New Peripeteia

Edilexin (www.edilex.fi) asiantuntijakirjoituksissa on julkaistu Jaakko Rannan ansiokas hallinto-oikeuden pro gradu (eximian arvoinen – eli ei siis mikään turha työ) ylioppilaskuntien oikeudellisesta asemasta. Työ on siitä mielenkiintoinen, että Ranta on ottanut ylioppilaskunnan oikeudellista asemaa käsitellessään huomioon ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntia koskevat säädökset ja lainvalmistelutyöt.

Ranta on työssään etsinyt olennaisia ylioppilaskuntien oikeudelliseen asemaan vaikuttavia elementtejä ja toisaalta luonut kokonaiskuvaa siitä oikeudellisesta kontekstista, jossa ylioppilaskunnat toimivat. Hän tuntee selvästi ylioppilaskuntien toimintaympäristön ja ylioppilaskuntia koskevat normit ja pyörittää ne oikein kauniisti hallinto-oikeudellisen käsiteapparaatin kautta systemaattiseksi esitykseksi.

Olen kuitenkin muutamasta kohdasta hänen kanssaan eri mieltä. Hän ei näe ylioppilaskuntien ja ammattikorkeakoulujen de facto tehtävissä yhtäläisyyksiä ja päätyy siten ylioppilaskuntapykälän ja opiskelijakuntapykälän de jure samankaltaisuuden havaitessaan toteamaan, että “ylioppilaskuntia koskevien säädösten kopiointi [opiskelijakuntapykälään] antaa aihetta kritiikkiin” ja toteaa samassa yhteydessä opiskelijakuntien itsehallinnon ylioppilaskuntien itsehallintoon vertailukelvottomaksi. Käsitellessään opiskelijakuntien julkisia tehtäviä ja pakkojäsenyyttä hän ei peilaa perustuslakivaliokunnan amk-opiskelijakuntia (ja niissä lausuttuja opiskelijayhteisöjen pakkojäsenyyden perusteluja) takaisin ylioppilaskuntiin. Hän tekee ihmisoikeustuomioistuimen in addmissible ratkaisuista (joissa siis todetaan että ylioppilaskunnnat eivät kuulu sopimuksen soveltamisalaan) johtopäätöksiä kuin kyse olisi varsinaisesta (pakkojäsenyyden sallivasta) asiaratkaisusta. Hän näkee ylioppilaskunnat uniikkeina lainsäädäntöjärjestelyinä. Hänen näkemänsä ylioppilaskunnan uniikkius karisisi kuitenkin vertaamalla ylioppilaskuntaa lukiolain ja ammattikoululain mukaiseen oppilaskuntaan.

Rannan sinänsä ansiokas työ sijoittuu siis siihen kastiin, jossa yliopistolaitoksen sisällä silmät ummessa yliopiston omaa erikoislaatua ihastellen tarkastellaan jotakin yliopiston osaa ja todetaan se vallan omalaatuiseksi – sellaiseksi, jolla ei ole vertailukohtaa yliopiston ulkopuolella. Tämä tietynlainen “ylioppilaskuntakentän omahyväisyys” on tekijä, joka jossakin määrin lienee estänyt Rantaa näkemästä sellaisia analogioita (oppilaskuntien ja opiskelijakuntien sekä ylioppilaskunnan välillä), jotka olisivat rikastuttaneet hänen analyysiään ja voineet kirvoittaa kriittisempään kirjoitteluun.

Kaiken kaikkiaan työ on kuitenkin kerrassaan erinomainen. Käykäähän katsomassa. Yliopistojen verkosta ja proxyjen kautta pääsee työhön käsiksi, jos se osoittautuu sijainniltaan liian suojatuksi.

ks. Jaakko Ranta: Ylioppilaskuntien oikeudellisesta asemasta. Julkaistu Edilexin asiantuntijakirjoituksissa

Tämä viesti liittyy aiempiiin, joissa olen pohtinut Pentti Arajärven käsityksiä opiskelijayhteisöjen oikeudellisesta asemasta ja esittänyt oman kannanottoni ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden perusoikeudellisesta oikeellisuudesta ottaen huomioon opiskelijakunnan asemasta säätämisen yhteydessä lausuttu.

Tutkimuksen tausta: Vuosi sitten ylioppilaslehti uutisoi, että oikeustieteellisiin tiedekuntiin ei voi päästä ilman valmennuskurssia. Ylioppilaslehti johti tämän päätelmänsä siitä tosiseikasta, että miltei kaikilla oikeustieteelliseen päässeillä oli takanaan valmennuskurssi tai useampia. Oikeustieteelliseen pääsyä pidetään muutoinkin vaikeana ja sen katsotaan edellyttävän kurinalaista lukuprosessia, johon on uhrattava useita kymmeniä tunteja.

Tutkimusasetelma: Testatakseni yllä olevien väitteiden paikkansa pitävyyttä päätin suorittaa sosiologisen kenttäkokeen käyttäen koehenkilönä itseäni. Lienee syytä sanoa muutama sana siis omasta kosketuksestani oikeustieteeseen – olen suorittanut Tampereen yliopistossa julkisoikeuden oppimäärään kuuluvat kurssit, joissa on käsitelty koealueeseen kuuluvia aihekokonaisuuksia lukuunottamatta rikosoikeutta ja persoonallisuusoikeutta (jotka muodostivat noin 25% koealueesta). Ilmoittauduin Lapin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan pääsykokeisiin. Selailin koekirjallisuutena olevia kirjoja noin 6 tuntia. Menin kesken työpäivän ns. pitkälle lounaalle, jonka aikana suoritin pääsykokeen (jonka siis saattoi suorittaa Helsingissä).

Tutkimustulos: Pääsin sisään Lapin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan.

Johtopäätös: Oikeustieteelliseen tiedekuntaankin on mahdollista päästä sisään suhteellisen olemattomalla lukemisella ilman kalliita valmennuskursseja kunhan omaa riittävän etukäteistietämyksen ainakin suurimmasta osasta koealueeseen kuuluvia asioita. Kokeessa mitataan siis onnistuneesti muutakin kuin vain kirjallisuuden ulkoaosaamista. Näin.

Ja jotkut sitten sanovat, että minä en suhataudu pääsykokeisiin ja hakemiseen riittävän vakavasti. Pyydän jo etukäteen anteeksi siltä ensimmäiseltä ulosjääneltä, jonka opiskelupaikan olen vienyt. En tunne kuitenkaan huonoa omaatuntoa. Suomessa on yliopistojen aloituspaikkoja aivan liikaa. Niin ja saatanhan minä intoutua opiskelemaankin. Mene ja tiedä. Ainakin saan uuden kannettavan. Edellisen särjinkin joulukuussa.

Olen katsonut viikon sisään ihan valtaisan määrän kotimaista elokuvaa, kun sitä on voinut töistä kotiin kantaa. FC Venus oli vaikuttavapi kankaalta kuin dvd:ltä, vaikka toinen katselukerta osoittikin sen yksiulotteisemmaksi tuotteeksi, kun ensimmäisen kerran tuottama mielikuva oli. Jouko Aaltosen Kenen joukoissa seisot -dokumentti jaksoi vaikuttaa uudestaan ja uudestaan. Se tunnelma ensi-illassa oli keväällä käsinkosketeltava, mutta kyllä siinä vieläkin sitä tunnelmaa oli. Ihan liikutuin. Tyttö sinä olet tähti oli ihan ok, mutta ehkä kuitenkin aika lähellä sitä kotimaisen elokuvan osaa joka minua vieroksuttaa. Juuri äsken katsoin piirrosanimaation Siberian express. Hieno oli – ei voi muuta sanoa. Viime viikonloppuna oli agendalla Pavlovin koirat. Vaikutuin. Pesäpuu -dokumentissa oli puolituttuja. Sanoma oli, että hyväosaisilla ja huono-osaisilla nuorilla on molemmilla raskasta. Juups. Onneksi siinä ei kuitenkaan puhuttu prekariaatista. Vierastan käsitettä edelleen. En osaa määritellä sitä. Pitänee kai lukea se Hoikkalan ja kumppaneiden teos. Kävin myös Kiasmassa katsomassa ARSin uudelleen. Kotimainen valituskuoromme lauloi englantilaista paremmin – suorastaan julistaen. Jäin vain miettimään miksi englantilainen oli miesvoittoinen ja suomalainen naisvoittoinen. Kertooko se jotain? Ja mistä? Ehkä katson illalla Kaurismäen Laitakaupungin valot. Se olisi melankolista sivistysevästystä se. Tälläistä minulle tällä kertaa.

Helleaalto on ainakin hetkellisesti ohi ja veistos jälleen omalla paikallaan työpöydällä. On keskikesä ja kantakaupungin virastot ovat tyhjentyneet. Useammalla lähilounaspaikalla on ovessa kyltti: kesälomalla. Keskikesän selviä merkkejä ovat myös viraston henkilökunnan keski-iän äkillinen romahtaminen (täällä taisi laskea hetkessä sellaiset viisitoistavuotta) ja se, että aivan kohta sanomalehden sääsivun poikkeuksellisen lämmin lämpötila käyrä alkaa osoittaa sivun ylälaidan jälkeen kohti alalaitaa.

Maailmanpankin julkaisusarjassa on ilmestynyt sähköinen julkaisu (pdf) Suomen koulutuspolitiikan kehityksestä vuodesta 1968 nykypäivään. Selailtuani sen läpi väittäisin, että se kertoo pitkälti samaa tarinaa kuin Osmo Lampisen kirja Suomen koulutusjärjestelmän historiasta (oikein hyvä kirja muuten!) – mutta myös joitakin painotuseroja tuntui tästä maailmanpankin julkaisusta löytyvän. Selailkaa

Suomalaiset ovat EU-skeptisintä kansaa. Sen kunniaksi sivistäkäämme itseämme taatusti federalistisella paatoksella. The New Federalist ilmestyy verkossa ranskaksi, englanniksi ja italiaksi http://www.taurillon.org/ . Pikasilmäys lehteen kertoi sen sopivan muillekin, kun Altiero Spinelli institute for federalist studies -instituutin kasvattamille tosiuskovaisille. Ja tosiuskoivaisille sitten Spinelliä vuodelta 1941:

“The dividing line between progressive and reactionary parties no longer coincides with the formal lines of more or less democracy, or the pursuit of more or less socialism, but the division falls along a very new and substantial line: those who conceive the essential purpose and goal of struggle as being the ancient one, the conquest of national political power, and who, albeit involuntarily, play into the hands of reactionary forces, letting the incandescent lava of popular passions set in the old moulds, and thus allowingold absurdities to arise once again, and those who see the main purpose as the creation of a solid international State, who will direct popular forces towards this goal, and who, even if they were to win national power, would use it first and foremost as an instrument for achieving international unity.”

Kasaan parhaillaan töissä pohdinta-jaksoa ja sitä varten olen selaillut tiedeherrain lärpäkkeitä sukupuolen vaikutuksesta siihen ja tähän suomalaisessa yhteiskunnassa. Vaikka koulutuspolitiikka ei tällä kertaa olekaan fokuksessa niin olen, tapoihini pinttyneenä, lähminyt myös koulutuspolitiikkaa sivunneita sivuja. Törmäsin siinä yhteydessä analyysiin, joka on harvinaisen tosi ja pitäisi pitää aina valintajärjestelmiä kehitettäessä ja aloituspaikoista keskusteltaessa naaman edessä tai ainakin post-it -lapulla takaraivossa:

“On ristiriitaista, että naisten koulutuksellinen ylivertaisuus miehiin nähden kasvaa ja samanaikaisesti koulutusvalinnat naisten ja miesten välillä tapahtuvat yhä painavammin perinteisen sukupuolijaon mukaisesti. Tämä on johtanut siihen, että työelämän tarpeet ja koulutustarjonta ovat etääntyneet toisistaan. Kärjistetysti voi sanoa, että miehet pääsevät selvästi helpommin miehisille koulutusaloille, joilla koulutustarjontaa on lisätty erityisesti teknisillä aloilla. Samanaikaisesti naiset kilpailevat keskenään naisvaltaisten alojen koulutuspaikoista.”

Aamen.