New Peripeteia

Istuin viikonloppuna Aurajoen rannassa. Ihmeellinen kaupunki tuo Turku. Hyvillä paikoilla sijaitsevat kahvilat pitävät oviaan suljettuna sunnuntai-iltapäivisin parhaaseen espresso ja croisant aikaan kauniin kevätkesäisenä päivänä. Luin jokirannassa Jarkko Laineen esikoisen. Ihastelin kirjastotaloa. Entisessä ei ollut penkkejä istuksittavaksi. Nyt siellä oli lahnaamaan kutsuvia sohvaryhmiä. Suuri laatikko, betonierkkeri ja seinien paljas betonipinta sekä betoninen kattoristikko toivat mieleen itäiset metropolit niiltä ajoilta, kun Neuvostoliitto voi vielä hyvin. Ei millään pahalla siis. Rakennus oli kaunis. Takaisin palatessani luin junassa Jarkko Laineen viimeisimmän… viimeisen… postuumin paatoksen haudan takaa. Sen pääosan varasti Kissa. Ehkä niin oli jopa tarkoitus. Vastakulttuurin Laine kuulosti samalta kuin valtakulttuurin Laine. Ääni oli yhtä jykyvä, ihminen samanmoinen ja yhteiskunnan viat nekin vuosikymmenten yli kantaneet. Tänään oli niin nuoren kuin vanhankin Laineen teoksissa tärkeämpää kuin huomenna tai eilen. Niin se elämässä on. Onneksi. Kunhan sen vain muistaisi. Valitettavasti.

Jarkko Laineen kahdeskymmenes ja viimeinen runoteos on kirjakaupoissa. Minä sain omani kustantajan kirjahyllystä. Jarkko Laine on kuollut. Valitettavasti. Turkulainen runoliike elää. Onneksi.