New Peripeteia

Oli sitten menossa luento, oppitunti, konferenssiesitelmä tai ihan vaan joku presentaatio toistuu paikalla kumma rituaali. Eteen läväytytään kalvo tai pikemminkin nykyään powerpoint. Sen läväyttäjä lukee enemmän tai vähemmän esitystään läpi ja läsnäolijat kirjoittavat kaiken sen mitä kalvolle tai powerpointille on kirjoitettu.

Olen jo pitkään ihmetellyt missä ihmiset ehdollistetaan tuohon kirjoitusriittiin – kalvon jäljentämiseen. Missä jaetaan se viisaus, että jäljentäminen ja ylipäänsä muistiinpanojen tekeminen on tärkeämpää kuin kuunteleminen ja ajatteleminen. Missä kehotaan painamaan fakta ja nimenkirjoitusasun kaltaiset asiat tarkkaan mieleen ja jättämään kontekstointi ja faktan ympärillä oleva tarina vähemmälle.

Tuliko esitelmöinnistä presentaatiolärpäkkeen ranskalaisiin viivoihin kohdistuvien reunahuomoutusten tekoa vasta poerpointin lyötyä itsensä läpi vai oliko se sitä jo piirtoheitin kalvojen aikakaudella?

Miksi ne samat ihmiset, jotka käyttävät kaiken tarmonsa luennon kirjallisen sisällön (=kalvon) jäljentämiseen hokevat luentojen olevan niin paljon helpompi oppimismuoto kuin kirjojen lukemisen? Kummeksuttaa! Ehkä en vain käsitä, että näiden ihmisten kalvotekstin jäljentäminen on automatisoitunut niin korkealle tasolle, että se ei vie kuin ripauksen huomiosta.

Akateemisen kulttuurin eräs kummallisimmista riiteistä on seminaaripaperin esittely. Se tarkoittaa pahimmillaan ylipitkän esityksen läpilukua kamalalla vauhdilla (=lyhyessä ajassa) suoraan paperista. Ja noita tilaisuuksia on sattunut viimeaikoina liian usein. Ne ovat ihan väärä paikka tälläiselle ihmiselle joka on peruskoulun jälkeen keskittynyt äänestämään jaloillaan eli olemaan poissa turhilta luennoilta – joita on muuten ollut paljon. Turhan luennon määritelmä on seuraava -> tilaisuuden sisältö on luettavissa kirjasta tai muuten vaivattomasti hankittavissa, eikä tilaisuudessa tultene kertomaan mitään uutta/omaperäistä.