New Peripeteia

Minulla on traumoja. Olen ollut liian läheisissä tekemisissä laadunvarmistuksen kanssa. Olen ollut laittamassa alulle tätä korkeakoulujen auditointihössötystä – sitä Berliinin paperin ns. muuta vastaavaa järjestelmää (siis sertifikointia ja akkreditointia vastaavaa).

Voin sen nyt tunnustaa. En ymmärrä laatutyötä. En siinä muodossa, kun sitä ympärilläni näen. Se on omituista valtapeliä, jossa näennäisen läpinäkyvyyden lisäämisen nimissä tehdään ohjaussuhteet entistä läpinäkymättömämmiksi.

Reilut kolme vuotta sitten minulla oli näkemys korkeakoulujen laadunvarmistuksen auditoinneista. Nyt olen seurannut niitä lueskelemalla auditointiraportteja. Näkemykseni on ollut monin paikoin virheellinen – silloinen ajatelma nykytodellisuutta vastaamaton. Touhussa on paljon sellaisia elementtejä, joita en ymmärrä. Prosessissa on ainakin arviointiraportteja lukiessa salatieteen makua.

Arviointitutkimus on kumman indikaattorikeskeistä. Tärkeämpää on rakentaa indikaattori ja sen ympärille vieläpä mieluusti vuokaavio tai sen sellainen, kun miettiä sitä itse asiaa, jota indikaattori yrittää kuvata. Mitä on laadukas koulutus? Siitä aiheesta ei oikeastaan keskustella. Miten siis voidaan keskustella siitä, että miten laadukkaan koulutuksen olemassaoloa koskevien indikaattorien toiminta on järjestetty?

Väitän, että koulutuksen laatua (tai laatujärjestelmiä) mitataan väärässä kohdassa. Oppilaitostaso ei ole oikea. Pitäisi kurkkia filiaaleja. Pitäisi katsella maakunnallisia kokonaisuuksia. Pitäisi tarkastella asioita opiskelijoiden tosiasiallisen liikkuvuuden mukaan (esim. amk->taideyliopisto niveltyminen tietyillä aloilla). Siellä missä systemaattista laatutyötä tarvittaisiin, sitä ei ole. Laadun suurin este on pitäytyminen olemassaolevissa yksikkörakenteissa.

Ja jälleen kerran arvoisa kansleri katsoi opiskelijoiden olevan päivähoidossa yliopistossa. Muutenkin aika kovasanaista tekstiä. Laskelmat ovat vakuuttavia, mutta maailmankuva pelottava. Tällä yhteiskunnalla ei tosiaankaan tunnu olevan varoja hyvinvointiin ja solidaarisuuteen. Ja minuuttiakaan ei ole hukattavaksi joutilaisuudelle.

Enemmän, kovempaa, korkeammalle.

http://www.eva.fi/files/1973_EVA_Analyysi_no_1.pdf

Se maailma, johon Raivion raportti sijoittuu on pelottava paikka. No toisaalta se maailma, johon EVAn raportit sijoittuvat, on aina ollut pelottava paikka. Toivottavasti se maailma ei ole tämä maailma. Sillä muuten on todellakin ryhdyttävä toimiin ja luotava toisenlainen maa.

Istuin tänään Helsingin yliopiston kollegion kokouksessa Arpeanumin auditoriossa. Sali oli hieno. Ei mikään ihme, että se valittiin esittämään luentosalia Suden vuosi elokuvaan, jota en ole vielä(kään) nähnyt. Yleensä yliopistolla tulee sellainen tunne, että kaikkialla on vain naisia. Kollegion kokouksessa ei tullut sellaista oloa. Enemmistönä salissa oli solmiokaulaiset herrat. Seuraavaksi suurimman ryhmän muodostivat herrat vailla solmiota. Sen jälkeen tuli vasta ei-herra-lainkaan ryhmä. No sinänsä kollegio valitsi johtoonsa naisen ja varapuheenjohtajakseen naisen. Molemmissa (miehen) pitämissä esityspuheenvuoroissa puhuttiin tasa-arvosta. Olen huomannut, että naista valitessa on aina pakko laittaa se tasa-arvoargumentti kehiin.

Päivän toinen tasa-arvoajatus tuli mieleen töissä. Olen havainnut, että erilaisia käppyröitä luettaessa normaalina (sellaisena tilana, jota ei huomioida) pidetään sitä, että asiaa x (esimerkiksi rahanjakoa) kuvaavissa käppyröissä naisten tolppa on hieman alempana kuin miesten tolppa. Jos ero on suuri – se huomataan ja huudetaan epätasa-arvoa. Jos se on tasoissa niin se taas huomataan ja hehkutetaan tasa-arvoa. Hassua. Niin joo … asiasta toiseen mainittakoot, että excel laski minulle taas käppyröitä, joissa naisten tolpat oli paljon matalampia kuin miesten tolpat.

Päivän kolmas tasa-arvoajatus tuli mieleen lukiessa verkkohesarin uutista siitä, että opiskelijanaisista huomattava osa lykkää lapsen tekoa. Erään trendikkään yrityksen tekemä tutkimus sai enemmän julkisuutta kuin Tampereen yliopistossa tässä kuussa tarkastettu samaan tulokseen tullut väitöskirja. Kun uutisissa puhutaan lapsen teosta puheessa toimijana on vain nainen. Naiset haluavat lapsia. Naiset lykkäävät lasten tekoa. Naiset sitä ja naiset tätä. Ihan niinkuin lapsen tekoon tarvittaisiin vain nainen. Ihan niinkuin lasten tekoon liittyvät kysymykset ovat vain naisen harkinnassa. Ihan niin kuin silloin kun nainen sanoo “tulkoon lapsi” tuo lapsi tulee.

Opiskelijatutkimuksia tuottavat lafkat (ns. sopo-sektorit ja niiden kanssa puuhastelevat tutkijat) ovat jo pitkään tarkastelleet opiskelun ja lapsen teon sekä opiskelun ja lapsen hoidon välistä yhteyttä. Liian usein tuossa tarkastelussa katseen kohteena on vain nainen tai sitten yksikkö nainen ja lapsi. Missä on mies? Eikö mies osallistukaan lapsen tekoon? Eikö mies osallistukaan lapsen hoitoon? Eikö lapsi vaikuta miehen opiskeluun? Eikö mihen opiskelulla, epävarmalla työtilanteella tai muulla sellaisella ole yhteyttä päätökseen hankkia lapsi? Eikö oikeasti?

No joo. Siinä päivän hajanaisia ajatelmia.

Taideteollinen korkoakoulu, teknillinen korkeakoulu ja kauppakorkeakoulu meinataan yhdistää yhteen huippuyliopistoksi. Hommassa on sama vika kuin EU:n perustuslaissa oli. Pömpöösi nimi nostaa takajaloille. Jos EU:lle olisi väännetty Kemijärven sopimusta ja yliopistokentälle Metropolia-yliopistoa (!), niin tokkopa suuria tunteita olisi saatu liikkeelle.

Kävin viikolla muutaman lounaskeskustelun aiheesta parissakin kokoonpanossa. Edellisellä viikolla päivittelin Taideteollisen korkeakoulun hallituksen kannanottoa. Siinä paperissa oli ihan kaikki muotisanat ja montaa kulttuuripoliittista ohjelmaa luettu “kuin piru raamattua” tyylillä. Tulin oikein pahalle päälle, kun asiakirja oli laadittu niin hyvin – sisältö kun näet ei oikein miellyttänyt.

Eräässä lounaskeskustelussa puhulin muutaman vanhan opiskelija- ja nuorisojärjestöjäärän kanssa huippuyliopiston kyvystä tuottaa lisäarvoa ja tuon lisäarvon suuntaamisesta taidealojen hyväksi. Minä en usko kumpaankaan. Seurani uskoi. Puhuimme myös taiteen ja talouden suhteesta. Se on kovin hankala. Sillä osa taiteellisesta toiminnasta on ihan ehtaa markkinoilla talouden ehdoilla (ja talousjärjestelmää hyödyntäen) tapahtuvaa puuhastelua. Enkä nyt puhu mistään kaupallisesta taiteesta. Tuohon kategeriaan tippuvat mm. Kaurismäen elävät kuvat, ainakin jossakin määrin Ahtialan videoteokset, iso osa teatteri- ja orkesteritoiminnasta (ehkäpä jopa koko vos-taidelaitoskenttä). Ja sitten on sitä toista. Taloudellisesti irrationaalisesti käyttäytyvää taidetta. Sitä joka ei ole talouden vaan poliittisen päätöksentekijän armoilla. Sitä jota ei osteta, ei latailla pahemmin verkosta. Sitä, jonka yleisö on pientä. Sen olemassaolo on poliittisen päätöksentekijän euroina ohjautuvan taiteen edistämistoimen varassa. Niin… on toki sitä kolmattakin… sitä, joka on on vaikka talous ja poliittinen päätöksenteko on sen hylännyt. Se on tarroina sähkökaapeissa ja sen sellaisina juttuina. Mutta se on huippuyliopiston kannalta toisarvoista, sillä vain kaksi ensimmäistä mahtuu huippuyliopiston – kolmas on siivottu jo sieltä pois.

En voi täysin vastustaa huippuyliopistoa, sillä olinhan aikoinaan saarnaamassa, että AMK Stadian (rauha hänen muistolleen) ja AMK Helian (rauha hänenkin muistolleen) olisi järkevää fuusioitua. Ja, että tuo fuusio (kauppatieteet mukaan sosiaali- ja terveydenhoidon, tekniikan ja kulttuurialojen kokonaisuuteen) hyödyttäisi juuri kulttuurialoja. Olen edelleen sitä mieltä, mutta tähdennettäköön sitä, että Stadian kulttuurialoille ei sisälly kuvatateita tai muuta silleen epäilyttävää puuhastelua.

Huippuyliopistopaperia olisi hyvä lukea yhdessä selvitysmies Turo Virtasen taideyliopistojen fuusiosta kirjoittaman paperin kanssa. Rinnan niitä olisi luetteva sen johdosta, että molempien parhaat puolet toteuttamalla saataisiin aikaan jotain vielä innovatiivisempaa ja “huipumpaa” kuin vain toinen papereista toteuttamalla.

Loppuun vielä todettakoon, että tänään tulin lukeneeksi pitkään aikaan todella järkevän puheenvuoron huippuyliopistosta: http://kemppinen.blogspot.com/2007/04/kulttuurivki.html

Suomesta on tulossa vanhusrikas kansakunta. Näin se on. Tuo kehitys näkyy kouluverkossa. Helsingin konsulttiselvityksestä keskusteltiin taannoin. Rovaniemen keskustelut ovat kuuluneet tänne etelään lähinnä pienenä pihinänä. Turussa peruskouluverkko uudistettiin. Nyt on lukioverkon vuoro. Turussa tehty linjapaperi on yhtälailla asiaa kuin Helsinginkonsulttiselvitys. Molempia lukiessa nyökyttelee ja puistelee päätään samaan aikaan. Noin se on ajattelee ja lisää päälle mielessään valitettavasti.

Kuusi vuotta sitten me lukiolaisten etujärjestössä paasasimme… yli 600 hengen yksikkö on liian suuri. Meille nyökkäiltiin hyväksyvästi. Nyt esimerkiksi Turun linjapaperissa kerrotaan alle 600 hengen lukioyksikön olevan liian pieni – valinnaisuus ei toteudu. Lukion oppimäärä ei ole tässä mihinkään muuttunut. Ajattelutapa ja lukiolaisten valinnat ovat – vai ovatko. Suomessa mennään kouluissa kovaa vauhtia kohti suuria yksiköitä. Yhteisöllisyys puhe on kaikonnut koulutuspolitiikasta. Sinne tänne lähiöihin ripotelluista lähilukiosta on suurten kuntien lukioverkko tulossa kohti suuria keskustayksiköitä. Keskisuurissa kaupungeissa siirtymä parista lukiosta yhteen on jo pääsääntöisesti tapahtunut. Esimerkiksi käyvät vaikkapa Salo ja Forssa. Nyt on suurten kuntien vuoro.

Noin puolet Suomen lukioista aikoinani kiertäneenä näppituntumani on, että nyt ovat menossa ne innovatiivisimmat. Huiput eivät mene. Hörhöjen talot menevät. Valitettavasti. Se on ajan henki. Laskennallisesti.

Tutustukaa Turun kouluverkko selvitykseen. Se on hyvä paperi – valitettavasti. Tämä vuodatus on pikemminkin linkki. Minulla ei oikeastaan ole oikeaa sanottavaa. Olen sanaton. Edunvalvojat puhukoot. Tai olkoot vaiti.

Bulevardin päässä on talo. Siinä talossa asuu hallintovirkamiehiä. Henkisesti siinä talossa asuu insinöörin kouluttajia. Nuo insinöörin kouluttajat (oikeasti valtaosin talosta muutaman korttelin etäämmälle sijoitetut) älähtelevät säännöllisin väliajoin ammattikorkeakoulupoliittisiin urahteluihin. Nyt hampaissa oli Metropolia (tai Megalopololiahan se oikeasti on)… tuhoaa monialaisuudellaan sen vähän, mitä aiempi monialaisuus ei ole tuhonnut. Olivat päässeet ääneen jälleen Helsingin Sanomissa, vaikka sen MOT:n lähetyksen jälkeen luulin, että hallintovirkamiehet olisivat insinöörinkouluttajat jo joukolla lobotoineet vaarattomiksi. No onneksi jokin asia ei muutu. Elämässä on oltava pysyvyyttä.

Mainittakoot, että eräät insinöörin kouluttajat aikoinaan vastustivat insinöörinkoulutuslaitoksen sijoittamista Bulevardin päästä ajanmukaisiin uudistiloihin itäisempiin kaupunginosiin sen johdosta, että sinne itäisempiin kaupunginosiin on Espoosta kotoa niin pitkä matka. Et silleen. Juu. Olipas taas juttu. On se kumma, että nuo uutisotsikoissa kaikkea vastustavat “opettajat” ja “opiskelijat” ovat kummankin ryhmän pieni vähemmistö – eivät edes legitiimejä puhetorvia kukaan. Ei siis etteikö jokainen saisi puhua, mutta silti…

Kuopion hallinto-oikeus (taltio 06/0042/2, vailla lainvoimaa) on helmikuun alussa antanut mielenkiintoisen koulutusoikeudellisen ratkaisun. Tapauksessa vaikeahoitoista astmaa varhaislapsuudesta saakka sairastanut peruskoululainen oli käydessään X:n kunnan Y:n koulua oireillut voimakkaasti syksyn 2005 aikana, erityisen rajusti marraskuun alkupuolella. Sairausjaksosta on A:n huoltajalle aiheutunut sairaala-, poliklinikka- ja lääkekuluina yhteensä 275 euroa. Huoltaja on vaatinut, että X:n kaupunki perusopetuksen järjestäjänä velvoitetaan korvaamaan nuo kulut. Oppilas oli marraskuun puolivälissä siirretty kotiopetukseen, koska koulun sisäilman laatua ei voitu parantaa sellaiseksi, että oppilas pystyisi koulussa normaalisti opiskelemaan.

Hallinto-oikeus tutki asian julkisoikeudellista maksuvelvollisuutta koskevana hallintoriitana. Tuomioistuin totesi, ettei asiassa ole väitettykään kunnan rikkoneen kansanterveyslain mukaisen kouluterveydenhuollon järjestämistä. Näin tutkittavaksi tuli kysymys siitä, onko kunta laiminlyönyt perusopetuslain 29 �:n 1 momentin mukaisen velvollisuutensa huolehtia siitä, että opetukseen osallistuvalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön ja siitä, onko X:n kaupungilla velvollisuutta suorittaa korvausta A:lle syntyneistä sairaala- ja lääkekuluista.

Tuomioistuin hylkäsi äänestysratkaisussa (2-1) huoltajan hakemuksen. Tuomioistuimen enemmistö perusteli kantaansa sillä, että kunnan ei voi katsoa loukanneen oppilaan oikeutta turvalliseen opiskeluympäristöön, koska se siirsi oppilaan kotiopetukseen. Perusopetuslain mukaan perusopetus voidaan järjestää osittain muuallakin kuin oppilaan omassa lähikoulussa, jos se on perusteltua oppilaan terveydentilaan liittyvistä syistä.

Vähemmistöön jäänyt jäsen hyväksyi hakemuksen lukuun ottamatta vaatimusta lääkärintodistuskustannusten korvaamisesta. Hänen mielestä koulun sisäilmasta johtuneiden astmaoireiden hoitaminen kuuluu perusopetuksen oppilaalle maksuttoman oppilashuollon piiriin. Perusopetuslain 31a �:n 1 momentin erityissäännöksen mukaan oppilaalla on oikeus saada maksutta opetuksen osallistumisen edellyttämä tarvittava oppilashuolto.

Sovelletut lainkohdat: Perusopetuslaki 4.1�, 6.2�, 18.1�, 29.1�, 31a.1-2�, 34.2� ja Kansanterveyslaki 14.1�

koko tapaus: http://www.finlex.fi/fi/oikeus/hao/2007/20073126

---

Hallinto-oikeuden ratkaisu, joka mennee korkeimpaan hallinto-oikeuteen, on mielenkiintoinen. Hallinto-oikeuden enemmistö on katsonut, että tapauksessa on kysymys siitä, onko kunta täyttänyt velvollisuutensa turvata oppilaan oikeus turvalliseen oppimisympäristöön (perusopetuslaki 29.1�). Vähemmistöön jäänyt jäsen on katsonut, että tapauksessa on kysymys siitä, että onko kunnan korvattava kulut osana oppilaalle maksutonta oppilashuoltoa (perusopetuslaki 31a.1�). Enemmistön päättelyketju menee: oppilas on oireillut oppimisympäristössä -> oppilas on siirretty “turvalliseen oppimisympäristöön” (kotiin) -> oikeutta turvalliseen oppimisympäsristöön ei ole rikottu. Vähemmistöön jääneen päättelyketju menee: oppilas on oireillut oppimisympäristössä -> tästä on aiheutunut oppilaalle kuluja -> oppilaalla on oikeus maksuttomaan oppilashuoltoon -> oppilaan oireilun hoitaminen kuuluu oppilashuoltoon (syy-yhteys oppimisympäristöön) -> oppilaalla on oikeus korvaukseen siltä osin kuin oireilun hoitaminen kuuluu oppilashuoltoon. Nähdäkseni hallinto-oikeuden enemmistön näkökanta on kritiikille altis. Sillä seikalla, että oppilas on siiretty kotiopetukseen ei ole käsiteltävänä olevan tapauksen kannalta merkitystä. Oppilaan oireilu, josta aiheutuvien kustannusten korvaamisesta tapauksessa on kyse, on aiheutunut oppilaitoksen sisäilmasta ennen oppilaan siirtämistä kotiopetukseen. Näin ollen kyse on siitä, onko oppilaan oireilun hoitaminen kuulunut maksuttoman oppilashuollon piiriin. Koska oppilaalla on perusopetuslain mukaan oikeus saada opetuksen osallistumisen edellyttämä tarvittava oppilashuolto, ja nyt puheena olevassa tapauksessa oppilaan oireilu esti oppilaan osallistumisen opetukseen ennen sitä kun oppilas siirrettiin kotiopetukseen, on oireilun hoitaminen kiistatta katsottava osaksi oppilaan oppilashuoltoa. Perusopetuslain mukaan oppilashuolto on oppilaalle maksuton. Näin ollen nähdäkseni oppilashuolto tulisi korvata hallinto-oikeuden jäsenen eriävässä mielipiteessä esittämällä tavalla.

Kokonaan toinen periaatteellinen kysymys, joka ei tässä tapauksessa ole edes oikeuskysmyksenä esillä, on se, missä määrin kunnan on ryhdyttävä esimerkiksi vaikeasti astmaattisen oppilaan kohdalla erityisiin järjestelyihin saattaakseen koulun sisäilman oppilaalle sopivaksi ja missä määrin kunta voi turvautua kotiopetuksen osoittamiseen ja näin välttyä mahdollisesti hyvinkin kalliilta erityisjärjestelyiltä. Tällöin punnittavaksi tulee se, missä määrin perusoikeutena turvattuun oikeuteen maksuttomaan perusopetukseen sisältyy lähikouluperiaatteen mukaisesti oikeus saada opetusta lähikoulussa. Koska koulu on nähtävissä keskeisenä sosiaalisena yhteisönä, jolla on oma sosiaalinen funktionsa, on mielestäni kunnalla korostettu velvollisuus ryhtyä perusopetuslain mukaisiin erityisjärjestelyihin turvatakseen oppilaille oikeuden opetukseen. Vaikeita oikeudellis-moraalisia kysymyksiä tällä aihepiirillä ovat sellaiset, että onko esimerkiksi liikuntavammaisella oltava oikeus päästä esimerkiksi musiikkiluokalle eli pitääkö koulun jossa on musiikkiin painottunut luokka (ym.) olla esteetön vai riittääkö, että vähintään joku kunnan perusopetusta tarjoavista kouluista on esteetön. Minusta oikeuspoliittisesti paatostaen oikeuden perusopetukseen tulisi merkitä korostetusti oikeutta lähikouluun ja oikeuden itsensä kehittämiseen merkitä korostetusti oikeutta itsensä kehittämiseen haluamassaan foorumissa.Oikeus perusopetukseen on muutakin kuin oikeus saada opetusta. Tuolle muulle oikeudelle on annettava suurempi arvo.

Hallintotieteiden ja yhteiskuntatieteiden maisteri Matti Muukkonen esittää Joensuun yliopistossa oikeustieteiden oppiaineryhmässä maanantaina 12.2.2007 tarkastettavassa hallinto-oikeuden alaan sijoittuvassa lisensiaatintutkimuksessaan �Ylioppilaskunta oikeusjärjestyksessä � yhteisö viranomaisen ja yhdistyksen välimaastossa� muutoksia ylioppilaskuntia koskevaan sääntelyyn. Hänen mukaansa ylioppilaskuntien pakkojäsenyys on ristiriidassa 1990-luvun alussa perusoikeusuudistuksessa perustuslain 13.2 �:ään kirjatun ns. negatiivisen yhdistymisvapauden, eli oikeuden olla kuulumatta yhdistykseen, kanssa.

Säädettäessä voimassa olevaa yliopistolakia vuodelta 1997
perustuslakivaliokunta edellytti sivistyslakivaliokuntaa kirjaamaan lakiin ylioppilaskunnan julkiset tehtävät. Myöhemmin perustuslakivaliokunta on ammattikorkeakoulujen opiskelijayhdistyksiä käsitellessään kahdesti
todennut, ettei ylioppilaskuntien tarkoitusmääritelmä täytä perusoikeuksien yleisiä rajoitusperusteita, jotta automaatio- ja pakkojäsenyydestä johtuva negatiivisen yhdistymisvapauden rajoitus olisi mahdollista säilyttää.

Toisen ongelmakokonaisuuden kysymyksessä muodostaa Euroopan ihmisoikeussopimus. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on aikanaan
1970-luvulla todennut, etteivät ylioppilaskunnat kuuluneet
yhdistymisvapauden piiriin. Sen sijaan 1990-luvun lopulla
ihmisoikeustuomioistuin on vastustanut vastaavantyyppisten aatteellisten julkisoikeudellisten yhdistysten pakkojäsenyyttä. Lisäksi ihmisoikeustuomioistuin on todennut, etteivät kansallisvaltiot saa määritellä itse tiettyjä yhteisöjä ihmisoikeusvelvoitteidensa ulkopuolelle. Yhdessä perusoikeussäännöksen kanssa ne aiheuttavat riittämättömät
perusteet negatiivisen yhdistymisvapauden rajoitukselle.

Automaatio- ja pakkojäsenyyden lisäksi Muukkonen pyrkii tutkimuksessaan selvittämään ylioppilaskunnan toimintarajoja erityisen tulkintakolmion avulla. Keskeisenä ajatuksena on pakkojäsenyyden rajoittava rooli ylioppilaskunnan toimintaan ja siten pidättäytyminen ylioppilaskunnan jäsenistön mielipiteiden loukkaamisesta sekä tarpeettomasta puuttumisesta jäsenten omistusoikeuteen jäsenmaksun muodossa. Nämä perus- ja
ihmisoikeuksista aiheutuvat pakolliset rajoitukset tutkija näkee
ongelmallisina ja toteaakin automaatio- ja pakkojäsenyyden purkamisen jopa voivan kääntyä positiiviseksi voimavaraksi.

Tulevaisuuden suunnat tutkija jättää vielä toistaiseksi auki. Niihin on kuitenkin tarkoitus palata vielä tämän vuoden aikana. �Uskoakseni uusi eduskunta joutuu ottamaan kantaa myös ylioppilaskunnan asemaan käsitellessään Jääskisen-Rantasen raportin myötä. Tuossa uudistuksessa opiskelijoiden kannalta hyvin toimivat palvelut kuten YTHS-järjestelmä on
syytä säilyttää, tosin perus- ja ihmisoikeuskysymykset huomioiden. Näin ollen pohdintaa myös tällä saralla tarvitaan�, Muukkonen pohtii.

Lähde: Joensuun yliopiston lehdistötiedote. Ex-opiskelijajärjestöaktiivi Muukkonen toimii julkisoikeuden yliassistenttina Joensuun yliopistossa.

Kun yhteiskunnassa on ongelma, on säädettävä laki. Ei ole sellaista ongelmaa, jota laki ei pystyisi ratkaisemaan. Näin tunnutaan ajattelevan opetusministeriön yleissivistävän koulutuksen osastolla, kun on tehtailtu asetusmuutos, jonka mukaan lukion pakolliset liikuntakurssit on jaettava kahdelle vuodelle. Asian takana on ministeriön setien ja tätien havainto siitä, että osa opiskelijoista – etenkin ne vain koululiikunnalla liikkumistaan hoitavat – suorittavat pakolliset kaksi kurssia ensimmäisenä opiskeluvuotena. En vaan ymmärrä miten tilanne (liikkumattomuus) muuttuu näiden ihmisten kohdalla asetusmuutoksen jälkeen. Liikuntaan käytetty tuntimäärä on silti minimaalinen. No ehkäpä kaikkivoipa laki parantaa. Siellä missä on laki, siellä on edistys. Muistuu vaan mieleeni se kerta, kun istuin yliopistolla lainvalmistelun opintojaksolla. Mietimme sellaisia asioita, joihin säädösohjailu ei lainkaan pure. Tämä hanke on aika lähellä niitä asioita – oikeastaan niiden ytimessä. Jäämme odottamaan innolla säädösmuutoksen vaikutuksia. Kaikkivoipa laki pystyy vaikka mihin. Miksi me säädämmekään niin vähän lakeja. Minulla on ehdotus kansanedustajaehdokkaille vaalilupauksiksi. Luvatkaa, että vaalikaudella säädettävien lakien määrä tuplataan ja että eduskunta vaatii hallitusta vähintään triplaamaan asetukset, sillä ei ole sellaista asiaa, johon laki ei pystyisi.

Tänään on päivä, jolloin koin sen ihanan tunteen, kun jotain sellaista jota on ollut laittamassa jo iät ajat sitten alulle valmistuu. Tänään oli ensimmäistä kertaa ylioppilastutkinnon historiassa äidinkielen tekstitaidon koe. Muistan käyneeni periaatteellisia keskusteluja aiheesta ensimmäistä kertaa reippaat 8 vuotta sitten. Osallistuin aiheen tiimoilta käytyyn vääntöön seitsemisen vuotta sitten. Muistan Lasse Koskealan kuutisen vuotta sitten ilmestyneen tutkimuksen Lukutaitoa jäljittämässä, jossa tarkasteltiin ensimmäistä “testiversiota” tekstitaidon kokeesta. Nyt se on sitten korkattu.

Erityisen ilahtunut olen siitä, että tekstitaidon kokeeseen on pääsyt mukaan pilakuva ja sitä kautta kuvallisen kerronnan lukeminen. Aikoinaan erään päydän ympärillä väännettiin kättä tekstaidon kokeen kysymystyypeistä … heittoni “eikös sinne sopisi sarjakuvatkin” aiheutti lähinnä päänpudistusta ja pahoja katseita. Mutta siellä se nyt on!

Romaanikatkelmat sen sijaan hieman ontuvat. Minusta romaanikatkelmien ja muutoinkin katkelmien sijaan olisi aina parempi käyttää novellia. Toinen hienoista kritiikkiä kirvoittava seikka on lyriikan uupuminen. Minun mielestäni tekstitaitoon kuuluu olennaisena osana runonluku ja olisin suonut, että jonkinlaista runoanalyysiä oli abiturienteilta vaadittu (tai tarjottu, koska viidestä kolmeen piti valita).

Jäämme odottamaan vaikutelmia ja arvostelua. Perästä kuuluu! Kaikenkaikkiaan tuo tämänpäiväinen tekstitaidon koe vaikuttaa paljon oivallisemmalta, kun seitsemisen vuotta sitten asian tiimoilta lausuntoa kirjoittaessani ajattelin sen olevan.

Koulutuspolitiikan syklit on pitkät. Tämä viestijuoksu, jossa minäkään en juossut avausosuutta, on tulossa kohti maalia. Hetken kuluttua ylioppilastutkinnon kokonaisuudistus on valmis. Noin viisitoista vuotta siihen meni. Kohta setä voisi korkata sen kunniaksi kuohuviinipullon. Niin suuri ihme rakennekokeilun, reaalikokeen & äidinkielenkokeen uudistus on ollut – minä en aikoinaan uskonut (vaikka toivoinkin) kaikkien kolmen osan läpimenoon. Toivottavasti nykysukupolvien ilo on ylimmillään ja kyky sitoutua herra Lokin linjaan – nyt vakiinnutetaan ei uudisteta – säilyy. Suullisten kokeiden ym. parissa askartelu on seuraavan vuosikymmenen juttu.

Kahdeksan on mystinen arvosana peruskouluissa ja lukioissa. Siinä on jakolinja. Peruskouluajattelun mukaan yli kahdeksan oppilaiden luonnollinen paikka on lukio ja alle kahdeksan oppilaiden olisi syytä harkita ammatillista koulutusta. Sama virsi on seuraavassakin nivelvaiheessa. Olen ollut kuulemassa korkeakoulujen vieraiden kielten, matematiikan kuin äidinkielen opettajien itkuvirsiä. Korkeakouluihin valuu alle kahdeksan oppilaita. Tällä kertaa itkuvirren lauloi Hämeen AMK:n vieraiden kielten yliopettaja Taina Juurakko-Paavola: “Korkeakoulujen tavoitetaso edellyttää arvosanaa kahdeksan vastaavia taitoja [lukiossa]. Se jää yhä useammalta saavuttamatta”.

Jos tavoitteena on, että lähes koko lukiolaisikäluokka siirtyy lukion jälkeen korkea-asteella on Juurakko-Paavolan lausahdus käsitettävä kai niin, että a) lukiosta ei saisi päästää läpi alle kahdeksan oppilaita tai b) lukioon ei tulisi ottaa alle kahdeksan lähtötasolla olevia oppilaita. Tai sitten osa (alle kahdeksan oppilaat) olisi laitettava lukion jälkeen muualle kuin korkeakouluihin… minne? No toki ammattikouluihin, noihin alle kahdeksan oppilaan varastoihin.

Just just. En aina tiedä kummat ovat ärsyttävämpiä kielten opettajat vai matematiikan opettajat. Samaa virttä ne veisaavat realiteetit – koulutusjärjestelmän syöttörakenteen – unohtaen. Aika velikultia.

Mielessäni on sananlasku. Siinä sahataan oksaa ja istutaan puussa. Sellaista on ollut suomalaisen lukiopuolueen koulutuspolitiikka viime vuodet. Suomessa on liikaa toisen asteen yksiköitä kappalemäärissä laskien – varsinkin suurissa keskuksissa. Pienissä keskuksissa usein se yksikin yksikkö on liikaa oleva yksikkö – noin niinkusta kunnallistaloudellisesti laskeskellen. Suomalainen lukiopuolue torppasi viime vuosikymmen taitteessa nuorisokoulun. Edellinen sukupolvi torppasi vuoden 1971 koulutuskomitean esittämän yhtenäisen toisen asteen. Toisen asteen duaalimallilla on hinta. Se näkyy mm. lukiolaisten liiton nettisivujen uutisseurannassa. Lukioita lakkautellaan siellä täällä. Turussa Pernon lukion lakkauttaminen ei riitä. Toveri Alapaattikosken työryhmän mielestä puolet on poistettava. Se hinta on duaalimallista maksettava. Turussa ja monessa muussa kunnassa. Sen hinnan mukana meni Pernon lukion teknologia ja teollisuuslinja … sen hinnan mukana mennee Turussa varmasti muutama erikoislukio ja muutama oma profiilinen yksikkö. Sen hinnan mukana on mennyt lukioita Jyväskylän naapurikunnista. Sen hinnan mukana homogenisoituu parhaillaan Rovaniemen lukiokenttä.

Duaalimalli homogenisoi yksiköitä. Sen näkee niin korkea-asteella kuin toisella asteellakin. Osaltaan homogenisaatio liittyy toki myös taloudelliseen ohjausjärjestelmään. Homogenisaatioon liittyy myös tiettyjen eliittiyksiköiden synty. Massan ja eliitin koulut eroavat toisistaan. Tero Järvisen muutaman vuoden takainen koulutussosiologinen tutkimus erikoislukioiden opiskelija-aineksesta ja opintopoluista on silmiä avaava. Koulutusverkkopäätökset ympäri Suomea lisännevät tuolloin havaittua polarisaatiota lisäämällä ns. liikkuvien opiskelijoiden määrää – se on hypoteesini.

Korkea-asteen puoleen on myös vesurilla töitä ja vesuri käytössäkin. Minusta näyttää siltä, että ainakin joillakin aloille Helsingin yliopisto erkanee muusta korkeakoulukentästä, jolla yliopistot ja ammattikorkeakoulut alkavat muistuttaa entistä enemmän toisiaan. Minun kokemukseni mukaan sillä on suomessa tänäkin päivänä väliä mistä korkeakoulusta sinulla on paperit kädessä. Korkeakoulun logon statusarvo vaikuttaa olevan kasvussa – ja nyt en tarkoita sitä mitä amk:ien vetovoimatutkimuksilla mitataaan.

Minusta duaalimalli tulisi purkaa aloittaen toiselta asteelta. Minusta vuoden 1971 koulutuskomitea oli periaatteellisesti yhdistäessään oppilaitosmuodot ja ulottaessaan oppivelvollisuutta toisen asteen puolelle oikeassa. Minusta Suomeen tulisi säätää ammattioppivelvollisuus – siis oikeasti eikä silleen kuin se nyt on yritetty pakkohaun kautta keittiön ovesta sisään ujuttaa. Minusta korkea-asteella olisi oppilaitoskenttää organisoitava uusiksi. Lääketiede, hoitotieteet ja amk-puolen �terveydenhoitoalat olisi järkevää niputtaa yhteen – opetusta yhdistämällä ja hallintoa yhdistämällä saavutettaisiin varmasti kustannussäästöjä ja muuta hubaa. Ihan vaan esimerkiksi. Lastentarhanopettajat, luokanopettajat ja yhteisöpedagogit samaan myllyyn nekin. Tidekunta, laitos ja koulutusohjelma rajat on monin paikoin jyrkkiä. Niillekin pitäisi poikki-, moni- ja transtieteellisyyden nimissä tehdä jotakin. Minä ottaisin ylioppilastutkinnon poistamisen uudestaan mietinnän alle siinä duaalimalliin siirtymisen yhteydessä. Niin ja amk-insinöörit ja dippainssit samaan veneeseen & oppilaitokseen. Sama juttu myös kaupallisella puolella tradenomit & ekonomit samaan putkeen. Insinöörikoulutus ja kaupallinen koulutus ovat oivia esimerkkejä aloista, joissa voitaisiin siirtyä kahdesta putkesta yhteen antamalla laajemmalle joukolle 1. syklin koulutustehtävä ja suppeammelle 2. ja 3. syklin koulutustehtävä. Taidealoilla selvitysmies Virtasella oli hyvä pointti jakaa osa yksiköistä (pitkälti nykyinen amk-kenttä hieman supistettuna) antamaan vain 1. syklin koulutusta ja osa (nykyinen yliopistokenttä) vastaamaan vain 2. ja 3. syklin koulutuksesta. Sitä sietää fiilistellä.

Lukiopuolue minkä oletkaan mennyt tekemään! Lukiopuolue miksi oletkaan estänyt vuosia toisen asteen koulutuksen kehittämisen? Sinä suuriin ikäluokkiin kuuluva lukiopuoluelain (vanhemmaksikin kutsuttu) miksi ylioppilastutkinto on sinulle edelleen niin kova juttu – ei se ole enää meille sosiaalinen hissi kuten se oli teille kun agraariyhteiskunnasta ulos pyristelitte.

Teksti on puhdasta tajunnanvirtaa – enemmän tunnetta ja vähemmän järkeä. Koulutuspoliittiikkaa on tehtävä enemmän sydämellä. Koulutuspolitiikka on tahtotiloja.

Jari-Pekka Jyrkänne (sd., SAK:n koulutuspoliittinen sihteeri) on sanonut:

�…70-luvulla käynnistynyt keskiasteen koulu-uudistus alkuvaiheessa tähtäsi siihen, että silloinen keskiaste, nykyinen toinen aste, olisi ollut ydinsisällöiltään yhtenäinen ja sisäisesti jakautunut sitten eri linjoihin. Mutta meillä on aina ollut helkkarin vahvana tämä lukiopuolue ja se on niin vahva, että he vielä syleilevät sen lukionsa kuoliaaksi sillä, että se halutaan pitää erillisenä…�

Olemmeko syleilemässä lukiomme kuoliaaksi?

Koulutuspolitiikkaa vaihteeksi! Seinäjoen amk ei läpäissyt KKA:n auditointia (l. laatu tai sen varmistus ei riittänyt). Asiasta enemmän kiinnostuneet voivat hakea auditointiraportin KKA:n sivuilta (www.kka.fi). Seinäjoella palataan kahden vuoden päästä asialle. Mitä jos laatu ei silloinkaan riitä? Siitä keskustelua seuraavassa postauksessa -> http://iinas.vuodatus.net/blog/323373 .

Suomalaista laadunvarmistuskeskustelua vaivaa se, että prosessista on tullut sen tuloksia tärkeämpää. No sinänsä koko kehittävän arvioinnin jargon pohjautuu ajatukselle prosessin itseisarvoisuudesta (itseohjautuvuudesta). Istuin reippaat kaksi vuotta sitten työryhmässä, joka näperteli laadunvarmistuksen perusteiden parissa. Työryhmämuistion jälkeen professori Simola (UPJ-kriitikkonakin kunnostautunut) ripitti minua oikein nimeltä Kasvatus-lehden artikkelissa. Olin ollut myymässä pirulle pikkusormea. En vieläkään ole Simolan kanssa kaikesta samaa mieltä. Mitä enemmän tätä laatupuuhastelua vaan seuraan sitä useamman kohdan osalta hyväksyn sen paikkansapitävyyden, mistä Simola minua läksytti.

Valtioneuvosto esitti torstaina, että perusopetuslakiin lisättäisiin säännös oppilakunnasta. Säännös koskisi kaikkia perusopetuslaissa tarkoitettuja opetuksen järjestäjiä ja perusopetuslain tarkoittamassa opetuksessa olevia oppilaita. Säännöksellä korostettaisiin oppilaiden osallistumisen ja vaikutusmahdollisuuksien merkitystä ja oppilaskuntien toimintaa yhtenäistämistä.

Säännöksessä ei velvoitettaisi opetuksen järjestäjää oppilaskuntatoiminnan järjestämiseen. Opetuksen järjestäjä päättäisi oppilaskunnan organisoimisesta kuten siitä, onko oppilaskunta yhteinen yhden tai useamman muun koulun tai toimintayksikön kanssa. Opetuksen järjestäjän päätettävänä olisi myös oppilaskunnan toiminnan toteuttaminen oppilaiden ikäkauden ja edellytysten sekä paikallisten olosuhteiden mukaisesti. Opetuksen järjestäjä päättäisi myös oppilaskuntatoiminnan ohjaamisesta ja tukemisesta.

Peruskouluihin tulee siis takaisin oppilaskunta, joka sieltä koulutuksen lainsäädännön kokonaisuudistuksen yhteydessä 1999 de jure poistettiin. De fakto oppilaskunnat jäivät. Ehdotettu oppilaskuntatoimintamalli luo oppilaskunnat, joilla ei ole käytännössä mitään muodollista valtaa.

Opiskelijayhteisöjen oikeudellinen asema järjestetään Suomessa hupsulla tavalla. Ammattikorkeissa painiskellaan edustavuuden kanssa. Lukioissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa painiskellaan oikeushenkilöllisyyden kanssa. Ylioppilaskuntien pakollinen jäsenmaksu tuntuu vaikeasti selitettävissä olevalta reliikiltä. Oi voi. Voi voi. Nollalainsäädäntöä, joka kiillottaa kilpeä, mutta käytännössä ei kuitenkaan paranna maailmaa – näin minä luonnehtisin tätä peruskouluihin oppilaskuntien de jure takaisinottoa.

Taidealan korkeakoulutuksessa duaalimalli ei ole koskaan näytellyt suurta roolia. Samalla kun muilla aloilla on ammattikorkeakouluissa kovaa tahtia puuhattu toisen syklin koulutusta – ylempää AMK:ta – on taide- ja kulttuurialoilla eletty asiassa hiljaiseloa. Yliopistopuolelle on näillä aloilla livahdettu jo vuosikaudet vaivihkaa omiin maisteriohjelmiin (nivelopinnottomiin) yleensä ihan omien sisäänottojen kautta (KuvA, TaiK, LaY). Siitä huolimatta myös taideyliopistojen ensimmäisen syklin sisäänpääsijät alkavat kansoittua tutkinnon tai sen osan ammattikorkean puolella tehneistä. Tämän on pannut merkille myös taidekorkeakoulujen yhdistämistä ehdottanut selvitysmies Virtanen. Alla otteita Virtasen raportista:

“Kuvataideakatemia ja Lahden taideinstituutti ovat tehneet aiesopimuksen yhteistyöstä syyskuussa 2006. Yhdeksi tavoitteeksi on asetettu, että osa Kuvataideakatemian koulutuksesta annettaisiin tulevaisuudessa Lahden ammattikorkeakoulun taideinstituutissa. – - Kuvataiteiden alalla voitaneen laajemminkin harkita etenemistä kohti toimintamallia, jossa kandidaattivaiheen koulutus voitaisiin siirtää soveltuvilta osin ammattikorkeakouluyksikköihin. Tällöin kuvataiteiden yliopistotasoinen koulutus profiloituisi maisteri- ja tohtorikoulutukseen, ja kandidaattitasoinen koulutus annettaisiin ammattikorkeakoulussa. Soveltuvan amk-tutkinnon suorittaminen olisi sitten pääsyvaatimuksena
Kuvataideakatemian maisterivaiheen opintoihin.”

“Toimenpide-ehdotuksena esitetään, että taidealoilla ei pääsääntöisesti järjestetä ammattikorkeakoulun ylempään tutkintoon johtavaa koulutusta. Ko. koulutus voi tulla kysymykseen vain kansainvälisenä yhteistyönä toteutettavissa ohjelmissa, mikäli niitä ei voida toteuttaa
taideyliopistojen kansainvälisinä maisteriohjelmina. Edelleen esitetään, että selvitetään oppiainekohtaisesti, miltä osin voidaan siirtyä noudattamaan seuraavaa pääsääntöä amkkoulutuksen ja yliopistokoulutuksen opintopolkujen suunnittelussa: ammattikorkeakoulututkinto, maisterin tutkinto taideyliopistossa, tohtorin tutkinto taideyliopistossa. Alustavan selvityksen perusteella tällaisia oppiaineita olisivat ainakin muotoilu, graafinen suunnittelu, valokuvaus, kuvataide ja elokuva. Taideyliopistojen koulutustehtävä painottuisi siten kaikissa tarkoitukseen soveltuvissa oppiaineissa maisterikoulutukseen ja tohtorikoulutukseen.”

Tämmöttistä. Duaalimalli se siinä nitisee.

Opetusministeriön asettama selvitysmies Turo Virtanen on jättänyt raporttinsa taideyliopistojen yhdistämisestä. Virtasen tehtävänanto oli hieman erimoinen kuin edeltäjänsä selvitysmies Väisänen-Lahden, jonka selvitys jätettiin opetusministerin pöydälle pölyttymään kaksi vuotta sitten . Virtanen esittää fuusiota. Väisänen-Lahti esitti aikanaan yhteistä kansleria. Siinä on yhteistyön asteessa vissi ero. Väisänen-Lahti tunsi hyvin taidekentän. Virtanen hallitsee kiinteistöt ja hallinnon. Ote on selvityshenkilöillä vallan erilainen. Virtanen jää minulle kiinni parista lapsuksesta etenkin koulutusohjelmarakennetta muotoillessaan. Muutoin hänen selvityksensä on kerrassaan ansiokas. Selvityksen ulkopuolella oli SibA – tuo musiikkitalohankkeen pyhälehmä.