New Peripeteia

Erkki ja puheenjohtajataisto

Pauli — Sat, 12 Jan 2008 10:51:19 +0000

Suomen kolmanneksi suurimmassa puolueessa on ensi kesänä tiedossa puoluekokous ja siellä valitaan puolueelle päällepäsmäri. Istuvan päällepäsmärin Eeron johdolla puolue ei siirtynyt piirun vertaa vasemmalle vaan pikemminkin korjasi kurssia pari jalkaa väylän reunalle. Nyt sitten – ja jo kolmatta kertaa – vanha partaradikaali Erkki on ilmoittanut halunsa ryhtyä päällepäsmäriksi eli pyrkiä Kalifiksi Kalifin paikalle. Tämä asetelma ei vielä saa tannerta järisemään. Ehkä ensi kesänä ei ole ilmassa mitään uutta. Toista oli kutkutus seuratessa niitä taistoja, joita käytiin liikkeessä, jota johti Osmo. Sen liikkeen sisäinen liikehdintä on vaan jotenkin niin paljon dynaamisempaa kuin tämä kolmanneksi suurimman puolueen sisäinen liike – se on hieman sitä kun jättiläinen valmistautuu kohottamaan pikkusormeaan – ei suinkaan kääntämään kylkeään. Ekä tässä ollaan vielä edellisessä postauksessa puhumassani ekspositiossa – toivottavasti.

Elokuva ja näytelmä edellyttää ekspositiota

Pauli — Fri, 04 Jan 2008 20:08:45 +0000

Tuossa uutta vuotta edeltäneenä yönä puheltiin Turussa Lauran kanssa muutaman portviinilasillisen jälkeen siitä kuinka kirja sallii tai suorastaan edellyttää vapaampaa ilmaisua kuin elokuva ja teatteriesitys. Kirja toimii kiihottaessaa mielikuvitusta luomaan päässä miljöön ja henkilöt, joista tarjoillaan vain pieniä ituja. Elokuvan ja näytelmän on oltava eksplisiittisempiä. Niiden on todella näytettävä – ei vain viitattava. Ne edellyttävät eksposositiota – aivan toisenlaista eksposotiota kuin kirja. Ne tarjoavat yhdenmukaistettua kokemusta siinä missä kirja tarjoaa yksilöllistä kokemusta. Esitetyn näytelmän ja elokuvan maailmaan voimme upottaa vain kovin vähän itsestämme. Kirjan maailma vaatii syntyäkseen vähintään puolet petäjäistä – itseämme.

Millainen sitten on hyvä ekspositio elokuvassa. Elokuva vaatii alleviivaavuutta, mutta milloin alleviivaavuus alkaa syösä teosta. Se pyöri mielessä, kun keskustelimme Blade runnerista tänään kahvikupin ääressä töissä. Kertojan ääni – mitä se tekikään teokselle. Miten erilainen elokuva onkaan versiossa, jossa on kertoja ja onnellinen loppu (teatteriversio), kuin niitä ilman olevassa versiossa (director’s cut). Oivallisin eksposotio kauneutensa, vihjailevuutensa puolesta on mielestäni Jeunetin Kadonneiden lasten kaupungissa (City of lost children). Oivallinen elokuva – eräs parahultaisimmista.

Alla olevasta linkistä voi katsoa You Tubesta Kadonneiden lasten kaupungin alun:

http://www.youtube.com/watch?v=4fPplRlMbKA&feature=related

In a year 2000 (+7)

Pauli — Tue, 01 Jan 2008 19:05:18 +0000

Seitsemän vuotta jälkeen y2k:n oli mielenkiintoinen vuosi. Maailmaan ei tullut rauhaa. Entisiä kahinoita kahinoitiin samaan malliin. Moni kunta päätyi kauan odotettuun terminaalivaiheeseensa. Muutama yliopistokin meni siinä sivussa samoille raiteille. Ei siis mitään uutta ja yllättävää sillä saralla. Paavo Väyrysestä tuli ministeri ja vieläpä ihan pidetty sellainen. Sitä kai voi pitää vuoden merkittävimpänä poliittisena tapahtumana – joskin se että Lipposen Paavo läpäisi inssiajon tullee kai hyvänä kakkosena.

Uusi vuosi meni sangen oivasti. Parahultainta oli Kekkosen lukeminen. Voi sitä naurua, jota oli kuohujuomalla toki pohjustettu. Pitänee etsiä käsiin Kekkonen. Se on saatava hyllyyn. M. Hagelberg on siinä päässyt aivan fantastisiin sfääreihin. Kekkonen ja pinokkio valaan vatsassa – hyvänen aika!

Tänään on ensimmäinen päivä 8 jälkeen y2k:n. Lehdissä kirjoitettiin, että kunnanjohtaja on ikävä ja murheellinen ammatti. Lehdissä kirjoitettiin myös, että nuoret korkeastikoulutetut saavat parasta palkkaa investointipankkialalla ja heikointi opetus- ja tutkimustyössä. Noin se varmastikin on. Sama uutinen tosin väitti, että investointipankkiirialalla ollaan kiinnittyneempiä työhön kuin opetus- ja tutkimushommissa – ja että selittävä tekijä olisi palkka. Tuota en aivan osta. Luulen, että vakityö-pätkätyö -asetelma on likempänä selittävää tekijää.

Kiasma tarjoaa vielä paripäivää Carnagie Art Awardsia… tarjolla on muun muassa isolla kankaalla Jesper Justin videota. Minua se ainakin miellytti. Eikä tuore perestroikan taidetta käsittelevä näyttely sekään huono ollut – joskaan en näytteilleasetteluun käytettyä lipastoa aivan ymmärtänytkään. Ehkä en ole laatikoihin kurkkijatyyppiä. Olen suurpiirteisesti tilaa katseella skrollaavaa näyttelyssäkävijätyyppiä – pedanttina kurkistelijana pitkästyn.

Uusi ympäristö

Pauli — Sun, 23 Dec 2007 19:30:20 +0000

Blogi on muuttanut. Helsingin yliopiston Lokari-blogijärjestelmästä, jossa tämä blogi aiemmin sijaitsi, saa nyt siirrettyä sisällön muualla. Niinpä minäkin pakkasin näin joulun kunniaksi blogini xml-tiedostoon ja läksin se mukanani tänne uusille avarammille vesille.

Juhannus

Pauli — Sat, 18 Aug 2007 23:12:53 +0000

Juhannusta vietettiin tänä vuonna perinteisin menoin Humppilassa toveri Juhalan toimiessa isäntänä. Juhlaperinteitä kunnioittaen tilaisuus keskittyi ruuan ympärille… ja sitä piisasi. Kuvakertomus kertoo enemmän kuin sanat: http://jussi07.lindstorm.org/etusivu.html

Kuvista kiitos Antille.

Hiostavaa…

Pauli — Fri, 17 Aug 2007 01:02:20 +0000

Viime päivät on ollut hiostavaa. Jo pelkkä jäätelön syöminen tuntuu nostavan hien otsalle. Ulkona sataa. Alkuviikosta salamoi ja sade piiskasi puita tosi tenholla. Tässä kuuman nihkeässä kelissä aivotoiminta pysähtyy.

Viikonloppuna kävin päivän verran
Ropeconissa
. Yksi nelituntinen pöytärpg, hengaamista, pukugaala, kivi-paperi-sakset SM ja kahden tunnin paneeli roolipeliteoriasta. Siitä on suunnilleen vuosikymmen, kun kävin tapahtumalla ensimmäistä kertaa. Muutamaan viime vuoteen en ollutkaan käynyt. Roolipeliteoriapaneeli oli jännä. Käsittivät teorian ja tutkimuksen insinööritaidoksi, joka tukee “paremman pelaamisen” ja “paremman pelinrakemtamisen” päämääriä. Elämyksellisyyttäkin sivuttiin – yhteisöllisyydestä puhuttiin. Esteettisyys sen sijaan kierrettiin – turhaa puuhastelua sellaisen pohtiminentuntui olevan. Yleisö oli paneelissa tällä kertaa parempi kuin panelistit. Hyvä keskustelu. Oivia pointteja. Paikoin metsässä – paikoin kiintoisilla urilla. Diegeettisyyden olivat taiteen tutkimuksen kentältä imaisseet. Itse olisn ehkä lähestynyt niitä diegeettisyyden kautta jäsennettyjä tilanteita liminaalisuuden käsitteellä.

Lueskelin @helsinki.fi -postiani, joka sulkeutunee näinä hetkinä. Huomasin, että viime lauantaina olisi ollut hollantiin lähtevän Emilian läksiäiset. Olisi pitänyt lueskella sitä osoitetta kuitenkin hieman useammin. Edellisellä viikolla olin Brüggen EU-yliopistoon suuntaavan Anttonin läksiäisissä. Muutama viikko sitten törmäsin kadulla Marjaan, joka oli juuri lähdössä suurlähetystökomennukselle Moskovaan. Kylläpä niitä ihmisiä nyt virtaa maasta pois. Emilian läksiäisistä tuli mieleen Mikkelin Visulahden Kalakukot, Jörn Donnerin kenkä, kirkkovene ja sen sellaisia asioita.

Sain tällä viikolla lähetettyä konferenssipaperin – peräti muutaman hetken ennen deadlinea. Julkaisutkin… kaikki kolme syksyllä ilmestyvää… ovat hyvällä mallilla. Niin… kohta on syksy. Koulutkin ovat alkaneet. Oli hauskaa lukea kuinka SLL:n varapuheenjohtaja kommentoi jälleen oppikirjojen hinnasta. Kuten jo liki kymmenen vuotta on tähän aikaan kommentoitu. Aina niin ei ollut. Muistan sen kun Heikki laski ensimmäistä kertaa nuo kulut – sen kun tuokin juttu oli oikeasti uutinen, eikä toisintoa edelliseltä vuodelta. Niin … 90-luvulla moni asia oli toisin… tai ainakin vielä keksimättä.

Kello on 1 yöllä. Aamulla olisi taas työpäivä. Ehkä on aika mennä nukkumaan.

Muistiinpanot ja powerpoint

Pauli — Mon, 11 Jun 2007 19:14:41 +0000

Oli sitten menossa luento, oppitunti, konferenssiesitelmä tai ihan vaan joku presentaatio toistuu paikalla kumma rituaali. Eteen läväytytään kalvo tai pikemminkin nykyään powerpoint. Sen läväyttäjä lukee enemmän tai vähemmän esitystään läpi ja läsnäolijat kirjoittavat kaiken sen mitä kalvolle tai powerpointille on kirjoitettu.

Olen jo pitkään ihmetellyt missä ihmiset ehdollistetaan tuohon kirjoitusriittiin – kalvon jäljentämiseen. Missä jaetaan se viisaus, että jäljentäminen ja ylipäänsä muistiinpanojen tekeminen on tärkeämpää kuin kuunteleminen ja ajatteleminen. Missä kehotaan painamaan fakta ja nimenkirjoitusasun kaltaiset asiat tarkkaan mieleen ja jättämään kontekstointi ja faktan ympärillä oleva tarina vähemmälle.

Tuliko esitelmöinnistä presentaatiolärpäkkeen ranskalaisiin viivoihin kohdistuvien reunahuomoutusten tekoa vasta poerpointin lyötyä itsensä läpi vai oliko se sitä jo piirtoheitin kalvojen aikakaudella?

Miksi ne samat ihmiset, jotka käyttävät kaiken tarmonsa luennon kirjallisen sisällön (=kalvon) jäljentämiseen hokevat luentojen olevan niin paljon helpompi oppimismuoto kuin kirjojen lukemisen? Kummeksuttaa! Ehkä en vain käsitä, että näiden ihmisten kalvotekstin jäljentäminen on automatisoitunut niin korkealle tasolle, että se ei vie kuin ripauksen huomiosta.

Akateemisen kulttuurin eräs kummallisimmista riiteistä on seminaaripaperin esittely. Se tarkoittaa pahimmillaan ylipitkän esityksen läpilukua kamalalla vauhdilla (=lyhyessä ajassa) suoraan paperista. Ja noita tilaisuuksia on sattunut viimeaikoina liian usein. Ne ovat ihan väärä paikka tälläiselle ihmiselle joka on peruskoulun jälkeen keskittynyt äänestämään jaloillaan eli olemaan poissa turhilta luennoilta – joita on muuten ollut paljon. Turhan luennon määritelmä on seuraava -> tilaisuuden sisältö on luettavissa kirjasta tai muuten vaivattomasti hankittavissa, eikä tilaisuudessa tultene kertomaan mitään uutta/omaperäistä.

Alussa oli sana…

Pauli — Sun, 03 Jun 2007 17:40:29 +0000

…mutta sana ei viihtynyt hyvin pohjoisessa, sillä jo vuoden 1686 kirkkolaki tiesi kertoa: “Ja Sarnassa, joca Esipuhen ja ulostoimituxen canssa ei pidä oleman pidempi yhtä Stundi eli Hetke ja cosca cowa Talwi on jotain lyhyempi.”

On kesä. Ulkona on helle. Kova talvi on takana. Aikas kivaa.

Promootio on takana

Pauli — Sun, 27 May 2007 22:53:14 +0000

Professori ja hänen vasta promovoidut maisterinsa ja tohtorinsa tanssiaisten väliajalla.

Laadunvarmistus ja arviointitutkimus

Pauli — Wed, 23 May 2007 22:05:41 +0000

Minulla on traumoja. Olen ollut liian läheisissä tekemisissä laadunvarmistuksen kanssa. Olen ollut laittamassa alulle tätä korkeakoulujen auditointihössötystä – sitä Berliinin paperin ns. muuta vastaavaa järjestelmää (siis sertifikointia ja akkreditointia vastaavaa).

Voin sen nyt tunnustaa. En ymmärrä laatutyötä. En siinä muodossa, kun sitä ympärilläni näen. Se on omituista valtapeliä, jossa näennäisen läpinäkyvyyden lisäämisen nimissä tehdään ohjaussuhteet entistä läpinäkymättömämmiksi.

Reilut kolme vuotta sitten minulla oli näkemys korkeakoulujen laadunvarmistuksen auditoinneista. Nyt olen seurannut niitä lueskelemalla auditointiraportteja. Näkemykseni on ollut monin paikoin virheellinen – silloinen ajatelma nykytodellisuutta vastaamaton. Touhussa on paljon sellaisia elementtejä, joita en ymmärrä. Prosessissa on ainakin arviointiraportteja lukiessa salatieteen makua.

Arviointitutkimus on kumman indikaattorikeskeistä. Tärkeämpää on rakentaa indikaattori ja sen ympärille vieläpä mieluusti vuokaavio tai sen sellainen, kun miettiä sitä itse asiaa, jota indikaattori yrittää kuvata. Mitä on laadukas koulutus? Siitä aiheesta ei oikeastaan keskustella. Miten siis voidaan keskustella siitä, että miten laadukkaan koulutuksen olemassaoloa koskevien indikaattorien toiminta on järjestetty?

Väitän, että koulutuksen laatua (tai laatujärjestelmiä) mitataan väärässä kohdassa. Oppilaitostaso ei ole oikea. Pitäisi kurkkia filiaaleja. Pitäisi katsella maakunnallisia kokonaisuuksia. Pitäisi tarkastella asioita opiskelijoiden tosiasiallisen liikkuvuuden mukaan (esim. amk->taideyliopisto niveltyminen tietyillä aloilla). Siellä missä systemaattista laatutyötä tarvittaisiin, sitä ei ole. Laadun suurin este on pitäytyminen olemassaolevissa yksikkörakenteissa.