New Peripeteia

Lumi on satanut maahan. Kaunista. Onko jo talvi? Toivottavasti. Loppuviikon säätila lupaa ennusteissa olla pakkasella. Ei liikaa – juuri sopivasti.

Niin joo ja jos tätä lukee jokin kansa (hätätilassa myös uskontokunta käy) niin sellainen järjestön puheenjohtajuudesta luopuva tyttö etsii itselleen johdettavaa – kansaa tai tosiaan paremmanpuutteessa ehkä myös uskontokuntaa. Suosittelin eilen laittamaan ilmoituksen Siwan ilmoitustaululle.

Tiistaina on YK:n päivä – 24. lokakuuta. Jos jonkin asian muistan lapsuudestani vuosittaisena rituaalina niin YK:n päivän rauhankulkueen. Muistan jokeen lasketut kynttilät. Muistan ihmiset Farmoksen tontilla ja traktorin perässä. Muistan ne kaiuttimet, joista soi musiikki. Muistan Helena Kekkosen myyttisenä nimenä. Muistan valkoiset YK-liiton kynät. Muistan banderollit, kuplavolkkarin ja rauhankyyhkyt. Muistan puheet Afganistanin sodasta ja Angolasta. Muistan pelon ydinaseesta. Muistan kuinka vuosi vuodelta väkeä oli vähemmän. Sitten tuli 90-luku. Silloin katosivat kulkueet. Lienee aika mennä verestämään muistoja:

“Rauhankulkue 24.10. klo 18.00 Tullikamarinaukiolta ravintola Telakan edestä. Reitti: Tullikatu-Yliopistonkatu-Itsenäisyydenkatu-Hämeenkatu-
Hämeenpuisto-Kauppakatu”

Jäähyväiset aseille,

Tänään jaksan nousta seisomaan,
tänään jaksan itseäni katsoa,
en tarvitse enää peilejä,
en haarniskaa, joka kulkua vaikeuttaa.
Tänään aion lähteä maailmaan,
tänään tietäni kulkemaan,
eivät riitä enää maalaukset,
tahdon nähdä mitä on niiden takana.

Jäähyväiset valheille,
joihin uskottiin,
jäähyväiset puheille,
joilla synnit sovitettiin.

Jäähyväiset aseille,
joilla elämää suojellaan,
jäähyväiset aseille,
joilla elämää tuhotaan.

Kuten lintu on luotu lentämään,
on ihminen luotu onneen,
kun ei pelkää itseään,
ei pelkää myöskään elää elämää.

Maailma on salaisuuksia täynnä,
joka hetkessä asuu ikuisuus,
joka kadulla asuu ihminen
sisällään sanoja tuntemattomia.

Jäähyväiset laeille,
joihin maailma kahlittiin,
jäähyväiset rajoille,
joita liikaa pystytettiin.

Jäähyväiset aseille,
joilla elämää suojellaan,
jäähyväiset aseille,
joilla elämää tuhotaan.

Tänään jaksan nousta seisomaan,
tänään lähden maailmaan
omaa tietäni kulkemaan,
tahdon nähdä, mitä on seinien takana.

Tänään aloitan laulamaan,
tänään soitellen sotaan,
soitellen sotaan, jossa ei tarvitse
ketään vahingoittaa.

Jäähyväiset aseille,
joihin uskottiin,
jäähyväiset aseille,
joilla synnit sovitettiin.

Jäähyväiset aseille,
joilla elämää suojellaan,
jäähyväiset aseille,
joilla elämää tuhotaan.

(Kollaa kestää: Jäähyväiset aseille)

“Remember remember the fifth of November
Gunpowder, treason and plot.
I see no reason why gunpowder, treason
Should ever be forgot…”

Mutta niin ne britit unohtivat. Ne unohtivat miksi parlamenttia oltiinkaan räjäyttämässä. Ja niinpä hetken kuluttua hybristelu maksettiin Amerikan maalla, jossa aseellinen vallankumous laillistettiin.

“A well regulated militia being necessary to the security of a free State, the right of the People to keep and bear arms shall not be infringed.”

Ja muistaakaa mihin nuo aseet tarvittiin. Ne tarvittiin laillisen yhteiskunatjärjestyksen nujertamiseksi aseellisessa kapinassa. Ne olivat demokratian ehto. Kansalaisilla on oltava oikeus syöstä asein vallasta se johto (kirjoittajien mielissä brittiläinen), joka ei amerikan kansaa miellytä. Voiko tuon anarkistisempi perustuslaki olla.

Valtioneuvosto esitti torstaina, että perusopetuslakiin lisättäisiin säännös oppilakunnasta. Säännös koskisi kaikkia perusopetuslaissa tarkoitettuja opetuksen järjestäjiä ja perusopetuslain tarkoittamassa opetuksessa olevia oppilaita. Säännöksellä korostettaisiin oppilaiden osallistumisen ja vaikutusmahdollisuuksien merkitystä ja oppilaskuntien toimintaa yhtenäistämistä.

Säännöksessä ei velvoitettaisi opetuksen järjestäjää oppilaskuntatoiminnan järjestämiseen. Opetuksen järjestäjä päättäisi oppilaskunnan organisoimisesta kuten siitä, onko oppilaskunta yhteinen yhden tai useamman muun koulun tai toimintayksikön kanssa. Opetuksen järjestäjän päätettävänä olisi myös oppilaskunnan toiminnan toteuttaminen oppilaiden ikäkauden ja edellytysten sekä paikallisten olosuhteiden mukaisesti. Opetuksen järjestäjä päättäisi myös oppilaskuntatoiminnan ohjaamisesta ja tukemisesta.

Peruskouluihin tulee siis takaisin oppilaskunta, joka sieltä koulutuksen lainsäädännön kokonaisuudistuksen yhteydessä 1999 de jure poistettiin. De fakto oppilaskunnat jäivät. Ehdotettu oppilaskuntatoimintamalli luo oppilaskunnat, joilla ei ole käytännössä mitään muodollista valtaa.

Opiskelijayhteisöjen oikeudellinen asema järjestetään Suomessa hupsulla tavalla. Ammattikorkeissa painiskellaan edustavuuden kanssa. Lukioissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa painiskellaan oikeushenkilöllisyyden kanssa. Ylioppilaskuntien pakollinen jäsenmaksu tuntuu vaikeasti selitettävissä olevalta reliikiltä. Oi voi. Voi voi. Nollalainsäädäntöä, joka kiillottaa kilpeä, mutta käytännössä ei kuitenkaan paranna maailmaa – näin minä luonnehtisin tätä peruskouluihin oppilaskuntien de jure takaisinottoa.

Taidealan korkeakoulutuksessa duaalimalli ei ole koskaan näytellyt suurta roolia. Samalla kun muilla aloilla on ammattikorkeakouluissa kovaa tahtia puuhattu toisen syklin koulutusta – ylempää AMK:ta – on taide- ja kulttuurialoilla eletty asiassa hiljaiseloa. Yliopistopuolelle on näillä aloilla livahdettu jo vuosikaudet vaivihkaa omiin maisteriohjelmiin (nivelopinnottomiin) yleensä ihan omien sisäänottojen kautta (KuvA, TaiK, LaY). Siitä huolimatta myös taideyliopistojen ensimmäisen syklin sisäänpääsijät alkavat kansoittua tutkinnon tai sen osan ammattikorkean puolella tehneistä. Tämän on pannut merkille myös taidekorkeakoulujen yhdistämistä ehdottanut selvitysmies Virtanen. Alla otteita Virtasen raportista:

“Kuvataideakatemia ja Lahden taideinstituutti ovat tehneet aiesopimuksen yhteistyöstä syyskuussa 2006. Yhdeksi tavoitteeksi on asetettu, että osa Kuvataideakatemian koulutuksesta annettaisiin tulevaisuudessa Lahden ammattikorkeakoulun taideinstituutissa. – - Kuvataiteiden alalla voitaneen laajemminkin harkita etenemistä kohti toimintamallia, jossa kandidaattivaiheen koulutus voitaisiin siirtää soveltuvilta osin ammattikorkeakouluyksikköihin. Tällöin kuvataiteiden yliopistotasoinen koulutus profiloituisi maisteri- ja tohtorikoulutukseen, ja kandidaattitasoinen koulutus annettaisiin ammattikorkeakoulussa. Soveltuvan amk-tutkinnon suorittaminen olisi sitten pääsyvaatimuksena
Kuvataideakatemian maisterivaiheen opintoihin.”

“Toimenpide-ehdotuksena esitetään, että taidealoilla ei pääsääntöisesti järjestetä ammattikorkeakoulun ylempään tutkintoon johtavaa koulutusta. Ko. koulutus voi tulla kysymykseen vain kansainvälisenä yhteistyönä toteutettavissa ohjelmissa, mikäli niitä ei voida toteuttaa
taideyliopistojen kansainvälisinä maisteriohjelmina. Edelleen esitetään, että selvitetään oppiainekohtaisesti, miltä osin voidaan siirtyä noudattamaan seuraavaa pääsääntöä amkkoulutuksen ja yliopistokoulutuksen opintopolkujen suunnittelussa: ammattikorkeakoulututkinto, maisterin tutkinto taideyliopistossa, tohtorin tutkinto taideyliopistossa. Alustavan selvityksen perusteella tällaisia oppiaineita olisivat ainakin muotoilu, graafinen suunnittelu, valokuvaus, kuvataide ja elokuva. Taideyliopistojen koulutustehtävä painottuisi siten kaikissa tarkoitukseen soveltuvissa oppiaineissa maisterikoulutukseen ja tohtorikoulutukseen.”

Tämmöttistä. Duaalimalli se siinä nitisee.

Opetusministeriön asettama selvitysmies Turo Virtanen on jättänyt raporttinsa taideyliopistojen yhdistämisestä. Virtasen tehtävänanto oli hieman erimoinen kuin edeltäjänsä selvitysmies Väisänen-Lahden, jonka selvitys jätettiin opetusministerin pöydälle pölyttymään kaksi vuotta sitten . Virtanen esittää fuusiota. Väisänen-Lahti esitti aikanaan yhteistä kansleria. Siinä on yhteistyön asteessa vissi ero. Väisänen-Lahti tunsi hyvin taidekentän. Virtanen hallitsee kiinteistöt ja hallinnon. Ote on selvityshenkilöillä vallan erilainen. Virtanen jää minulle kiinni parista lapsuksesta etenkin koulutusohjelmarakennetta muotoillessaan. Muutoin hänen selvityksensä on kerrassaan ansiokas. Selvityksen ulkopuolella oli SibA – tuo musiikkitalohankkeen pyhälehmä.

On syksy. Sataa. Kesäisin ei sada. Kesäisin paistaa aurinko. Kesäisin voi nukkua ilman paksua peittoa. Syksyllä ei voi. Työ on takana. Olen asettumassa jälleen Tampereelle. Yliopistollakin on tullut viime viikkoina käytyä pari kertaa – jokunen kerta jopa ihan luennolla. Gradu(t) ei ole vieläkään kirjoittanut itse itseään. Pitänee ottaa kirjoitusväline kouraan ja alkaa tystää – siis ihan aikuisten oikeesti.

Muistan ajan kun vuorokaudessani oli 36 tuntia, eikä kolmella toisistaan 200 km:n päässä olevalla paikkakunnalla oleskelu tuntunut missään. Nyt vuorokauteni on kutistunut ja matkustuskyky laskenut. Mukavuudenhalu sekin on kasvanut. Tämä on kai tätä hiusrajan nousun seurausta. Olen kai tulossa oikeasti vanhaksi – tai ehkä puoli-aikuiseksi, sellaiseksi post-teiniksi. Sietääkin olla. Ystäväpiirinilläni on avioliittoja ja eroja, lapsia ja kouluikäisiä, asuntolainaa ja virkasuhteita. Ne ovat tulleet oikeasti vanhoiksi, minä ehkäpä vain pikkaisen.

Viime syksyn olin Tartossa. Tuntuu, että siitä on vain hetki. Siellä aika oli jotenkin hitaampaa arvelisin. Kevät lensi. Kesä kiisi vielä nopeammin. On lokakuu. Kohta sataa ensilumi – tai niin toivon. En pidä sateesta. En varsinkaan tästä leikkisateesta.

Kaunokirjallisuuden lukeminen on viime aikoina jäänyt vähiin. Olen kohta niitä ihmisiä, jotka ilmoittavat harrastuksekseen kirjallisuuden ja tarkoittavat sillä, että ovat joskus (menneessä ajassa) lukeneet paljon kirjoja ja omistavat parhaillaan monta nidettä käsittävän kirjahyllyn.

Alan muuttua enemmän ja enemmän aktiivilarppaajaksi. Olen taas ilmoittautunut peliin. Se on jo kolmas tänä vuonna. Mukavaa. Oikeastaan pidän siitä harrasteesta paljon, vaikka en oikein ymmärräkään ihmisiä, joille se on elämäntapa tai sitten koko elämä.

Työ on takana. Syksy on edessä. Saa taas nukkua pitkään. Ja lorvia iltapäivät kahviloissa. Aikas ihanaa.