Arkisto kohteelle tammikuu 2008
Erkki ja puheenjohtajataisto
Suomen kolmanneksi suurimmassa puolueessa on ensi kesänä tiedossa puoluekokous ja siellä valitaan puolueelle päällepäsmäri. Istuvan päällepäsmärin Eeron johdolla puolue ei siirtynyt piirun vertaa vasemmalle vaan pikemminkin korjasi kurssia pari jalkaa väylän reunalle. Nyt sitten – ja jo kolmatta kertaa – vanha partaradikaali Erkki on ilmoittanut halunsa ryhtyä päällepäsmäriksi eli pyrkiä Kalifiksi Kalifin paikalle. Tämä asetelma ei vielä saa tannerta järisemään. Ehkä ensi kesänä ei ole ilmassa mitään uutta. Toista oli kutkutus seuratessa niitä taistoja, joita käytiin liikkeessä, jota johti Osmo. Sen liikkeen sisäinen liikehdintä on vaan jotenkin niin paljon dynaamisempaa kuin tämä kolmanneksi suurimman puolueen sisäinen liike – se on hieman sitä kun jättiläinen valmistautuu kohottamaan pikkusormeaan – ei suinkaan kääntämään kylkeään. Ekä tässä ollaan vielä edellisessä postauksessa puhumassani ekspositiossa – toivottavasti.
Elokuva ja näytelmä edellyttää ekspositiota
Tuossa uutta vuotta edeltäneenä yönä puheltiin Turussa Lauran kanssa muutaman portviinilasillisen jälkeen siitä kuinka kirja sallii tai suorastaan edellyttää vapaampaa ilmaisua kuin elokuva ja teatteriesitys. Kirja toimii kiihottaessaa mielikuvitusta luomaan päässä miljöön ja henkilöt, joista tarjoillaan vain pieniä ituja. Elokuvan ja näytelmän on oltava eksplisiittisempiä. Niiden on todella näytettävä – ei vain viitattava. Ne edellyttävät eksposositiota – aivan toisenlaista eksposotiota kuin kirja. Ne tarjoavat yhdenmukaistettua kokemusta siinä missä kirja tarjoaa yksilöllistä kokemusta. Esitetyn näytelmän ja elokuvan maailmaan voimme upottaa vain kovin vähän itsestämme. Kirjan maailma vaatii syntyäkseen vähintään puolet petäjäistä – itseämme.
Millainen sitten on hyvä ekspositio elokuvassa. Elokuva vaatii alleviivaavuutta, mutta milloin alleviivaavuus alkaa syösä teosta. Se pyöri mielessä, kun keskustelimme Blade runnerista tänään kahvikupin ääressä töissä. Kertojan ääni – mitä se tekikään teokselle. Miten erilainen elokuva onkaan versiossa, jossa on kertoja ja onnellinen loppu (teatteriversio), kuin niitä ilman olevassa versiossa (director’s cut). Oivallisin eksposotio kauneutensa, vihjailevuutensa puolesta on mielestäni Jeunetin Kadonneiden lasten kaupungissa (City of lost children). Oivallinen elokuva – eräs parahultaisimmista.
Alla olevasta linkistä voi katsoa You Tubesta Kadonneiden lasten kaupungin alun:
In a year 2000 (+7)
Seitsemän vuotta jälkeen y2k:n oli mielenkiintoinen vuosi. Maailmaan ei tullut rauhaa. Entisiä kahinoita kahinoitiin samaan malliin. Moni kunta päätyi kauan odotettuun terminaalivaiheeseensa. Muutama yliopistokin meni siinä sivussa samoille raiteille. Ei siis mitään uutta ja yllättävää sillä saralla. Paavo Väyrysestä tuli ministeri ja vieläpä ihan pidetty sellainen. Sitä kai voi pitää vuoden merkittävimpänä poliittisena tapahtumana – joskin se että Lipposen Paavo läpäisi inssiajon tullee kai hyvänä kakkosena.
Uusi vuosi meni sangen oivasti. Parahultainta oli Kekkosen lukeminen. Voi sitä naurua, jota oli kuohujuomalla toki pohjustettu. Pitänee etsiä käsiin Kekkonen. Se on saatava hyllyyn. M. Hagelberg on siinä päässyt aivan fantastisiin sfääreihin. Kekkonen ja pinokkio valaan vatsassa – hyvänen aika!
Tänään on ensimmäinen päivä 8 jälkeen y2k:n. Lehdissä kirjoitettiin, että kunnanjohtaja on ikävä ja murheellinen ammatti. Lehdissä kirjoitettiin myös, että nuoret korkeastikoulutetut saavat parasta palkkaa investointipankkialalla ja heikointi opetus- ja tutkimustyössä. Noin se varmastikin on. Sama uutinen tosin väitti, että investointipankkiirialalla ollaan kiinnittyneempiä työhön kuin opetus- ja tutkimushommissa – ja että selittävä tekijä olisi palkka. Tuota en aivan osta. Luulen, että vakityö-pätkätyö -asetelma on likempänä selittävää tekijää.
Kiasma tarjoaa vielä paripäivää Carnagie Art Awardsia… tarjolla on muun muassa isolla kankaalla Jesper Justin videota. Minua se ainakin miellytti. Eikä tuore perestroikan taidetta käsittelevä näyttely sekään huono ollut – joskaan en näytteilleasetteluun käytettyä lipastoa aivan ymmärtänytkään. Ehkä en ole laatikoihin kurkkijatyyppiä. Olen suurpiirteisesti tilaa katseella skrollaavaa näyttelyssäkävijätyyppiä – pedanttina kurkistelijana pitkästyn.
