New Peripeteia

Olympiastadion, eteläkaarre. Kuusi vuotta sitten. Jykevän pöydän ympärille on kokoontunut Taksvärkki ry:n hallitus. Keskustelun kohteena on seuraavan päivätyökeräyksen kohde maa ja hanke. Kehitysyhteistyö on filantropiaa. Sitä, että me pyytettömästi annamme siitä mitä meillä on heille, joilla ei ole. Yhteisen hyvän, solidaarisuuden ja globaalin vastuun nimessä. Aamen. Virheistä on pöydän ympärillä opittu. Rahan antamisen sijaan luodaan rakenteita. Sekään ei ole helppoa. Silloin tähällöin rakenteet katoavat siihen samaan mustaan aukkoon kuin rahatkin. Se osoittaa sen kuinka globaalin yläluokan ja alaluokan välissä on kuilu – sellainen, josta marx puhui, ajatellaan pöydän ääressä yleisesti. Ja siellä missä on kuilu, on kiipijä. Se on inhimillistä ja miltei luonnonlaki. Pöydän ympärillä kehitysyhteistyö käsitetään myös kansalaiskasvatukseksi – globaaleista ongelmista tiedottamiseksi. Maailma ei ole jakaantunut enää kahteen, vaan on kerrankin yksi. Se koetaan pöydän ympärillä ilosanomaksi. Idän ja lännen ideologinen vastakkainasettelu on loppunut, todetaan kun rauhankasvatuksesta puhelllaan. Lännen voittoon, jotkut huomauttavat.

Puoli vuotta myöhemmin maailma jakaantuu taas kahtia tai pikemminkin repeytyy. Hyvän ja pahan jakolinja laskeutuu meidän ja roistovaltioiden väliin Bushin puhuessa kuin rautaesirippu laskeutui suuren englantilaisen miehen sanoista. Rauhankasvatus ei kuitenkaan palaa. Se alkaa olla tänäpäivänä kuollut käsite. Sodasta eli monimutkaisista kansallisista konflikteista, on tullut yksinkertaisia kansainvälisiä selkkauksia. Niissä vastakkain eivät ole enää ideologiat kuten silloin kun puhuttiin rauhankasvatuksesta. Niissä on vastakkain pääomaa omistavien kansojen ryhmä ja resurssit omistavien kansojen ryhmä. Luokkataisteluako siis?

Istun kahvilassa. Helsingin Sanomat kertovat siitä kuinka kehitysyhteistyöstä nykyään hyödytään – filantropian sijaan sitä ohjaa utilitarismi. Noin viiteen vuoteen en ole ollut mukana kehitysyhteistyökuvioissa. Sinä aikana kehitysyhteistyö on muuttunut. Sinä aikana maailma on muuttunut. Sinä aikana oikeastaan mikään ei ole muuttunut.

Kuopion hallinto-oikeus (taltio 06/0042/2, vailla lainvoimaa) on helmikuun alussa antanut mielenkiintoisen koulutusoikeudellisen ratkaisun. Tapauksessa vaikeahoitoista astmaa varhaislapsuudesta saakka sairastanut peruskoululainen oli käydessään X:n kunnan Y:n koulua oireillut voimakkaasti syksyn 2005 aikana, erityisen rajusti marraskuun alkupuolella. Sairausjaksosta on A:n huoltajalle aiheutunut sairaala-, poliklinikka- ja lääkekuluina yhteensä 275 euroa. Huoltaja on vaatinut, että X:n kaupunki perusopetuksen järjestäjänä velvoitetaan korvaamaan nuo kulut. Oppilas oli marraskuun puolivälissä siirretty kotiopetukseen, koska koulun sisäilman laatua ei voitu parantaa sellaiseksi, että oppilas pystyisi koulussa normaalisti opiskelemaan.

Hallinto-oikeus tutki asian julkisoikeudellista maksuvelvollisuutta koskevana hallintoriitana. Tuomioistuin totesi, ettei asiassa ole väitettykään kunnan rikkoneen kansanterveyslain mukaisen kouluterveydenhuollon järjestämistä. Näin tutkittavaksi tuli kysymys siitä, onko kunta laiminlyönyt perusopetuslain 29 �:n 1 momentin mukaisen velvollisuutensa huolehtia siitä, että opetukseen osallistuvalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön ja siitä, onko X:n kaupungilla velvollisuutta suorittaa korvausta A:lle syntyneistä sairaala- ja lääkekuluista.

Tuomioistuin hylkäsi äänestysratkaisussa (2-1) huoltajan hakemuksen. Tuomioistuimen enemmistö perusteli kantaansa sillä, että kunnan ei voi katsoa loukanneen oppilaan oikeutta turvalliseen opiskeluympäristöön, koska se siirsi oppilaan kotiopetukseen. Perusopetuslain mukaan perusopetus voidaan järjestää osittain muuallakin kuin oppilaan omassa lähikoulussa, jos se on perusteltua oppilaan terveydentilaan liittyvistä syistä.

Vähemmistöön jäänyt jäsen hyväksyi hakemuksen lukuun ottamatta vaatimusta lääkärintodistuskustannusten korvaamisesta. Hänen mielestä koulun sisäilmasta johtuneiden astmaoireiden hoitaminen kuuluu perusopetuksen oppilaalle maksuttoman oppilashuollon piiriin. Perusopetuslain 31a �:n 1 momentin erityissäännöksen mukaan oppilaalla on oikeus saada maksutta opetuksen osallistumisen edellyttämä tarvittava oppilashuolto.

Sovelletut lainkohdat: Perusopetuslaki 4.1�, 6.2�, 18.1�, 29.1�, 31a.1-2�, 34.2� ja Kansanterveyslaki 14.1�

koko tapaus: http://www.finlex.fi/fi/oikeus/hao/2007/20073126

---

Hallinto-oikeuden ratkaisu, joka mennee korkeimpaan hallinto-oikeuteen, on mielenkiintoinen. Hallinto-oikeuden enemmistö on katsonut, että tapauksessa on kysymys siitä, onko kunta täyttänyt velvollisuutensa turvata oppilaan oikeus turvalliseen oppimisympäristöön (perusopetuslaki 29.1�). Vähemmistöön jäänyt jäsen on katsonut, että tapauksessa on kysymys siitä, että onko kunnan korvattava kulut osana oppilaalle maksutonta oppilashuoltoa (perusopetuslaki 31a.1�). Enemmistön päättelyketju menee: oppilas on oireillut oppimisympäristössä -> oppilas on siirretty “turvalliseen oppimisympäristöön” (kotiin) -> oikeutta turvalliseen oppimisympäsristöön ei ole rikottu. Vähemmistöön jääneen päättelyketju menee: oppilas on oireillut oppimisympäristössä -> tästä on aiheutunut oppilaalle kuluja -> oppilaalla on oikeus maksuttomaan oppilashuoltoon -> oppilaan oireilun hoitaminen kuuluu oppilashuoltoon (syy-yhteys oppimisympäristöön) -> oppilaalla on oikeus korvaukseen siltä osin kuin oireilun hoitaminen kuuluu oppilashuoltoon. Nähdäkseni hallinto-oikeuden enemmistön näkökanta on kritiikille altis. Sillä seikalla, että oppilas on siiretty kotiopetukseen ei ole käsiteltävänä olevan tapauksen kannalta merkitystä. Oppilaan oireilu, josta aiheutuvien kustannusten korvaamisesta tapauksessa on kyse, on aiheutunut oppilaitoksen sisäilmasta ennen oppilaan siirtämistä kotiopetukseen. Näin ollen kyse on siitä, onko oppilaan oireilun hoitaminen kuulunut maksuttoman oppilashuollon piiriin. Koska oppilaalla on perusopetuslain mukaan oikeus saada opetuksen osallistumisen edellyttämä tarvittava oppilashuolto, ja nyt puheena olevassa tapauksessa oppilaan oireilu esti oppilaan osallistumisen opetukseen ennen sitä kun oppilas siirrettiin kotiopetukseen, on oireilun hoitaminen kiistatta katsottava osaksi oppilaan oppilashuoltoa. Perusopetuslain mukaan oppilashuolto on oppilaalle maksuton. Näin ollen nähdäkseni oppilashuolto tulisi korvata hallinto-oikeuden jäsenen eriävässä mielipiteessä esittämällä tavalla.

Kokonaan toinen periaatteellinen kysymys, joka ei tässä tapauksessa ole edes oikeuskysmyksenä esillä, on se, missä määrin kunnan on ryhdyttävä esimerkiksi vaikeasti astmaattisen oppilaan kohdalla erityisiin järjestelyihin saattaakseen koulun sisäilman oppilaalle sopivaksi ja missä määrin kunta voi turvautua kotiopetuksen osoittamiseen ja näin välttyä mahdollisesti hyvinkin kalliilta erityisjärjestelyiltä. Tällöin punnittavaksi tulee se, missä määrin perusoikeutena turvattuun oikeuteen maksuttomaan perusopetukseen sisältyy lähikouluperiaatteen mukaisesti oikeus saada opetusta lähikoulussa. Koska koulu on nähtävissä keskeisenä sosiaalisena yhteisönä, jolla on oma sosiaalinen funktionsa, on mielestäni kunnalla korostettu velvollisuus ryhtyä perusopetuslain mukaisiin erityisjärjestelyihin turvatakseen oppilaille oikeuden opetukseen. Vaikeita oikeudellis-moraalisia kysymyksiä tällä aihepiirillä ovat sellaiset, että onko esimerkiksi liikuntavammaisella oltava oikeus päästä esimerkiksi musiikkiluokalle eli pitääkö koulun jossa on musiikkiin painottunut luokka (ym.) olla esteetön vai riittääkö, että vähintään joku kunnan perusopetusta tarjoavista kouluista on esteetön. Minusta oikeuspoliittisesti paatostaen oikeuden perusopetukseen tulisi merkitä korostetusti oikeutta lähikouluun ja oikeuden itsensä kehittämiseen merkitä korostetusti oikeutta itsensä kehittämiseen haluamassaan foorumissa.Oikeus perusopetukseen on muutakin kuin oikeus saada opetusta. Tuolle muulle oikeudelle on annettava suurempi arvo.

Kaksi pitkähiuksista teinipoikaa, joista toisella on päässään pipo istuu puiston penkillä. On kevät. Taustalla näkyy kaupungin silhuetti, josta pistää silmään kaksi lippua – Suomen ja Euroopan unionin. Pipoton poika toteaa pipolliselle: “Ei, kyllä meidän nyt pitää ryhtyä vaikuttamaan yhteiskunnan asioihin”. Pipollinen vastaa tähän: “Joo, onks sulla stidejä?”.

Noin kulkee pilapiirtäjä Karlssonin Helsingin Sanomissa julkaistu pilakuva, joka oli osa äidinkielen uuden tekstitaidon kokeen erästä tehtävää. Tehtävään liittyi myös Helsingin Sanomien toimittajan kirjoittama haastattelu Makasiinien tapahtumiin osallistuneista nuorista otsikolla “Me vaan pidettiin hauskaa” sekä kolmen palstan levyinen valokuva, jossa illanhämärässä roihusi kokko, jonka ympärillä hyppelehti nuoria. Kuvaan liittyi kuvateksti: “Makasiineilla roihunnut vappukokko innoitti juhlijat muun muassa kokon ympärijuoksuun.”

Tehtävänannossa kerrottiin pilakuvan ja jutun ottavan omalla tavallaan kantaa VR:n makasiinien tapahtumiin ja kehotettiin pohtimaan millaisen kuvan lukija saa niistä. Lisäksi tehtävänannossa ohjeistettiin kiinnittämään huomio niin tekstiin kuin kuviin.

Tämä tehtävä (jota itse kiittelin heti koepäivänä tuossa hieman alempana olevassa postauksessa) on kirvoittanut kritiikkiä. Kokeilaiden verkon keskustelupalstoilla, äidinkielen opettajan Hesarin yleisönosastossa ja Suomen Lukiolaisten Liiton tiedotteessaan esittämä kritiikki kohdistuu pilakuvassa toisen pojan käyttämään sanaan stidit. Opiskelija, opettaja ja lukiolaisten liitto katsovat, ettei slangisana kuulu ylioppilastutkintoon, koska se asettaa kokelaat eriarvoiseen asemaan. Kaikista kommenteista paistaa läpi se, että niiden esittäjien mielestä kysymykseen vastaaminen edellyttää slangisanan ymmärtämistä. Kaikkien näin ajattelevien tulisi saada tekstinymmärtämisestä improbatur tai korkeintaan aprobatur. Ja muutoinkin katua positivismin hapattamaa tietokäsitystään, jonka mukaan tehtävä tähtäisi oikeaa vastaukseen.

Tekstinymmärtämisen kannalta on olennaista huomata, että pilakuva & juttu eivät varsinaisesti käsittele paloa. Ne käsittelevät nuoria ja nuorten yhteiskunnallista vaikuttamista. “Vain hauskaa pitävä” tanssivan karnevalistinen nuorisojoukko, jolle jutun perusteella yhteiskunnallinen vaikuttaminen on suoraa toimintaa ja sen jälkäisissä adrenaliinihöyryissä tapahtuvaa bilettämistä tyylillä kiviä ikkunaan ja sitten hyvät bailut, on eräs nuorten osallistumisen sterotyyppi ns. ei-hyväksyttävä yhteiskunnallinen osallistuminen. Pilakuva esittelee toisen nuorten osallistumisen muodon puistossa lahnaavat pojat, jotka saattavat puhua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ryhtymisestä, mutta tokkopa siihen ryhtyvät – sillä he ovat vetelyksiä. Synteesinä jutut vetävät yhteen sen, että median todellisuudessa on kaksi nuorten osallistumisen muotoa lahnaava passivisuus ja ei-hyväksyttyjä muotoja hakeva aktiivisuus. Molempien taustalla on hedonismi, joka liitetään nuoriin. [Huomatkaa, että tähän asti on päästy hyvin ilman stidit sanan merkityksen ymmärtämistä ja edeten lähinnä visuaalisia merkityksiä analysoiden]. Stidit sanan merkityssisällöm kautta voi johtaa hypoteesin siitä, että lahnaajien aktivoituminen johtaa ei-hyväksyttyyn toimintaan, ja siitä kuinka hyväksytyn vaikuttamisen kanavat eivät ole nuorten pelikenttää. Se kenttä on keski-ikäisillä äijillä täytetty.

Olen edellä olevassa analyysissä pyrkinyt osoittamaan, kuinka stidit sana ei ole tehtävän kannalta mitenkään olennainen asia. Myöskään sen seikan tietäminen, että makasiinit paloivat jutun ja pilakuvan ilmestymisen välissä ei ole lainkaan olennaista. Molemmat ovat faktuaalisia seikkoja. Tehtävässä haettiin lukijan mielikuvia. Niinpä nenäkkäälle ja hieman riskinottokykyä omaavalle pohjoissuomalaiselle abiturientille aivan oikea mielikuva Karlssonin pilakuvasta voi olla sen stadinlangiin & Helsingin tapahtuman analysointiin kiteytyvä pääkaupunkikeskeisyys ja kokemus siitä, että hän ei tiedä & eikä hänen tarvitsekaan tietää sanan stidit merkityssisältöä. Tuosta vastauksesta hyvin rakennettuna minä antaisin ainakin laudaturin.

Keskustelu on osoittanut sen, kuinka tekstilähtöinen käsitys maamme kouluissa äidinkieleen on. Maailman visuaalistuessa kuvan lukeminen on ehdottoman olennainen taito. Tuossa tehtävässä sana stidit on yhtä olennaista tietoa kuin se, että poikien puistonpenkin vieressä on tyhjä roskakori. Tuon roskakorin olemassaoloa en liittänyt yllä alkuperäiseen kuvaukseeni piirroksesta. Jäittekö kaipaamaan?

Niin ja loppu anekdoottina myös muunlaimem lukutapa, joilla pääsee hyvin irti stidit sanasta. Huomaatteko molempien juttujen maskuliinisuuden eli sen kuinka esillä ovat pojat ja voimankäyttö? Uutiset toisintavat vahvasti osallistuminen on miehistä kulttuuria asetelmaa ja niinpä ehkä olennaista niin kuvien kuin tekstin synnyttämässä mielikuvassa lukijan päässä on myös se, että tekijöinä on vain miehiä. Osallistuminen (oli oikeaa tai väärää) on miehen paikka. Vai onko? Mitä se merkitsee, että lehdistö toistaa tälläistä mallia? On jännää, että miltei ainoita aktivismin naisiin liitettäviä muotoja ovat kettutytöt. Muinoin kettutyttö uutisoinnin ollessa kiihkeimmillään jäin pohdiskelemaan miksi kettutyttöihin liitettiin joko vahvan antrogyyni-ote tai sitten pohdiskeltiin heidän bi-seksuaalisia piirteitään. On varmasti kovaa olla heteronainen ja aktivisti! Jeh! Nyt lopetan … aamen.

Hallintotieteiden ja yhteiskuntatieteiden maisteri Matti Muukkonen esittää Joensuun yliopistossa oikeustieteiden oppiaineryhmässä maanantaina 12.2.2007 tarkastettavassa hallinto-oikeuden alaan sijoittuvassa lisensiaatintutkimuksessaan �Ylioppilaskunta oikeusjärjestyksessä � yhteisö viranomaisen ja yhdistyksen välimaastossa� muutoksia ylioppilaskuntia koskevaan sääntelyyn. Hänen mukaansa ylioppilaskuntien pakkojäsenyys on ristiriidassa 1990-luvun alussa perusoikeusuudistuksessa perustuslain 13.2 �:ään kirjatun ns. negatiivisen yhdistymisvapauden, eli oikeuden olla kuulumatta yhdistykseen, kanssa.

Säädettäessä voimassa olevaa yliopistolakia vuodelta 1997
perustuslakivaliokunta edellytti sivistyslakivaliokuntaa kirjaamaan lakiin ylioppilaskunnan julkiset tehtävät. Myöhemmin perustuslakivaliokunta on ammattikorkeakoulujen opiskelijayhdistyksiä käsitellessään kahdesti
todennut, ettei ylioppilaskuntien tarkoitusmääritelmä täytä perusoikeuksien yleisiä rajoitusperusteita, jotta automaatio- ja pakkojäsenyydestä johtuva negatiivisen yhdistymisvapauden rajoitus olisi mahdollista säilyttää.

Toisen ongelmakokonaisuuden kysymyksessä muodostaa Euroopan ihmisoikeussopimus. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on aikanaan
1970-luvulla todennut, etteivät ylioppilaskunnat kuuluneet
yhdistymisvapauden piiriin. Sen sijaan 1990-luvun lopulla
ihmisoikeustuomioistuin on vastustanut vastaavantyyppisten aatteellisten julkisoikeudellisten yhdistysten pakkojäsenyyttä. Lisäksi ihmisoikeustuomioistuin on todennut, etteivät kansallisvaltiot saa määritellä itse tiettyjä yhteisöjä ihmisoikeusvelvoitteidensa ulkopuolelle. Yhdessä perusoikeussäännöksen kanssa ne aiheuttavat riittämättömät
perusteet negatiivisen yhdistymisvapauden rajoitukselle.

Automaatio- ja pakkojäsenyyden lisäksi Muukkonen pyrkii tutkimuksessaan selvittämään ylioppilaskunnan toimintarajoja erityisen tulkintakolmion avulla. Keskeisenä ajatuksena on pakkojäsenyyden rajoittava rooli ylioppilaskunnan toimintaan ja siten pidättäytyminen ylioppilaskunnan jäsenistön mielipiteiden loukkaamisesta sekä tarpeettomasta puuttumisesta jäsenten omistusoikeuteen jäsenmaksun muodossa. Nämä perus- ja
ihmisoikeuksista aiheutuvat pakolliset rajoitukset tutkija näkee
ongelmallisina ja toteaakin automaatio- ja pakkojäsenyyden purkamisen jopa voivan kääntyä positiiviseksi voimavaraksi.

Tulevaisuuden suunnat tutkija jättää vielä toistaiseksi auki. Niihin on kuitenkin tarkoitus palata vielä tämän vuoden aikana. �Uskoakseni uusi eduskunta joutuu ottamaan kantaa myös ylioppilaskunnan asemaan käsitellessään Jääskisen-Rantasen raportin myötä. Tuossa uudistuksessa opiskelijoiden kannalta hyvin toimivat palvelut kuten YTHS-järjestelmä on
syytä säilyttää, tosin perus- ja ihmisoikeuskysymykset huomioiden. Näin ollen pohdintaa myös tällä saralla tarvitaan�, Muukkonen pohtii.

Lähde: Joensuun yliopiston lehdistötiedote. Ex-opiskelijajärjestöaktiivi Muukkonen toimii julkisoikeuden yliassistenttina Joensuun yliopistossa.

Kun yhteiskunnassa on ongelma, on säädettävä laki. Ei ole sellaista ongelmaa, jota laki ei pystyisi ratkaisemaan. Näin tunnutaan ajattelevan opetusministeriön yleissivistävän koulutuksen osastolla, kun on tehtailtu asetusmuutos, jonka mukaan lukion pakolliset liikuntakurssit on jaettava kahdelle vuodelle. Asian takana on ministeriön setien ja tätien havainto siitä, että osa opiskelijoista – etenkin ne vain koululiikunnalla liikkumistaan hoitavat – suorittavat pakolliset kaksi kurssia ensimmäisenä opiskeluvuotena. En vaan ymmärrä miten tilanne (liikkumattomuus) muuttuu näiden ihmisten kohdalla asetusmuutoksen jälkeen. Liikuntaan käytetty tuntimäärä on silti minimaalinen. No ehkäpä kaikkivoipa laki parantaa. Siellä missä on laki, siellä on edistys. Muistuu vaan mieleeni se kerta, kun istuin yliopistolla lainvalmistelun opintojaksolla. Mietimme sellaisia asioita, joihin säädösohjailu ei lainkaan pure. Tämä hanke on aika lähellä niitä asioita – oikeastaan niiden ytimessä. Jäämme odottamaan innolla säädösmuutoksen vaikutuksia. Kaikkivoipa laki pystyy vaikka mihin. Miksi me säädämmekään niin vähän lakeja. Minulla on ehdotus kansanedustajaehdokkaille vaalilupauksiksi. Luvatkaa, että vaalikaudella säädettävien lakien määrä tuplataan ja että eduskunta vaatii hallitusta vähintään triplaamaan asetukset, sillä ei ole sellaista asiaa, johon laki ei pystyisi.

Tänään on päivä, jolloin koin sen ihanan tunteen, kun jotain sellaista jota on ollut laittamassa jo iät ajat sitten alulle valmistuu. Tänään oli ensimmäistä kertaa ylioppilastutkinnon historiassa äidinkielen tekstitaidon koe. Muistan käyneeni periaatteellisia keskusteluja aiheesta ensimmäistä kertaa reippaat 8 vuotta sitten. Osallistuin aiheen tiimoilta käytyyn vääntöön seitsemisen vuotta sitten. Muistan Lasse Koskealan kuutisen vuotta sitten ilmestyneen tutkimuksen Lukutaitoa jäljittämässä, jossa tarkasteltiin ensimmäistä “testiversiota” tekstitaidon kokeesta. Nyt se on sitten korkattu.

Erityisen ilahtunut olen siitä, että tekstitaidon kokeeseen on pääsyt mukaan pilakuva ja sitä kautta kuvallisen kerronnan lukeminen. Aikoinaan erään päydän ympärillä väännettiin kättä tekstaidon kokeen kysymystyypeistä … heittoni “eikös sinne sopisi sarjakuvatkin” aiheutti lähinnä päänpudistusta ja pahoja katseita. Mutta siellä se nyt on!

Romaanikatkelmat sen sijaan hieman ontuvat. Minusta romaanikatkelmien ja muutoinkin katkelmien sijaan olisi aina parempi käyttää novellia. Toinen hienoista kritiikkiä kirvoittava seikka on lyriikan uupuminen. Minun mielestäni tekstitaitoon kuuluu olennaisena osana runonluku ja olisin suonut, että jonkinlaista runoanalyysiä oli abiturienteilta vaadittu (tai tarjottu, koska viidestä kolmeen piti valita).

Jäämme odottamaan vaikutelmia ja arvostelua. Perästä kuuluu! Kaikenkaikkiaan tuo tämänpäiväinen tekstitaidon koe vaikuttaa paljon oivallisemmalta, kun seitsemisen vuotta sitten asian tiimoilta lausuntoa kirjoittaessani ajattelin sen olevan.

Koulutuspolitiikan syklit on pitkät. Tämä viestijuoksu, jossa minäkään en juossut avausosuutta, on tulossa kohti maalia. Hetken kuluttua ylioppilastutkinnon kokonaisuudistus on valmis. Noin viisitoista vuotta siihen meni. Kohta setä voisi korkata sen kunniaksi kuohuviinipullon. Niin suuri ihme rakennekokeilun, reaalikokeen & äidinkielenkokeen uudistus on ollut – minä en aikoinaan uskonut (vaikka toivoinkin) kaikkien kolmen osan läpimenoon. Toivottavasti nykysukupolvien ilo on ylimmillään ja kyky sitoutua herra Lokin linjaan – nyt vakiinnutetaan ei uudisteta – säilyy. Suullisten kokeiden ym. parissa askartelu on seuraavan vuosikymmenen juttu.

“Kun yhä laajemmassa piirissä alkoi levitä tieto, että loputon on yhtä kuin rajaton ja että tiettyjä perustotuuksina pidettyjä aksiomeja postulaatteja vailla oleva maailma on mahdollinen ja että yhden pisteen kautta on vedettävissä lukemattomia sellaisia suoria, joiden piirin voidaan katsoa vastaavan toisia kuvitellun piirinsä sisällä kulkevia suoria, ja että me voimme laajentaa kuvitellun piiriä jopa rajattoman kanssa yhtä olevaan loputtomaan saakka, silloin yleisturvallisista syistä loputon suljettiin puomilla – tavallisella mäntypuomilla.” -Tabor-

Joitakin näytelmiä on jäänyt päähän, vaikka monet ovat unohtuneet. Kari Hotakaisen näytelmällä Hukassa on hyvä paikka on oma kohta sydämessäni – siitä pitkälti kiitos Liisan minulle muinoin kopioiman c-kasetin. Esityksistä mieleen on jäänyt erityisesti vuonna 1997 Turun kaupunginteatterissa näkemäni Gogolin Reviisori, Kansallisteatterissa pienellä näkemäni Ibsenin Nukkekoti Jukka Puotilan & Minttu Mustakallion tähdittämänä, Willensaunassa näkemäni Ruohosen Kuningatar K, Lumessa näkemäni vierailutulkinta Joutsenlammesta, Taisto Reimaluodon Lampela-Smeds parivaljakon teokseen Jumala on kauneus pohjaaava monologi Takomossa, Kajaanin kaupunginteatterin Tsehovin Kolme sisarta, Jyväskylän kaupunginteatteriin Kaisa Korhosen ohjaama Täällä pohjantähden alla, Todellisuuden tutkimuskeskuksen Helsinki by night ja Hanna Kirjavaisen kirjoittama Valtimonteatterin esittämä Eläintarhan huvila.

En malta huomauttaa, että listalla ei ole ainotakaan maamme menestyneimmän eli Helsingin kaupunginteatterin esitystä. Sen talon proggikset ovat olleet purkkaa. Maku on kadonnut hyvin nopeasti. Viihde on ollut hyvää – mutta esityksistä ei ole ollut enempään – muistoiksi. Esitys -> menestys esitys -> mistä syntyy menestys -> mistä tulevat bussilastit. Tuoko Helsingin Sanomat bussilastit maakunnista pääkaupunkiin? Onko takana jotain muuta?

Istuin keskiviikkona pitkästä aikaa Yliopistolla päärakennuksen neljännessä professorin työhuoneessa hörppimässä kahvia. Väkeä virtasi ovesta ulos ja sisään. Kukin tuli (ja oli) ehtimisensä ja viitsimisensä mukaan. Toiset olivat puoli tuntia… minä taisin olla kaksi ja puoli. Käynnissä oli teatteritieteen graduseminaari. Puhuimme niitä näitä – asiaa ja asiattomuuksia. Mikä minua on viehättänyt teatteritieteessä? Se on kai suljetun (rajoituksenalaisen) aineen kodikkuus ja tiiviys. Se on kai pienten ryhmien ja uskottoman suuren valinnaisuuden yhdistelmä. Voi kuinka lystiä. Kahvia ja rupattelua… sellaista akateemisen opiskelun tuleekin olla.

Tuo alun Taborin sitaatti on Eläintarhan huvila näytelmän alussa. Se vain tuli jostain syystä mieleeni. Ehkäpä se tuli mieleeni mäntypuomista. Maailmassa on kaikki hyvin, silloin kun paha on eristettävissä mäntypuomilla. Maailma, jossa on mäntypuomeja ei voi olla paha paikka. Mäntypuomi on oikeastaan sympaattinen esine – ainakin verrattuna piikkilankaan, vartiosotilaaseen, miinaan tai muuhun sen sellaiseen.

Nauroin itseni kippuraan. Sitten muutuin kateudesta vihreäksi. Jussilla on nyt apulaisjohtaja, ex-puoluesihteeri Viialaisen Pääoma. Näin Pääoman lukeneena bibliofiilina haluaisin Viialaisen Pääoman omaan hyllyyni, sillä Viialainen on (oli) Toveri isolla T:llä.

Täällä kuulee kaduilla enemmän ruotsia kuin suomea. Olen törmännyt useampaan kertaan ratikkapysäkillä rouvien käymään keskusteluun turkiksista – ja keskustelussa ei sivuta niiden eettistä ulottuvuutta. Alepasta saa Sveitsin leikettä ja Brämhults mehua. On tämä ihmeellistä seutua tämä Ullanlinna.