New Peripeteia

Tuossa uutta vuotta edeltäneenä yönä puheltiin Turussa Lauran kanssa muutaman portviinilasillisen jälkeen siitä kuinka kirja sallii tai suorastaan edellyttää vapaampaa ilmaisua kuin elokuva ja teatteriesitys. Kirja toimii kiihottaessaa mielikuvitusta luomaan päässä miljöön ja henkilöt, joista tarjoillaan vain pieniä ituja. Elokuvan ja näytelmän on oltava eksplisiittisempiä. Niiden on todella näytettävä – ei vain viitattava. Ne edellyttävät eksposositiota – aivan toisenlaista eksposotiota kuin kirja. Ne tarjoavat yhdenmukaistettua kokemusta siinä missä kirja tarjoaa yksilöllistä kokemusta. Esitetyn näytelmän ja elokuvan maailmaan voimme upottaa vain kovin vähän itsestämme. Kirjan maailma vaatii syntyäkseen vähintään puolet petäjäistä – itseämme.

Millainen sitten on hyvä ekspositio elokuvassa. Elokuva vaatii alleviivaavuutta, mutta milloin alleviivaavuus alkaa syösä teosta. Se pyöri mielessä, kun keskustelimme Blade runnerista tänään kahvikupin ääressä töissä. Kertojan ääni – mitä se tekikään teokselle. Miten erilainen elokuva onkaan versiossa, jossa on kertoja ja onnellinen loppu (teatteriversio), kuin niitä ilman olevassa versiossa (director’s cut). Oivallisin eksposotio kauneutensa, vihjailevuutensa puolesta on mielestäni Jeunetin Kadonneiden lasten kaupungissa (City of lost children). Oivallinen elokuva – eräs parahultaisimmista.

Alla olevasta linkistä voi katsoa You Tubesta Kadonneiden lasten kaupungin alun:

http://www.youtube.com/watch?v=4fPplRlMbKA&feature=related