus,
joka kadulla asuu ihminen
sisällään sanoja tuntemattomia.

Jäähyväiset laeille,
joihin maailma kahlittiin,
jäähyväiset rajoille,
joita liikaa pystytettiin.

Jäähyväiset aseille,
joilla elämää suojellaan,
jäähyväiset aseille,
joilla elämää tuhotaan.

Tänään jaksan nousta seisomaan,
tänään lähden maailmaan
omaa tietäni kulkemaan,
tahdon nähdä, mitä on seinien takana.

Tänään aloitan laulamaan,
tänään soitellen sotaan,
soitellen sotaan, jossa ei tarvitse
ketään vahingoittaa.

Jäähyväiset aseille,
joihin uskottiin,
jäähyväiset aseille,
joilla synnit sovitettiin.

Jäähyväiset aseille,
joilla elämää suojellaan,
jäähyväiset aseille,
joilla elämää tuhotaan.

(Kollaa kestää: Jäähyväiset aseille)

On syksy. Sataa. Kesäisin ei sada. Kesäisin paistaa aurinko. Kesäisin voi nukkua ilman paksua peittoa. Syksyllä ei voi. Työ on takana. Olen asettumassa jälleen Tampereelle. Yliopistollakin on tullut viime viikkoina käytyä pari kertaa – jokunen kerta jopa ihan luennolla. Gradu(t) ei ole vieläkään kirjoittanut itse itseään. Pitänee ottaa kirjoitusväline kouraan ja alkaa tystää – siis ihan aikuisten oikeesti.

Muistan ajan kun vuorokaudessani oli 36 tuntia, eikä kolmella toisistaan 200 km:n päässä olevalla paikkakunnalla oleskelu tuntunut missään. Nyt vuorokauteni on kutistunut ja matkustuskyky laskenut. Mukavuudenhalu sekin on kasvanut. Tämä on kai tätä hiusrajan nousun seurausta. Olen kai tulossa oikeasti vanhaksi – tai ehkä puoli-aikuiseksi, sellaiseksi post-teiniksi. Sietääkin olla. Ystäväpiirinilläni on avioliittoja ja eroja, lapsia ja kouluikäisiä, asuntolainaa ja virkasuhteita. Ne ovat tulleet oikeasti vanhoiksi, minä ehkäpä vain pikkaisen.

Viime syksyn olin Tartossa. Tuntuu, että siitä on vain hetki. Siellä aika oli jotenkin hitaampaa arvelisin. Kevät lensi. Kesä kiisi vielä nopeammin. On lokakuu. Kohta sataa ensilumi – tai niin toivon. En pidä sateesta. En varsinkaan tästä leikkisateesta.

Kaunokirjallisuuden lukeminen on viime aikoina jäänyt vähiin. Olen kohta niitä ihmisiä, jotka ilmoittavat harrastuksekseen kirjallisuuden ja tarkoittavat sillä, että ovat joskus (menneessä ajassa) lukeneet paljon kirjoja ja omistavat parhaillaan monta nidettä käsittävän kirjahyllyn.

Alan muuttua enemmän ja enemmän aktiivilarppaajaksi. Olen taas ilmoittautunut peliin. Se on jo kolmas tänä vuonna. Mukavaa. Oikeastaan pidän siitä harrasteesta paljon, vaikka en oikein ymmärräkään ihmisiä, joille se on elämäntapa tai sitten koko elämä.

Työ on takana. Syksy on edessä. Saa taas nukkua pitkään. Ja lorvia iltapäivät kahviloissa. Aikas ihanaa.