New Peripeteia

Minulla on traumoja. Olen ollut liian läheisissä tekemisissä laadunvarmistuksen kanssa. Olen ollut laittamassa alulle tätä korkeakoulujen auditointihössötystä – sitä Berliinin paperin ns. muuta vastaavaa järjestelmää (siis sertifikointia ja akkreditointia vastaavaa).

Voin sen nyt tunnustaa. En ymmärrä laatutyötä. En siinä muodossa, kun sitä ympärilläni näen. Se on omituista valtapeliä, jossa näennäisen läpinäkyvyyden lisäämisen nimissä tehdään ohjaussuhteet entistä läpinäkymättömämmiksi.

Reilut kolme vuotta sitten minulla oli näkemys korkeakoulujen laadunvarmistuksen auditoinneista. Nyt olen seurannut niitä lueskelemalla auditointiraportteja. Näkemykseni on ollut monin paikoin virheellinen – silloinen ajatelma nykytodellisuutta vastaamaton. Touhussa on paljon sellaisia elementtejä, joita en ymmärrä. Prosessissa on ainakin arviointiraportteja lukiessa salatieteen makua.

Arviointitutkimus on kumman indikaattorikeskeistä. Tärkeämpää on rakentaa indikaattori ja sen ympärille vieläpä mieluusti vuokaavio tai sen sellainen, kun miettiä sitä itse asiaa, jota indikaattori yrittää kuvata. Mitä on laadukas koulutus? Siitä aiheesta ei oikeastaan keskustella. Miten siis voidaan keskustella siitä, että miten laadukkaan koulutuksen olemassaoloa koskevien indikaattorien toiminta on järjestetty?

Väitän, että koulutuksen laatua (tai laatujärjestelmiä) mitataan väärässä kohdassa. Oppilaitostaso ei ole oikea. Pitäisi kurkkia filiaaleja. Pitäisi katsella maakunnallisia kokonaisuuksia. Pitäisi tarkastella asioita opiskelijoiden tosiasiallisen liikkuvuuden mukaan (esim. amk->taideyliopisto niveltyminen tietyillä aloilla). Siellä missä systemaattista laatutyötä tarvittaisiin, sitä ei ole. Laadun suurin este on pitäytyminen olemassaolevissa yksikkörakenteissa.

Koulutuspolitiikkaa vaihteeksi! Seinäjoen amk ei läpäissyt KKA:n auditointia (l. laatu tai sen varmistus ei riittänyt). Asiasta enemmän kiinnostuneet voivat hakea auditointiraportin KKA:n sivuilta (www.kka.fi). Seinäjoella palataan kahden vuoden päästä asialle. Mitä jos laatu ei silloinkaan riitä? Siitä keskustelua seuraavassa postauksessa -> http://iinas.vuodatus.net/blog/323373 .

Suomalaista laadunvarmistuskeskustelua vaivaa se, että prosessista on tullut sen tuloksia tärkeämpää. No sinänsä koko kehittävän arvioinnin jargon pohjautuu ajatukselle prosessin itseisarvoisuudesta (itseohjautuvuudesta). Istuin reippaat kaksi vuotta sitten työryhmässä, joka näperteli laadunvarmistuksen perusteiden parissa. Työryhmämuistion jälkeen professori Simola (UPJ-kriitikkonakin kunnostautunut) ripitti minua oikein nimeltä Kasvatus-lehden artikkelissa. Olin ollut myymässä pirulle pikkusormea. En vieläkään ole Simolan kanssa kaikesta samaa mieltä. Mitä enemmän tätä laatupuuhastelua vaan seuraan sitä useamman kohdan osalta hyväksyn sen paikkansapitävyyden, mistä Simola minua läksytti.