New Peripeteia

Viime viikolla pohdiskelin sitä kuinka teatteri ja performanssi eivät voi irtaantua ihmisen esittämisestä. Se tuli mieleeni eilen kävellessäni Tampereella Hämeenpuistossa katselemassa mitä Kuvataideakatemian opiskelijat olivat saaneet irti työstämistään puun pätkistä. Harva teoksista kolahti. Hyvätkään eivät tahtoneet istua ympäristöönsä. Hieman vähemmän hyvistä puhumattakaan. Ja ympäristöön istuvat eivät sen sijaan oikein täyttäneet taideteoksellisuuden tehtävää – ei millään pahalla esimerkiksi niiden ylisuurten keinujen tekijää kohtaan. Siinä kävellessä tuli vain mieleen se kuin kuvataide sen sijaan on irtaantunut / ollut muotokuvan valtakauden jälkeen irrallaan ihmisen representoimisesta ja käsittellyt jotakin sellaista, jossa ihminen on subjektin sijaan objekti. Toinen havainto oli se kuinka nopeasti teokset olivat kärsineet vahinkoa. Ja sellasista vahinkoa, jota ei saa aikaan kuin tahallinen vahingoittamispyrkimys. Hävetkää nyt ihmiset hyvät! Jos taideteoksien ääressä ei osata käyttäytyä niin ne pitää varmaan kohta laittaa häkkiin ja varustaa turvalaittein. Jotakin tämän ajan suhteesta ympäristötaiteeseen, julkiseen taiteeseen, kertoo Kekkosmonumentin tikapuut. Voi herranen aika sentään. Ei taide ole pyhää – ei sinänsä. Se on vain kallista ja vaikeasti korvattavaa.

Mietin myös tuossa eräänä päivänä sitä miksi auton ohjauspyörän takana on yleensä mies ja vieressä könöttää nainen. Paitsi että näin ei ole larppaajien keskuudessa. Siellä se on yleensä toisin päin. Kummaa sakkia siis nuo larppaajat. Olen taas ilmoittautunut larppiin – joulukuulle. Taidan olla siirtymässä sillä saralla passiivista aktiiviksi. Jo kolmas peli vuoden sisään.

Surffasin tuossa aamulla satunnaisia blogeja. Hypin linkkien perässä. Monet oli sangen epäkiinnostavia, tai sanotaanko nyt vaikka itselleni vieraiden teemojen ympärillä pyöriviä, ja toiset hieman enemmän kiinnostavia. Sitten törmäsin yhteen, joka vaikutti kerrassaan loistavalta. Ja kirjoittajakin aivan mahtavalta tyypiltä. Lueskelin ja selailin. Ihalin kesällä toteutetun lomareissun reittivalintaa. Ihan kuin itsekin olisin päätynyt suunnilleen tuollaiseen.

Yleensä sitä ei mieti blogeja scrollatessa, että kukakohan mahtaa olla tekstin takana, mutta aina joskus tulee päähäni ajatus siitä, että olisi kyllä kiva nähdä tuo tyyppi ihan eläväni. Istua kahvikupin tai viinilasin ääreen ja rupatella. Niin kävi tällä kertaa. Tyyppi vaikutti kerrassaan mahtavan mielenkiintoiselta, ihanalta ja jotenkin niin itseltäni.

Sitten katsahdin tarkemmin kirjoittajan kuvaa. Se alkoi näyttäyttää jotenkin tutulta. Huomasin sivupalkissa linkin omaan blogiini. Ja sieltä se tuli valaistuminen. Ei, mutta minähän tunnen hänet. Että niin se menee. Pseudonyymit on vaarallisia.

Niin ja tiedoksi hänelle: Ehkä tämä keroo siitä, että meidänkin pitäisi istua useaammin kahvikupin tai viinilasin äärellä. Edellisestä kerrastakin on kuukausia.

Valtiomahti Helsingin Sanomat kirjoittaa lapsen eli tutkimukseni ympäriltä sunnuntain lehdessä. Esimakua on saatavissa verkkohesarin nostosta. Saas nähdä minkälainen juttu on syntynyt. Tähän mennessä, viime viikolla eri lehdissä julkaistujen pikku-uutisten nojalla, on syntynyt sellainen kuva, että media ei ole nostanut ihan esiin niitä asioita, joita itse olisin nostanut. Mutta niinhän se aina menee Pressiä kirjoittaessa tuli sellainen kuva, että pressi antaa todellisuudesta (järjestelmän toimivuudesta) negatiivisemman kuvan kuin tutkimus itsessään. Huoli taisi olla turha. Tähän mennessä tiedotusvälineet ovat maalanneet selvityksen kertovan toimivammasta järjestelmästä kuin selvitys mielestäni kertoo. Tiivistäminen on vaikeaa – tiedän sen. Jos minä olisin populistinen lehtimies voisin revitellä vaikkapa: kuvataiteilijoiden kärkikin elää usein köyhyysrajalla tms. tyylisiä nostoja paperista. Mutta minä en olekaan populistinen lehtimies, joten tyydyn toteamaan: apurahan saajat kokevat tietyin varauksin apurahajärjestelmän toimivaksi.

Huomisen lehti on kohta ovella. Taidan kiipiä lukemaan sen Telakalle.

Kävin eilen teatteritieteen graduseminaarissa, jossa käytiin (kahden opiskelijan voimin) oikein oivallista keskustelua hyvästä teatterinjohtamisesta. Aihe oli oiva, eikä suinkaan omani. Tuli muisteltua sitä tilannejohtamisen nelikenttämallia, jota naureskellen pyörittelin päässäni muutama vuosi sitten ja kelailtua Auvisen väikkärin taiteellinen-taloudellinen dikotomiaa johtamisen kriisiyttävänä voimana. Konteksti se on se juttu, joka määrittää johtamista. Konteksti on se juttu joka kriisyttää. Hyvän (teatterin)johtajan tyyppiä ei ole. On vain kulloiseenkin tilanteeseen enemmän tai vähemmän sopivia.

Paras keskustelu tuli tosin käytyä miesten vessassa ennen seminaaria. Olimme eksyneet Jannen kanssa sinne samaan aikaan. Hän oli tulossa seminaarista minä menossa notkumaan graduseminaariin. (Olen muuten kohta käynyt siellä tämän lukuvuoden puolella enemmän kuin viime lukuvuoden puolella kaikkiaan.) Janne oli pyöritellyt kerrassaan kiinnostavaa kysymystä eleiden esittämisestä. Eleiden tiedostettu esittäminen on itsen ja hahmon esittämistä sekä tuon esittämisen tiedostamisesta. Ja vastaanottajan tiedostamista. Ja sitten on tiedostamaton esittäminen. Jeps. Siitä tulee varmasti hyvä työ – toivottavasti.

Sain gradusemmassa käteeni teatterilipun. Kävin katsomassa norjalaisen ryhmän TanGhost Ibsen mukaelman. Ihan oivallinen esitys. Tanssi kertoi omaa tarinaansa ja loi jotakin sellaista, jota puhe yksinään ei koskaan voi luoda. Pohdiskelin siinä istuskellessa (ja toimimatonta tekstitystä väliin manatessa), mikä oikeastaan on se teatteririllisen kerronnan juttu. Se taitaa olla ihmisen läsnäolo. Teatteritapahtumasta voidaan puhdistaa liki kaikki muu – ja silti läsnäolo tekee siitä teatteria. Sen sijaan ihmisen poistaminen kokonaan esityksestä rikkoo esityksen – tekee siitä epäteatteria – katsottavan objektin vailla teatterillisuutta. Teatterin ytimessä on ihminen. Toisin kuin muut taiteet teatteri kertoo aina ja välttämättä ihmisen tarinaa. Läsnäolleen ihmisen. Tulipas sekavia ajatuksia. Sitä se teettää, kun yrittää ymmärtää Norjaa. Esitykselle arvosanaksi täytynee antaa kiitettävä. Tunnelmasta ehkä jopa erinomainen. Perinteistä teatteria se ei ollut, mutta ehkä kuitenkin liian perinteistä minulle – että kokonaisuuskin saisi erinomaisen.

Töitä on jäljellä viikko, vaikka työ – lapseni – onkin jo valmiiksi tullut. Sitten koettaa hetkellinen vapaus – ja tulotason lasku. Minusta tulee kohta taas päätoiminen opiskelija. Voihan marakatti.

Työ on tullut tehdyksi ja lapsi laskettua maailmalle. Ensimmäiset jäljelle jääneet kirjoitusvirheet on tullut pointattua ja hybris muutoinkin laskemaan päin. Mitäs tässä. Julkaisu on julkaistu ja tieto matkalla kansan pariin. Kansansivistystyö on siis tältä osin saatu onnellisesti päätökseen. Kohta tulee haikeus. Ei voi enää hinkata ja viilata sanoja samassa tiedostossa. On aika avata uusi – tiedosto.

Olin tuossa taannoin Kuopiossa. Saunoin, enkä lähtenyt viimeiseen yöjunaan… siihen, jonka jälkeen Kuopio siirtyi tavoittamattomien paikkojen listalle. Tulin tänään Tampereelle viimeisellä Turusta lähteneellä junalla. Juoppojuna satamasta ei ollut entisensä, vaikka viinankatku ja juopuneet asiakkaat olivat tallella. Ravintolavaunua ei ollut. Makuuvaunujakaan ei ollut. Ei edes yhteyttä pohjoisen yöjunaan. Tämä on sitä uutta aluepolitiikkaa – pieniä julmia tarinoita periferioitumisesta. Juna on aina ollut minulle erityisen rakas – kotoisa sanoisin. IC2 ei ole minun makuuni. Sininen pikajuona on. IC-ravintolavaunu kuusine sormineen on kerrassaan parahultainen. Harmittaa tuo periferioituminen. Makuuvaunussa on tunnelmaa. Muissakin kuin Moskovaan matkaavissa, jotka ovat oma lukunsa – hekuman korkeampi aste.

Olin Turussa tupareissa. Ja minulle selvisi, että olin menettänyt edelliset muutot. Toisaalta oli kotoisaa. Tyhjäsimme kestien emännän kanssa viinipulloja yöneljään ja turisimme. Aamulla aamiaistamisen jälkeen siirtyimme hoitamaan krapulaa Teiniin. Samalla tuli ajateltua ajankulua. Viisivuotta sitten näihin aikoihin asutimme kestien emännän kanssa yhteistä korteeria Pakilassa – tila-autojen & lapsiperheiden luvatulla alueella. Meistä kumpikaan ei ole näillä hetkillä tila-autoutumassa tai lapsiperheytymässä – monet yhteiset ystävämme ovat aika liki. Niin se aika muuttuu, matelee ja kiihdyttelee.

Pohdiskelin junassa. Teatteriteoreetikko & -semiootikko Michael Quinn hahmottaa näyttelemisen kolmen osatekijän summana: esiintyjän itsensä, roolihahmon sekä näyttämöhahmon. Ajattelin haltiakorvaisen rinkkaa kanniskelevan tytön nähdessäni, että larppaajan kohdalla esittäminen ja vastaanottaminen yhtyvät. Larppaaja esittää ja vastaanottaa samanaikaisesti itsensä, roolihahmonsa ja näyttämöhahmonsa. Larppaajaa koskeva reseptiotutkimus olisi lystiä. Kiertyisikö klassinen lineaarinen viestintämalli kehäksi, vai tiivistyisikö se pisteeksi.

Helsingin yliopistossa on ilmestynyt valtio-opin gradu Jaakko Kauko: Valta Bolognan prosessissa: laadunvarmistusajattelun leviäminen Euroopassa ja Suomessa, jota selailin tässä suurella kiinnostuksella. Olenhan miltei tutkimuskohde. Laadunvarmistusajattelu näet juurtui Suomeen todenteolla opetusministeriön asettaman korkakoulutuksen laadunvarmistustyöryhmän, jonka jäsen olin, muistion kautta. Jaakko tuntuu käsittelevän asiaa hyvin samantapaisesti kuin olen asian itse ymmärtänyt. Osin ulkopuolisen tutkijan näkökulma eroaa kokouspöydässä itse istuneen näkökulmasta. Mutta niinhän sen tuleekin olla. Oma totuuni on kovin subjektiivinen ja edustamani intressiryhmän näkemysten värittämä.

Jo joutui armas aika. Uusi Kesu-aika on jälleen ovella. Valtioneuvoston hankerekisteri kertoo, että uutta Kesua valmisteleva työryhmä on pyörähtänyt käyntiin. Valmisteilla on kesu-kausi 2007-2012. Kahta edellistä kesu-prosessia seurasin opiskelijajärjestöjen näkökulmasta. Niitäkin edellisen olen lukenut, sillä sitä noudatettiin niihin aikoihin, kun opiskelijajärjestötoimintaan kopoilemaan integroiduin.

Kesu-luonnostelun jännittävin osio on aina ollut koulutuksen määrällisten tavoitteiden muodostuminen ja heilahtelu. Se kietoutuu sanaan Mitenna eli OPH:ssa 90-luvun lopulla toteutettuun ESR-rahoitteiseen Mitenna-projektiin, jonka puitteissa syntyi Mitenna-laskentamalli, jota käytetään asiantuntijatyöskentelyn apuna uuden työvoiman tarpeita ja siihen pohjautuvia koulutustarpeita ennakoitaessa. Suurivolyymillisessa laskennassa malli on oiva, mutta etenkin taide- ja kulttuurialojen laskennassa ainakin vanhan kokemuksen pohjalta melkoinen puppugeneraattori.

No mutta se siitä kesuilusta. Kohta on taas kesu-keskustelut ovella – tokkopa tuovat uutta auringon alle.

Viikonloppuna oli kahdet sukujuhlat. Toiset olivat faktaa ja toiset fiktiota – toiset kauhuun kääntyvää larppia ja toiset totisinta totta. Larpista puuttuivat vauvat ja mummot. Oikeissa ne olivat keskiössä. Vauva ja mummo ovat suvun henkilöitymät – molemmat kääntyvät suvun juhliessa subjekteista objekteiksi. Vauvojen ja mummojen tilaa tarkkaillaan ja niistä keskustellaan. Toiset ovat vauvomassa ja toiset ovat mummoutumassa. Ja me väliin jäävät subjektit keskustelemme vauvomisesta ja mummoutumisesta. Niitä keskusteluja ei larpissa. Siinä mielessä se oli epärealistinen.

Maahinkainen oli jälleen onnistunut taikomaan kerrassaan oivallisen pelin – tällä kertaa Kuopion korpeen. Matkustelut olivat ruljanssi kerrassaan – etenkin kun on hieman huithapeli. Mutta kunnialla siitä selvittiin.

Oivalsin kuinka pitkä tovi ensinmmäisestä larpistani onkaan. Ja lasken sen vasta kovin myöhäisellä iällä aloittamakseni harrasteeksi. Se on kai oman varttumisen oivaltamista. Siihen sukujuhlat on oivallinen hetki. Niissä on läsnä ajanratas luonnollisessa muodossa – siinä muodossa, jota kello ei tavoita. Siinä muodossa, jossa läsnä on syntymä, kuolema ja sukupolvien ketju. Varttuminen on sitä, että siirtyy sukujuhlien nuoremmasta sukupolvesta kohti vanhempaa. Ja siinä ketjussa on aika. Sellainen aika, joka on taimikon kasvussa metsäksi ja sen sellaisessa. Aika on loppujen lopuksi muutakin kuin kellon viisarien liikettä. Aika on muutosta. Taru hetkeen – sanotaan.

Olen viime aikoina jättänyt täysin väliin cyberpunkin ja fantasian larp-genreinä. Olen käynyt lähinnä suht realistisissa 1900-luvulle sijoittuvissa peleissä. Makuni taitaa olla asettunut aloilleen. Kävin eilen katsomassa verkossa larpkalenteria. En löytänyt peliä, johon ilmoittautua. Toivottavasti löydän pian.