New Peripeteia

Professori ja hänen vasta promovoidut maisterinsa ja tohtorinsa tanssiaisten väliajalla.

Minulla on traumoja. Olen ollut liian läheisissä tekemisissä laadunvarmistuksen kanssa. Olen ollut laittamassa alulle tätä korkeakoulujen auditointihössötystä – sitä Berliinin paperin ns. muuta vastaavaa järjestelmää (siis sertifikointia ja akkreditointia vastaavaa).

Voin sen nyt tunnustaa. En ymmärrä laatutyötä. En siinä muodossa, kun sitä ympärilläni näen. Se on omituista valtapeliä, jossa näennäisen läpinäkyvyyden lisäämisen nimissä tehdään ohjaussuhteet entistä läpinäkymättömämmiksi.

Reilut kolme vuotta sitten minulla oli näkemys korkeakoulujen laadunvarmistuksen auditoinneista. Nyt olen seurannut niitä lueskelemalla auditointiraportteja. Näkemykseni on ollut monin paikoin virheellinen – silloinen ajatelma nykytodellisuutta vastaamaton. Touhussa on paljon sellaisia elementtejä, joita en ymmärrä. Prosessissa on ainakin arviointiraportteja lukiessa salatieteen makua.

Arviointitutkimus on kumman indikaattorikeskeistä. Tärkeämpää on rakentaa indikaattori ja sen ympärille vieläpä mieluusti vuokaavio tai sen sellainen, kun miettiä sitä itse asiaa, jota indikaattori yrittää kuvata. Mitä on laadukas koulutus? Siitä aiheesta ei oikeastaan keskustella. Miten siis voidaan keskustella siitä, että miten laadukkaan koulutuksen olemassaoloa koskevien indikaattorien toiminta on järjestetty?

Väitän, että koulutuksen laatua (tai laatujärjestelmiä) mitataan väärässä kohdassa. Oppilaitostaso ei ole oikea. Pitäisi kurkkia filiaaleja. Pitäisi katsella maakunnallisia kokonaisuuksia. Pitäisi tarkastella asioita opiskelijoiden tosiasiallisen liikkuvuuden mukaan (esim. amk->taideyliopisto niveltyminen tietyillä aloilla). Siellä missä systemaattista laatutyötä tarvittaisiin, sitä ei ole. Laadun suurin este on pitäytyminen olemassaolevissa yksikkörakenteissa.

Vasemmistonuorten liittokokous on ollut koolla. Kuten liittokokouksissa aina on tässäkin liittokokouksessa ollut agendalla tukkuasioita. Niistä on sitten kuten poliittisen liikkeen päätöksentekoon kuuluu ensin keskusteltu ja sitten äänestetty. Eniten ääniä saanut ehdotus on voittanut ja tullut liikkeen poliittiseksi linjaksi odottamaan sitä, että se myöhemmin taas mahdollisesta otetaan keskustelun ja äänestämisen alle.

Vasemmistonuorten liittokokous ylitti mediakynnyksen vaatimalla (äänestyksen jälkeen) kannabiksen laillistamista. Puolueen puheenjohtaja toveri Korhonen otti asiakseen kommentoida päätöstä. Hän totesi: “äänestäminen liittokokouksessa ei ole oikea tapa päättää näin isoista asioista.”

Uutisointi pisti ihan hieraisemaan silmiä. Ei siis tuo kannabiksen laillistamisehdotus. Se on jo aiemmin kuultu idea ja perustelut sen puolesta ja vastaan ihan yleisesti tunnettuja. Silmiä pyöräytti puheenjohtaja Korhosen kanta äänestämiseen ja liittokokouksiin. Jäin miettimään missä poliittisen liikeen sitten tulisi käydä isoja asioita koskevia keskusteluja, jollei liittokokouksessaan? Ja miten kantojen erimielisyys sitten tulisi ratkaista, jollei äänestämällä? Yrittääkö toveri Korhonen sanoa, että esimerkiksi suljetussa sisäpiirissä johtajaa kunnioittaen olisi parempi tapa ratkoa isoja kysymyksiä kuin avoimesti ja äänestäen. Ihanko oikeasti?

Ja jälleen kerran arvoisa kansleri katsoi opiskelijoiden olevan päivähoidossa yliopistossa. Muutenkin aika kovasanaista tekstiä. Laskelmat ovat vakuuttavia, mutta maailmankuva pelottava. Tällä yhteiskunnalla ei tosiaankaan tunnu olevan varoja hyvinvointiin ja solidaarisuuteen. Ja minuuttiakaan ei ole hukattavaksi joutilaisuudelle.

Enemmän, kovempaa, korkeammalle.

http://www.eva.fi/files/1973_EVA_Analyysi_no_1.pdf

Se maailma, johon Raivion raportti sijoittuu on pelottava paikka. No toisaalta se maailma, johon EVAn raportit sijoittuvat, on aina ollut pelottava paikka. Toivottavasti se maailma ei ole tämä maailma. Sillä muuten on todellakin ryhdyttävä toimiin ja luotava toisenlainen maa.

Latinaa on mumistu. Kulkueissa on kuljettu. Virgo clarrissima on valittu. Sitä on juhlistettu kauhuviinillä ja neljän tunnin lounaalla.

Vivat academia,

Vivant professores,

Vivat membrum quod libet,

Vivant membra quae libet;

Semper sint in flore,

Semper sint in flore.

Istuin tänään Helsingin yliopiston kollegion kokouksessa Arpeanumin auditoriossa. Sali oli hieno. Ei mikään ihme, että se valittiin esittämään luentosalia Suden vuosi elokuvaan, jota en ole vielä(kään) nähnyt. Yleensä yliopistolla tulee sellainen tunne, että kaikkialla on vain naisia. Kollegion kokouksessa ei tullut sellaista oloa. Enemmistönä salissa oli solmiokaulaiset herrat. Seuraavaksi suurimman ryhmän muodostivat herrat vailla solmiota. Sen jälkeen tuli vasta ei-herra-lainkaan ryhmä. No sinänsä kollegio valitsi johtoonsa naisen ja varapuheenjohtajakseen naisen. Molemmissa (miehen) pitämissä esityspuheenvuoroissa puhuttiin tasa-arvosta. Olen huomannut, että naista valitessa on aina pakko laittaa se tasa-arvoargumentti kehiin.

Päivän toinen tasa-arvoajatus tuli mieleen töissä. Olen havainnut, että erilaisia käppyröitä luettaessa normaalina (sellaisena tilana, jota ei huomioida) pidetään sitä, että asiaa x (esimerkiksi rahanjakoa) kuvaavissa käppyröissä naisten tolppa on hieman alempana kuin miesten tolppa. Jos ero on suuri – se huomataan ja huudetaan epätasa-arvoa. Jos se on tasoissa niin se taas huomataan ja hehkutetaan tasa-arvoa. Hassua. Niin joo … asiasta toiseen mainittakoot, että excel laski minulle taas käppyröitä, joissa naisten tolpat oli paljon matalampia kuin miesten tolpat.

Päivän kolmas tasa-arvoajatus tuli mieleen lukiessa verkkohesarin uutista siitä, että opiskelijanaisista huomattava osa lykkää lapsen tekoa. Erään trendikkään yrityksen tekemä tutkimus sai enemmän julkisuutta kuin Tampereen yliopistossa tässä kuussa tarkastettu samaan tulokseen tullut väitöskirja. Kun uutisissa puhutaan lapsen teosta puheessa toimijana on vain nainen. Naiset haluavat lapsia. Naiset lykkäävät lasten tekoa. Naiset sitä ja naiset tätä. Ihan niinkuin lapsen tekoon tarvittaisiin vain nainen. Ihan niinkuin lasten tekoon liittyvät kysymykset ovat vain naisen harkinnassa. Ihan niin kuin silloin kun nainen sanoo “tulkoon lapsi” tuo lapsi tulee.

Opiskelijatutkimuksia tuottavat lafkat (ns. sopo-sektorit ja niiden kanssa puuhastelevat tutkijat) ovat jo pitkään tarkastelleet opiskelun ja lapsen teon sekä opiskelun ja lapsen hoidon välistä yhteyttä. Liian usein tuossa tarkastelussa katseen kohteena on vain nainen tai sitten yksikkö nainen ja lapsi. Missä on mies? Eikö mies osallistukaan lapsen tekoon? Eikö mies osallistukaan lapsen hoitoon? Eikö lapsi vaikuta miehen opiskeluun? Eikö mihen opiskelulla, epävarmalla työtilanteella tai muulla sellaisella ole yhteyttä päätökseen hankkia lapsi? Eikö oikeasti?

No joo. Siinä päivän hajanaisia ajatelmia.

Aika monta vappua on tullut istuttua piknikillä Vartiovuorenmäellä. Siellä kului tämäkin vapunpäivä. Sitä ennen toki marssittiin. Tällä kertaa kulkuetta ei edes perinteiseen tapaan tarvinnut juosta kiinni, vaikka Laura nokittikin ilmoitettuaan heränneensä kello 9 pitämään silliaamiaista. Marssin jälkeen kuultiin vappupuhe (Elintarviketyöläisten liiton puheenjohtaja piti erään pisimmistä ja huonoimmista julkisista puheista, joita olen kuullut) ja laulettiin Mauri Antero Nummisen ja Pedro Hietasen johdolla yhteislaulua.

Marssiessa tuli mieleen, että kunnollisia suuria marsseja ei ole tässä vähhän aikaan ollut. Viimeisimmät isot taisivat olla niitä Irakin sodan vastaisia, joista saattoi kulkueen alusta poiketa kirjastoon – lainata pari kirjaa – ja liittyä kulkueen puoliväliin. Itsekin olen ollut aika laiska kulkueisiin lähtijä. Jostain syystä edes Tsernobylin vuosipäivän mielenosoituskulkueeseen ei tullut tänä vuonna lähdettyä. Toisaalta viime syksynä tuli kyllä osallistuttua Tampereella YK:n päivän kulkueeseen – kovin lyhyeen kulkueeseen. Yleismielenilmauksilla ei ole oikein tilausta tässä ajassa. Vuosipäivät ja sen sellaiset ei kerää. Pitää olla täsmäkohde – tietty konflikti, tietty paperi, tietty projekti. Täsmäjuttuja. Katsetta kyllä kohdistetaan, mutta päätä ei oikein uskalleta kääntää. Hassua.

Turkulaisen vapun kaunein kohta on lakitus. Taidemuseon mäen laelta alas katsellessa aukeaa rinteeseen valkolakkien meri. Ihmisiä oli paljon. Ei mitenkään poikkeuksellisesti, mutta sen verran, että täydeltä näytti. Muutama perinteinen elementti tästä vapausta puuttui. Gourmet-piknikkimme edusti sellaista vaatimatonta linjaa. Työväenlauluja ei oikeastaan tullut laulettua. Ja runojen lukeminen jäi yhteen Pablo Nerudan kokoelmaan. Siinä mielessä siis jopa hieman erilainen vappu.

Meripioneerit laulavat tuossa taustalla soivassa CD:ssä “Lenin setä asuu Venäjällä”. Virolaista patsaskeskustelua seuratessa (www.postimees.ee) hiipii mieleen mauseleumissaan makaava Lenin. Ikuisestihan mies ei balsamoituna kestä siinä ihmisten katseltavana. Jossain vaiheessa Leninille ja mauseleumille pitää tehdä jotain. Se tulee olemaan mielenkiintoinen siirto. Ei siitä sen enempään. Laitetaan näin loppuun Postimiehen tuore uutinen: “T�nismäel on leitud 12 kirstu”.