New Peripeteia

Valtioneuvoston koulutuspoliittinen selonteko eduskunnalle VNS 6/2006.

Valtioneuvoston koulutuspoliittinen selenteko on nyt sitten virallisesti annettu ja luettavissa. Seuraavassa muutamia poimintoja ensisilmäilyn jälkeen ja niiden pohjalta nousevia aatoksia:

“Työllisyysasteen nouseminen edellyttää työurien pidentämistä. Nuorten tulisi tulla työmarkkinoille keskimäärin vuotta nykyistä aikaisemmin ja loppupäässä työssäoloajan pitäisi pidentyä kolmella vuodella.” Eräs keino vaikuttaa työmarkkinoille tuloon aikaistavasti olisi koko (mies)ikäluokan pakollisesta varusmiespalveluksesta luopuminen – vai mitä?

“Lukiokoulutuksessa, ammatillisessa
koulutuksessa ja korkeakouluissa aloittavien sukupuolirakennetta tasoitetaan.” Merkitseekö tämä miesten positiivisen erityiskohtelun aloittamista korkeakouluissa?

“Koulun yhteisöllisen toimintakulttuurin kehittäminen edellyttää oppilaiden vaikutusmahdollisuuksien ja osallisuuden vahvistamista. Oppilaskuntatoiminnan kehittäminen ja vakiinnuttaminen osaksi kouluyhteisön rakenteita tarjoaa lapsille ja nuorille mahdollisuuden osallistua ja vaikuttaa koulun yhteisölliseen toimintakulttuuriin ja sen kehittämiseen vuorovaikutuksellisena oppimisympäristönä.” Toisaalta perusoikeusasiantuntijat pitivät ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntien pakkojäsenyyttä perustuslainvastaisena ja mm. Pentti Arajärvi on esittänyt toisen asteen oppilaskuntien muuttamista vapaaehtoiseen jäsenyyteen perustuviksi. Myös ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden itsestäänselvyys on horjunut.

“Yhtenä keinona on tarpeen lisätä mahdollisuuksia suorittaa lukiokoulutus ja ammatillinen koulutus samanaikaisesti rinnakkain. Lisäksi ammatillisen peruskoulutuksen antamia jatko-opiskeluvalmiuksia tulee vahvistaa.” Nuorisokoulu?

“Noin neljä prosenttia ylioppilaista hakeutuu välittömästi lukion
jälkeen jatko-opintoihin toisen asteen ammatilliseen koulutukseen, jolloin kahden tutkinnon vaatima opiskeluaika on viidestä kuuteen vuotta. Perättäisiin samantasoisiin opintoihin
on syynä pääosin epävarmuus ammatin valinnassa. Lukion ja ammatillisten opintojen joustavalla yhdistämisellä voidaan tämän ryhmän opiskeluaika lyhentää selvästi. Mallin
yleistymistä tuetaan. Lukiota kehitetään yleissivistävänä oppilaitoksena.” Lukiota ja ammatillista koulutusta nivotaan tiiviimmin yhteen ja samalla lukiota kehitetään yleissivistävänä oppilaitoksena. Hmm. Ilman tuota viimeistä lausetta kaikki olisi selkeää – viimeinen on osoitus lukiopuolueen vahvuudesta.

“Korkeakouluopiskelijoiden taloudelliset edellytykset opintojen suorittamiseen ovat parantuneet.” Joo ja siksi opiskelijajärjestöt pitävät tätä agendansa huipulla… eikusta siis…

Jeps. Näin siis suomalaisessa koulutuspolitiikassa. Asia tullee tosiaa kohta eduskunnassa lähetekeskusteluun.

Koulutus ei suoranaisesti periydy, mutta monille tekijöillä on selvä yhteys (makrotasolla) nuoren opiskelijaksi valikoitumisprosessissa. Eräs keskeisimmistä tekijöistä näyttää olevan vanhempien varallisuusasema. Tarkasteltaessa erilaisissa opintoputkissa olevia voi huomata, että heidän ryhmät poikkeavat toisistaan opiskelijoiden vanhempien varallisuusaseman suhteen.

Tero Järvisen erikoislukioita koskettelevan tutkimuksen mukaan ylinpään tuloryhmään kuuluvien vanhempien lapsia oli IB-lukioissa 2,8 kertaa, taidelukioissa 2,4 kertaa, urheilulukioissa 2,1 kertaa ja muissa erikoislukioissa 1,9 kertaa se määrä, joka vastaisi ylimpään tuloryhmään kuuluvien suhteellista osuutta koko väestön vanhemmista. Tutkimuksen mukaan vanhempien koulutuksella, tuloilla ja sosioekonomisella asemalla on merkittävä yhteys erikoislukioihin valikoitumiseen. Erikoislukiot ovat elitistisiä ja IB-lukiot edustavat kermoista paksuinta – totesi Järvinen eräässä haastattelussa tutkimuksensa tuloksista. Tutkimus on oheista Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkelia laajenpana julkaistu monografiana “Urheilijoita, taiteilijoita ja ib-nuoria” ja hieman erinäkökulmasta Nuorisotutkimus-lehdessä

Ja entäs korkeakoulupuolella. Koulutuksen tutkimuslaitoksen tuore julkaisu “Mikä meitä ohjaa?” toteaa tylysti vanhempien varallisuusaseman korreloivan statusalalla (lääkäri, lakimies) opiskelun kanssa. Mikä näitä statusaloja yhdistää? Valmennuskurssien keskeinen asema. Sattumaako? Ns. statusaloista (professiot) poikkeuksen tekee kasvatustiede (jossa tilastollisesti merkittävin opiskelijaryhmä on luokanopettajaksi opiskelevat). Kasvatustieteilijät ovat poikkeuksellisesti keskimääräisistä tai alhaisemmista varallisuusoloista ja heidän vanhempiensa ovat keskimääräistä useammin ei-korkeastikoulutettuja. Opettajankoulutus oli 70-luvulla portti maatalous-Suomen ja korkeakoulu-Suomen välillä. Ehkä näin on edelleenkin? (Luokan)opettajankoulutukseen (makrotasolla) hakeutuu koulumenestyneistä puurtajista (ns. kiltti tyttö sterotyypistä) se osa, jonka vanhemmat on leimallisesti keskiluokkaisia (luin jostakin, että etenkin yrittäjätausta on tyypillinen, mutta en pienellä hyllyn penkomisella tavoittanut lähdettä).

Niin. Tämmöistä se sitten on. Opiskelijajärjestöissä asiaa pohditaan. Vai pohditaanko? Suomen (erikois)lukiolaisten liitto aikanaan sanoi, että erikoislukioiden määrää ei tule lisätä – paitsi IB-lukioiden, jotka ovatkin tuottaneet suhteellisen suuren osan liiton johtajista. Onko erikoislukioiden kasvun (1990-luvun koulutuspoliittisen erikoisilmiön) tyrehdyttäminen (väkivaltaisesti olemalla myöntämättä uusille hakijoille järjestämislupaa) vaikuttanut järjestelmään eriarvoistumista lisäävästi siinäpä kysymys? Suomen ylioppilaskuntien liitto on ollut varallisuusasemaeron sijaan sinänsä ansiokkaassa pamfletissaan Suuntana sivistys huolissaan muun muassa sukupuolisegragaatiosta: “poikien opintojen suunnittelua tulisi tukea niin, että poikia valikoituisi nykyistä enemmän korkeakoulutukseen”. Ja vanhempien varallisuuden vaikutus – äh ja pöh ja nöh… -> “Opintotukea on parannettava”, älähtävät opiskelijajärjestöt.

Periytyykö koulutus? Ratkaiseeko raha? Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan selvityksen mukaan 18 prosenttia opiskelijoista ei saa minkäänlaista taloudellista tukea vanhemmiltaan. Neljäsosa saa tukea kuukausittain säännöllisesti ja lähes puolet satunnaisesti. Ja se vielä oleellisempi asia on vanhempien tuki ennen opiskelua! Aikas monet elävät vailla tuloja (vanhempien tuloilla) ollessaan vanhempien rahoittamilla valmennuskursseilla. Vielä useammat elävät vailla tuloja ollessaan itse rahoittamillaan valmennuskursseilla. Kaikilla ei ole siihen kuitenkaan taloudellisia mahdollisuuksia. Periytyykö koulutus? Ratkaiseeko raha?

Hallituksen koulutuspoliittinen selonteko julkaistaan ensi viikolla. Jäämme odottamaan mielenkiinnolla, mihin seikkoihin hallitus kiinnittää koulutuspoliittisen katseensa. Syyttävä sormi kohdistunee minuun – useaa korkeakoulututkintoa suorittavaan ensimmäisen korkeakoulutukseni keskeyttäjään, opintojeni aikana työssä kävijään. Näytän pitkää nenää ja huikkaan perään ähäkutti!

Menin taas sotkemaan koulutuspolitiikan ja sosiaalipolitiikan toisiinsa. Anteeksi! Tätä se on kun tuntee sopo-jargonin ja kirjoittelee kopo-kannareita

Ammattikorkeakouluopiskelijoiden liitto otti kantaa sen puolesta, että rakennusmestareita pitäisi kouluttaman ammatillista aikuiskoulutusta kehittämällä – ei ammattikorkeakouluissa. Asia liittyy kysymykseen ns. tuotantopainottuneesta insinöörikoulutuksesta – tai pikemmin sen vajeesta. Kas kun tästä maasta eivät meinaa duunarit loppua vaan työnjohdosta, mestareista, on myös tulossa katoavaa kansanperinnettä. Duunareiden kouluttamiseksi olisi yhä useampi saatava askeltamaan kohti ammatillista peruskoulutusta. Mestarivajeeseen on ajateltu ratkaisuksi mestareiden kouluttamista ammattikorkeakouluissa, mutta se ei opiskelijoiden edunvalvojille käy – ei sovi korkeakouluun. Me koulutetaan ny vaan insinöörejä (AMK).

Tämmöttis sanakirja määrittelee rakennusmestarin -> rakennusmestari on teknillisen oppilaitoksen rakennusosastolta valmistunut teknikko. No teknillisiä oppilaitoksia ei enää ole. Rakennusten ovenpielessä komeilee nykyään ammattikorkeakoulu. Ja teknikkojakaan ei enää ole. On insinöörejä (AMK).

Tämä maa tarvitsee työnjohtajia. Ihmiset haluaa hakea korkeakouluun. Joten eiköstä joo, että koulutetaan niitä mestareita niissä ammattikorkeakouluissa. Minun on vaikea keksiä paremmin ammattikorkeakoulun profiiliin sopivaa koulutusta kuin rakennusmestarikoulutus, siksi en voi kerrassaan ymmärtää miksei se sinne sovi.

Ja loppuun se asia, josta oikeasti puhutaan. Lainaus opetusministeriön asiaa selvittäneen työryhmän mietinnöstä (OPM:n työryhmämuistioita 2006:10):

“Työryhmässä käsiteltiin myös Rakennusteollisuus RT ry:ä ja Elinkeinoelämän keskusliittoa
edustaneiden jäsenten tekemää ehdotusta uuden, erityisesti rakennusalan työnjohtotarpeita
palvelevan, insinööri (AMK) -tutkintoa suppeamman ammattikorkeatutkintotyypin kehittämistä.
Tämän uuden tutkintotyypin laajuudeksi esitettiin 210 opintopistettä (140 ov.),
joka vastaisi kolmen ja puolen vuoden opintoja. Nykyinen insinöörikoulutus on laajuudeltaan
240 opintopistettä (160 ov.), joka vastaa neljän vuoden opintoja sisältäen vähintään 30
opintopistettä työelämässä tapahtuvaa opiskelua.
Työryhmän jäsenistä pääosa ei kannattanut esitystä, koska uuden tutkintotyypin suhde
ammattikorkeakoulututkintojen rakenteeseen olisi epäselvä ja koska tutkinnon ei katsottu
tuovan lisäarvoa työnjohtokoulutuksen osaamistarpeisiin vastaamiseen verrattuna työryhmän
muihin ehdotuksiin, jotka liittyivät tuotantopainotteisen insinöörikoulutuksen kehittämiseen
ja toisen asteen ammatillisen koulutuksen työnjohdollisen jatkotutkinnon kehittämiseen.
Lisäksi uuden tutkinnon vetovoimaisuus erityisesti nuorten hakijoiden osalta on
epäselvä.”

Suomalaisen koulutuspolitiikan suurin ongelma on koulutuspreferenssien väärin latautuminen. Ehdotan, että asiasta alettaisiin puhua ihan aikuisten oikeesti. Eiköstä joo? Vai odotetaanko siihen saakka, että myös ammatillista oppilaitoksista on tehty valtaosin nimeltään korkeakouluja. Kyllä kaikille korkeakoulututkinto voidaan antaa. Neuvostoliitto oli yksi muunnelma modernista yhteiskunnasta ainakin siinä mielessä, että maassa uskottiin vahvasti koulutukseen ja tieteeseen sekä näihin nojautuvaan yhteiskunnalliseen edistykseen. Juuri Neuvostoliittoon rakenettiin massiivisen koulutusjärjestelmä, jossa periaatteessa kaikille kansalaisille tarjottiin mahdollisuus kattavaan peruskoulutukseen ja ammatilliseen koulutukseen aina yliopisto-opintoihin asti. Näin! Suomalainen koulutuspolitiikka on Neuvostoliiton tiellä.

Lainaan Neuvostoliiton jälkitilan kuvausta professori Harri Meliniltä: “Asiantuntijat ovat jo määritelmällisestikin suorittaneet jonkin asteen korkeakoulututkinnon. Melkein kaikki eksperttijohtajat ovat niin ikään korkeakoulutettuja. Myös useammalla kuin joka neljännellä ammattitaitoisella työntekijällä on niin ikään korkeakoulututkinto. Melkein viidennes ammattitaidottomista työläisistä on suorittanut opistoasteen tutkinnon. On syytä kysyä, että miten tämä on mahdollista? Kuinka korkeasti koulutetut ihmiset voidaan luokitella ammattitaidottomiksi? Käyttämässämme luokkarakennemallissa ammattitaidottomalla työläisellä viitataan määrättyyn asemaan yhteiskunnallisessa työnjaossa. Vastaaja voi olla koulutukseltaan vaikka yhteiskuntatieteiden tohtori, mutta mikäli hän työskentelee kadunlakaisija, hänet luokitellaan ammattitaidottomaksi työläiseksi.” Aamen.

Yön pimeinä tunteina kahlasin Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmia. Punastelin. Hihittelin. Kajava, Moring, Tarasti, Tawastsjerna, Hellman ja kumppanit – kulttuurimme kaanonin kirjoittajia kaikki tyyni – saivat täyslaidallisen.

Entinen historianopettajani piti vuonna 1997 joitakin kuukausia Heikinheimon oman käden kautta tapahtuneen poismenon jälkeen liki tunnin esitelmän tämän erinomaisuudesta – se oli sivupolku, jollaiselle entisellä historian opettajallani oli taipumus eksyä – ja jonkalaisten johdosta olin hänen oppitunteihinsa erityisen mieltynyt. Olin jopa niin mieltynyt, että ne voittivat kahvilla istumisen – paitsi niillä kerroilla, kun kahvilla oli hyvää seuraa keskustelemaan taiteesta ja politiikasta. Makuasioista kiistelyä on vaikea voittaa.

Olin useasti hypistellyt Heikinheimon postyymia testamenttia. En kuitenkaan ollut ottanut sitä työn alle. Härskiä ja niin osuvaa. Jokaisella yksilöllä on paikkansa. Kirjan kaikilla 924 Herralla ja Narrilla oma lokeronsa. Teos on suurten ikäluokkien Jani Saxelin Minä, Lotta ja Päivikki. Ja toisin kuin Saxell Heikinheimo puhuu suoraan ja oikeilla nimillä sotkematta asioihin sen enempää fiktiota kuin meidän kaikkien oma subjektiivinen kokemisemme asioihin väistämättä tuottaa.

Saxelin Minä, Lotta ja Päivikki siirsi Laura Honkasalon Sinun lapsesi, eivät ole sinun, teoksen fiktiivisestä sukupolvikokemuksesta puolifaktuaaliseen. Tietyssä mielessä teoksessa on sitä samaa kuin Anja Kaurasen 80-luvun alun Sonja O:ssa. Paitsi, että ei minulle. Minä olen ollut läsnä siellä, missä Minä, Lotta ja Päivikki tapahtuu – en onneksi ytimessä vaan laidalla, toisen erikeskeisen mutta osin päällekkäisen ympyrän sisäpiirissä. Myös Minä, Lotta ja Päivikki miellytti minua kaapattuani sen yölainaan Kotimaisen kirjallisuuden laitoskirjaston hyllyltä jokunen vuosi sitten. Minusta on tulossa vanhan. Minun muistoistani kirjoitetaan kirjoja. Minä olen itsekin päässyt historiankirjoituksen kansien väliin. Totisesti.

Sain tänään käsiini Pentti Arajärven uuden sivistyksellisten oikeuksien kommentaarin (Sivistykselliset oikeudet ja velvollisuudet. Joensuu 2006). Teos täytti hyvin sen yleisten oppien kokoisen aukon, joka koulutus- ja kulttuurilainsäädännön (lakikommentaaripainottuneessa) kirjallisuudessa on ollut päivittämällä Arajärven aiemmat (Oikeus sivistykseen. Helsinki 1994) jorinat. Muutamin paikoin teoksessa oli selviä erheitä – etenkin sen koulutusmuodon, ammattikorkeakoulujen, kohdalla, jonka erityisasiantuntija Arajärvi ei ole. Hän meni muun muassa erheellisesti liittämään säätiötyyppiset terveydenhoitojärjestelmät myös ammattikorkeakouluihin.

Eräs kiintoisa kysymys, jota Arajärvikin monin kohdin käsitteli, on opiskelijayhteisöjen oikeudellinen asema, sen suhde perustuslaissa turvattuun yhdistymisvapauteen ja perustuslakivaliokunnan yhdistymisvapautta koskevan tulkintalinjan kiristymiseen. Olen itse saanut olla puntaroimassa kuukausipalkkiollisena kysymystä useaan otteeseen. Kirjahyllystäni löytyy liki mapillinen materiaalia. Kovalevyllä on varmaan sata sivua eri yhteyksiin kirjoitettuja pohdintoja aiheesta.

Ylioppilaskuntien lisäksi opiskelijayhteisöistä julkisoikeudellisia yhdistyksiä ovat ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnat ja yliopistolain mukaiset yliopistojen (Helsingin yliopiston) osakunnat. Näistä ylioppilaskunnilla on pakkojäsenyys, jota perustuslakivaliokunta on perustellut (vuonna 1997) ylioppilaskuntien julkisilla tehtävillä ja yliopistojen itsehallinnolla. Ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnista säädettäessä (2002 ja 2004) perustuslakivaliokunta totesi, että niillä ei ole sellaisia julkisia tehtäviä, joita voisi pitää oakkojäsenyyden perusteena. Osakuntien pakkojäsenyys kumottiin 1930-luvulla.

Lukioissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa olevien lakisääteisten oppilaskuntien oikeudellinen asema on avoin. Tällä hetkellä lainsäädäntö ei määrittele, pidetäänkö lukion oppilaskuntaa ylioppilaskunnan tapaan oikeushenkilönä. Esimerkiksi verottajan tulkinnat oppilaskunnan asemasta ovat vaihdelleet eri puolilla maata. Lukiolain (629/1998) 31 §:n 1 momentin mukaan jokaisella oppilaitoksella, jossa järjestetään lukiolaissa tarkoitettua koulutusta, on opiskelijoista muodostuva oppilaskunta. Lukion opiskelijat kuuluvat oppilaskuntaan suoraan lain säännöksen perusteella. Pykälän 2 momentin mukaan oppilaskunnan tehtävänä on edistää opiskelijoiden yhteistoimintaa ja koulutyötä. Lukiolain 27 §:n mukaan koulutuksen järjestäjän tulee varata opiskelijoille mahdollisuus osallistua koulutuksen kehittämiseen sekä kuulla opiskelijoita ennen opintoihin ja muihin opiskelijoiden asemaan olennaisesti vaikuttavien päätösten tekemistä. Lakiin ammatillisesta koulutuksesta (630/1998) sisältyy lukiolain säännöksiä vastaavat säännökset.

Opetusministeriön tulkinnan mukaan oppilaskuntaa ei voida pitää erillisenä julkisoikeudellisena yhdistyksenä, jolla olisi itsenäisen oikeushenkilön asema. Oppilaskunnan toimintaan sovelletaan tulkinnan mukaan rekisteröimättömiä yhdistyksiä koskevia yhdistyslain säännöksiä ja oppilaskunnan omaisuutta käsitellään tarkoitusvarallisuutena. Tähän tulkintaan liittyen oppilaiden pakkojäsenyyttä oppilaskunnissa ei voi lähtökohtaisesti pitää perusoikeutena turvatun yhdistymisvapauden rajoituksena, koska oppilaskuntia ei pidetä lainkaan yhdistyksinä vaan pikemminkin eräänlaisina hallintoeliminä. Mikäli kuitenkin päädyttäisiin toisenlaiseen tulkintaan, jossa oppilaskuntia pidettäisiin julkisoikeudellisina yhdistyksinä, olisi oppilaskuntia ylioppilaskuntiin ja ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntiin verrattaessa huomattava, että oppilaskunnilla ei ole oikeutta kantaa jäseniltään jäsenmaksua.

Yhteen vetäen voidaankin maamme oppilaitosten lakisääteiset opiskelijayhteisöt luokitella jäsenyyden pakollisuuden ja jäsenmaksunkanto-oikeuden mukaan seuraavalla tavalla :
1. Pakkojäsenyyteen ja jäsenmaksunkanto-oikeuteen perustuvat ylioppilaskunnat
2. Pakkojäsesenyyteen ilman jäsenmaksunkanto-oikeutta perustuvat toisen asteen oppilaskunnat
3. Vapaaehtoiseen jäsenyyteen ja jäsenmaksunkanto-oikeuteen perustuvat ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnat

Näiden tuntomerkkien perusteella ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnat ovat lähinnä yhdistyslain mukaisia aatteellisia yhdistyksiä. Aatteellisten yhdistysten tapaan jäsenyys niissä on vapaa, joskin jäsenkelpoisuus on laissa rajattu ammattikorkeakoulun opiskelijoihin, ja niillä on oikeus kantaa jäsenmaksua jäseniltään. Ylioppilaskunnat ja toisen asteen oppilaitosten oppilaskunnat sen sijaan eroavat aatteellisista yhdistyksistä ja ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnista siinä, että tietylle henkilöryhmälle, oppilaitoksen perustutkinto-opiskelijoille, on säädetty pakko kuulua niihin. Ylioppilaskunnilla on lisäksi oikeus kantaa jäsenmaksua, joka on tässä kontekstissa luonnehdittavissa ainakin löyhästi veronluonteiseksi.

Kaikille opiskelijayhteisöille on säädetty erityisiä julkisia tehtäviä. Nämä on lyhyesti tiivistettävissä (1) opiskelijoiden edustamiseen suhteessa oppilaitokseen joko takaamalla osallistumis- ja kuulemisoikeus tai oikeus nimetä edustajia oppilaitoksen hallintoelimiin sekä (2) opiskelijoiden yhteistoiminnan edistämiseksi. Riippumatta erilaisista jäsenyys- ja jäsenmaksujärjestelmistä on tämä julkisten tehtävien ydin yhteinen kaikille opiskelijayhteisöille.

Pakkojäsenyys on perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten ja perustuslakivaliokunnan yhdistymisvapautta koskevan tulkintakäytännön mukaan mahdollinen vain, jos yhdistyksen tehtävät ovat luonteeltaan julkisia ja näiden tehtävien hoitamiseksi pakkojäsenyys on välttämätön. Kun ylioppilaskuntien ja ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntien julkisia tehtäviä verrataan niin säädöstasolla kuin reaalimaailman tasolla, niin merkittäviä eroja ei löydy. Ammattikorkeakoulun opiskelijakuntia koskevat perustuslakivaliokunnan lausunnot osoittavat, että kaikki ylioppilaskunnan hoitamat julkiset tehtävät, mukaan lukien niiden ytimessä oleva opiskelijaedustajien valitseminen yliopiston hallintoon, on mahdollista hoitaa myös ilman opiskelijoiden pakkojäsenyyttä ylioppilaskunnassa. Näin ollen yliopistojen ylioppilaskuntien pakkojäsenyys on ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntia koskevien ratkaisujen jälkeen vähintäänkin kyseenalainen perusoikeusrajoitus. Toki tällöin ei ole otettu kantaa ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden ja yliopistojen itsehallinnon väliseen suhteeseen. Väitän kuitenkin, että ylioppilaskuntien pakkojäsenyydellä on vain etäinen yhteys itsehallinnon ytimeen. Näin ollen ylioppilaskuntien pakkojäsenyys saa korkeintaan vähäistä itsehallinnon suojaa. Tämä vähäinen itsehallinnollinen suoja on hyvin kyseenalainen ja painoarvoltaan heikko peruste perusoikeutena turvatun negatiivisen yhdistymisvapauden rajoittamiselle etenkin siinä tilanteessa, jossa yleiselle oikeudenmukaisuusperiaatteelle annetaan punninnassa suuri painoarvo. Viitattaessa yliopistojen itsehallintoon pakkojäsenyyden oikeuttamisperusteena viitataan näet juuri sellaiseen korporaatio- ja privilegioajatteluun, joka on liki vastakohta yleiselle oikeudenmukaisuusperiaatteelle.

Toisen asteen oppilaskuntien osalta Arajärvi esittää tässä tuoreessa kirjassaan, että “ammattikorkeakoulujen yhteydessä otetut perustuslakivaliokunnan kananotot huomioon ottaen lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten oppilaskunnat tulisi muuttaa vapaaehtoiseen jäsenyyteen perustuviksi”. Sinänsä looginen, mutta ei täysin ongelmaton johtopäätös, joka poikkeaa jokseenkin opetusministeriön linjasta. Arajärvi selvästi rinnastaa oppilaskunnan opetusministeriötä vahvemmin yhdistykseen. Toisen asteen oppilaskuntien asema on korkea-astetta visaisempi. Totuus on tuolla ulkona.

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.

2. Avaa kirja sivulta 123.

3. Lue kuudes lause.

4. Kirjoita se blogiisi.

Lähelläni oli epämääräisessä kasassa kolme kirjaa. Otin lauseen kustakin ja liitin ne yhteen:

PeL 1.2§:n säännöksen (ihmisarvosta ja valtiosäännän tehtävästä turvata yksilön vapaus ja oikeudet) oikeudellinen vaikutus on käytännössä vähäinen.Viimeistään 80-luvulla tasa-arvosta tuli lyhennys sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Sen kumoavat tosiasiat, joita Engels esittää Ranskassa vuosina 1792-1978 vallinneesta keskitetystä tasavallasta ja Sveitsin federalistisesta tasavallasta.

Ensimmäisen lauseen kirjoitti Ilkka Saraviita, toisen Markku Envall ja kolmannen V.I. Lenin. Kaikkea minäkin luen.

Hesari uutisoi: “Samalla kun Suomessa kiistellään Euroopan perustuslain vahvistamisen mielekkyydestä, suurissa jäsenmaissa suunnitellaan sopimuksen muuttamista kansalaisille hyväksyttävämpään, riisutumpaan muotoon. – Meidän on tavoiteltava paljon yksinkertaisempaa perustuslakia, sellaista joka keskittyy suurin periaatteisiin, arvioi Italian vaalit voittanut Romano Prodi brittiläisen The Sunday Times -lehden haastattelussa.- Perustuslaista on poistettava kaikki tekniset ja yksityiskohtaiset osat, jotka pelästyttivät ihmiset, Prodi jatkoi.”

Millainen tämä riisuttu perustuslaki olisi? Korvaisiko se vanhat perussopimukset vai jäisivätkö vanhat perussopimukset elämään ilman sen rinnalla ehkäpä muutettuina tai lähes sellaisenaan? Mahtuisiko uuteen perustuslakiin perusoikeusluettelo? Entäpä Jumala, joka ei nyt käsiteltävänä olevaan mahtunut? Lukittaisiinko siinä säädöshierarkiaa kuten nyt ehdotetussa? Selkiytyisikö toimivaltakysymykset, jos niiden määrittely pyrittäisiin välttämään – tokkopa? Murtuisiko pilarirakenne vai onko tuomiovallan ulottaminen kakkos- ja kolmaspilarin alueelle liikaa vaadittu? Yhteispäätösmenettelyn (perustuslakiehdostuksen tavallisen lainsäädäntömenettelyn) vahvistaminen jäisikö se perustuslain riisuttuun versioon? Armeija ja puhelinnumero johon soittaa (ulkoasianministeri tai sen sellainen – tittelit jätettäköön kielenkääntäjille) tulee kummiskin, vaikka mentäisiin nykyisillä perussopimuksilla.

Minulle ajatus riisutusta perustuslaista kuulostaa kuninkaalta ilman vaatteita, mutta toisaalta, jos sitä halutaan, niin mikäs siinä. Kääritään hihat ja ryhdytään hommiin. Virheistä on opittava. Sopimuksen nimeen on kiinnitettävä enemmän huomiota – oma ehdotukseni on Äkäslompolon sopimus – Treaty of Aekaeslompolo. Näin!

Kaksi luonnontieteilijää puhui Weberistä. Olen kyllä tiennyt Max sedän tuotteliaaksi ja monipuoliseksi, mutta että ihan luonnontieteellisiin teorioihin asti. Sitä en tiennytkään. Minulle kerrottiin, että weber (Wb) on magneettivuon yksikkö. Yksi weber on magneettivuon määrä, joka sekunnin aikana tasaisesti nollaan pudotessaan aiheuttaa voltin jännitteen johdinsilmukassa eli 1 Wb = 1 V·s. Sitten kerrottiin, että eri Weberistä on kyse. Joku ihmeen Wilhelm Weber oli antanut nimensä tälle luonnontieteelliselle yksikölle. Sitten minulle kerrottiin, että Weberin lisäksi magnettivyö voidaan ilmoittaa myös Maxwelleina (Mx), jolloin 1 Mx = 1 gaussi·cm2. Näin. Näytin niin pöllämystyneeltä, että minulle kerrottiin, että magneettivuon voidaan ajatella olevan magneettikentän kenttäviivojen kokonaismäärä. Jaa – jaa. Joskus fysiikan tunneilla koulussa leikittiin käämien kanssa, jotenkin tämä kai (tai niin mä luulen) siihen liittyy.

Minulle Weberistä sitä vastoin tulee ensin mieleen hänen klassinen valtion määritelmänsä. “Valtio on oikeusjärjestyksenä ja hallitsemiskoneistona toimiva pakkoyhteisö, joka onnistuneesti vaatii itselleen fyysisen väkivallan käytön legitiimiä monopolia määrätyllä maantieteellisellä alueella”. Tämä politologien klassinen määritelmä on aikalailla samanlainen kuin kv-juristien klassikko eli Montevideon sopimuksen määritelmä, jonka mukaan valtiossa on oltava väestöä (asukkaita), maantieteellisesti rajattu alue (joskaan rajojen ei tarvitse olla täsmällisesti määriteltyjä), hallitus (henkilö, ryhmä tai toimielin huolehtimassa valtion hallinnosta) ja suvereenius (sisäinen ja ulkoinen).

Kolmas keskeinen valtion määritelmä on ns. marxilainen määritelmä. Sen mukaan valtio on hallitsevan luokan yleisin organisaatio, jonka perustehtävä on puolustaa ja laajentaa alistettujen luokkien riistoa. Ja juuri tähän määritelmään kiteytyy kommunismin mahdottomuus. Kommunistinen yhteiskunta (riistosta vapaa yhteiskunta) on mahdottomuus, jos yhteiskunta määritellään yhteisöksi, jossa riistoa esiintyy. Kommunistinen yhteiskunta on valtioton yhteiskunta, koska se on luokaton yhteiskunta. Tälläinen kommunistinen yhteiskunta ei voi mitenkään toimia, jos sen ympärillä on valtiomuotoisia yhteiskuntia. Valtiomuotoisissa yhteiskunnissa esiintyvä riisto ei voi olla ulottumatta kommunistiseen yhteiskuntaan. Siksi kommunistisen yhteiskunnan sijaan sosialistisissa vallankumouksissa on tavoitteena ollut työväenluokan (väliaikaisen) valtio-organisaation perustaminen riiston monopolisoiminen työväenluokan käsiin. Marx taisi ajatella, että tämä diktatuuri tuhoaisi kapitalismin sen perinteisessä muodossa. Niin se taisi tehdäkin osoittaa suuri sosiologinen koe nimeltään Neuvostoliitto. Koe osoittaa myös sen, että perinteisen kapitalismin sijaan nousi uudenlainen riiston logiikka. Riiston logiikkaan perustuvaa kapitalismia ei voinut kaataa työväenluokan diktatuurilla. Sen sijaan pohjoismainen sosiaalidemokratia osoittautui varsin toimivaksi riiston hillitsijäksi. Mutta kaatuuko myös sosiaalidemokratia ja sille perustuva hyvinvointivaltio aivan kuten Neuvostoliitto kaatui. Se jää nähtäväksi.

Ensi viikolla tulee kuluneeksi 142 vuotta Weberin syntymästä. Ensi jouluna tulee kuluneeksi 15 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta. Hyvinvointivaltio elää. Kolme eläköön huutua hyvinvointivaltiolle.

Olen silloin tällöin vilkuillut Postimeestä. Lehti on kyllä minusta parempi paperilla (vaikka tabloid-muodossa onkin niinkuin kielivähemmistömme päälehti täällä Suomessa). Tuoreet uutiset kertoo omaa uudistettua hesariamme paremmin, mutta muuten en oikein ole sinut Postimehen käyttöliittymän kanssa.

Tänään kotimaiseen blogilistaamme hieman kyllästyneenä (noh… urautunut lienee parempi ilmaus) päätin sitten laajentaa polkuani blogosfäärin uumenissa. Päätin etsiä vironkielisiä blogeja ja törmäsin sikäläiseen blogilistaan. “Blog.tr.ee on Eesti blogosfääri kogum ehk kataloog. Igaüks kes peab weblogi ehk ajaveebi, saab lingi lehele siia üles anda, et teised inimesed selle kergemini üles leiaksid.”

Satunnaisotannalla kuljin noin 50 blogin kautta. Osan hylkäsin välittömästi. Osaa skrollailin edes takaisin. Ja osaan syystä tai toisesta miellyin. Tuo mieltyminen se on jotenkin mystinen prosessi. Noh, ei siiitä sen enempää. Nämä blogit jäivät kuitenkin päällimmäiseksi mieleen. Ekaksikin I just thought of something funny… your mother. oli jotenkin minuun vetoava. Toisekseen Elina Kostabin valokuvablogin henkilökuvat puhuttelivat (vaikkakin sivusto itsessään taitaa olla blogin määritelmän reuna-alueilla). Kaikken eniten miellyin kuitenkin Arabellan Peeglitagusel maal blogiin. Taidan ryhtyä sen vakituiseksi lukijaksi.

Luova luokka. Taidekoulutus. Suomalainen korkeakoulutettu ilmaistyövoima. Orjia unelmatehtaassa. MOT 10.4.2006.

“Loppujen lopuksi tää on niinku kulttuuripoliittinen ja koulutuspoliittinen kysymys ja ja vastuu siit siit on kyl niinku valtiovallalla.”

Aamen.

Oikeustieteen professorit jakavat elämänohjeita. Yritysjuridiikan professori oli luennolla varoitellut Millaa kommentaareista. Eivät kuulemma kansalaiset (lainoppia lukeneet ja lukemattomat) lue lakia (ainakaan kinatessaan asunto-osakeyhtiönsä hallintoelimissä). Ne lukevat kommentaaria (josta totuus on hakemistosta vaivattomasti löydettävissä). Ja kommentaareja kirjoittavat professorit ja muut päivystävät dosentit jättääkseen jälkensä (totuutensa) jälkipolville. Näin!

Kommentaarien kriittistä lukemista parempi ohje löytyi informaatio-oikeuden professorin blogista. Siinä puhuttiin toisesta suositusta tulkinnallisesta lähteestä (jossa on myös selkeä sisällysluettelo – jatkotutkinnoissa usein tasokas hakemistokin). Arvostellessaan erästä sanontaa tietosuojavaltuutetun ohjeissä hän toteaa:
“Lause saattaa olla peräisin opinnäytetyöstä, koska se kuulostaa hyvältä mutta on vailla sisältöä.” Näin!

Bertolt-setä aikanaan ylisti opetusta. Täällä ylimmän opetuksen instituutiossa lakia luetaan lähinnä kommentaareista ja opinnäytetöistä (väitöskirjoista). Säädökset esiintyvät niminä loputtoman pitkissä säädösluetteloissa, joista keskiverto-opiskelija voi käsi lakikirjalla vakuuttaen sanoa lukeneensa ehkä neljänneksen. Opi perusasiat (lue kommentaareja ja pätevöidy sisällöttömien lauseiden kirjoittamiseen) ja astu johtoon!

Olin matkalla Telakalle, kun huomasin sen. Lumi oli sulaessaan muodostanut rinteeseen vähäisen puron. Kuravesi virtasi vuolaana. Paikoin oli muodostunut pikkukoskia. Pudotusa vedellä oli niissä ainakin sentti. Vesi taittui pyörteelle. Lopulta se virtasi rinteen alapäässä olevaan kaivoon.

Silloin minä muistin sen. Muistin mistä onni on tehty. Käänsin askeleeni takaisin kohti kotia. Tein oksista, parhaat päivänsä nähneestä mustekynästä ja vessapaperirullan sisuksista sekä teipistä rattaan. Riensin takaisin ja asetin sen tuon vähäisen puron suulle pyörimään. Se oli kaunis.

Kun olin kumartuneena tuolle jalkakäytävän pientareelle ohitseni käveli vanha pariskunta. Rouva katsoi minua kuin olisin järkeni menettänyt – aikuinen mies leikkimässä kuralätäkössä. Herra hymyili hyväntahtoisesti. Voisin väittää, että hänenkin silmissään pilkahti onni. Näet onni on rattaiden rakentamista sulamisveden tekemään puroon. Sen tietävät kaikki pojat. Sen opin hyvin nuorena – kurahaalari-iässä. Olin vain unohtanut sen hetkeksi.

Ja sitten kävelin Telakalle ja tapailin päässäni Jaan Tätten Ojalaulun sanoja.

Vesi ojakeses vaikselt vuliseb.

Ta endal laulu laulab, laulab uniselt.

Ta vahtu tekeb, on külm.

Ta päiksest peegeldab, on külm.

Iga vesi jõuab ükskord jõkke,

ta selleks ületab kõik tõkked.

Kuid varsti ojja tahab tagasi,

ta oma koju tahab tagasi.

Olipa kerran ministeriön työryhmä , jonka jäsen olin. Työryhmä loi mallin suomalaisen korkeakoulutuksen laadunvarmistukseen. Malli herätti miltei UPJ:ään verrattavia tuntemuksia osassa korkeakoulukenttää. Professori Simola lähetti puolisen vuotta mietinnön valmistumisen jälkeen minulle kasvatustieteellisessä lehdessä julkaistun artikkelin, jossa hän yhdessä professori Rinteen (molemmat arvostamiani koulutussosiologeja) kanssa oli mennyt sivaltamaan olan takaa muun muassa sitä, että me opiskelijat (työryhmän opiskelijajäsenet) olimme menneet mukaan ns. laatuhömppään, vaikka meidän “olisi pitänyt” tietää, ettei tästä ns. laatuhömpästä koidu mitään hyvää ainakaan opiskelijoille.

Olin päätynyt työryhmään puoli vahingossa. En ollut niitä laatu-uskovaisia. En myöskään ollut niitä kv-aktiiveja. Olin pikemminkin hallintobyrokraatteja – apparaattien hienosäätäjiä. Törmäsin päistikkaa laatupuheeseen. Se näyttäytyi käsittämättömänä jargonina, johon liittyi sellainen teoreettinen ajattelu, jonka kanssa en koskaan päässyt samalle aallonpituudelle. Pääni ei virittynyt oikealle taajuudelle. En nähnyt edessäni niitä kysymyksiä, joihin valtaosa katseensa kiinnitti. En myöskään nähnyt korkeakoulutuksen erityislaatua – saati opetusta ja tutkimusta mitenkään erityisinä asioina. Suhtautumiseni oli kovin pragmaattinen ja suurimmat kiinnostuksen kohteeni koulutuksen aloitukseen, lopetukseen ja mitoitukseen liittyvissä proesseissa – ei yksikköjen kehittämisessä & kehittymisessä. Minulle laadunvarmistus näyttäytyi ohjausjärjestelmänä – joka mahdollistaisi hallitun intervention ongelmatilanteessa. Noh… ehkä käsitin asian väärin.

Olin tänään kuuntelemassa laatupuhetta. Huomenna menen kuuntelemaan sitä lisää. Koko ajan minusta tuntuu, että olen laatupuheen kanssa väärällä aallonpituudella. Saas nähdä mikä on tuntemus huomenna. Ehkä keskityn liikaa apparaattiin itseensä. Kun minulle ihmetellään, että miten auditointia ja akkreditointia voidaan tehdä samalla apparaatilla, minulla menee tovi tajuta, että aivan jooh… en näet ole nähnyt edessäni kuin sen apparaatin ja olen mennyt sivuuttamaan sen nimen vallan kokonaan.

Laatupuhe on ihmeellinen asia. Se tuo aina mieleen strategisen johtamisen ja siihen liittyvän puheen. Kumpaakin asiaa olen opiskellut. Kumpaakaan asiaa en ymmärrä. Tai siis ymmärrän asian, mutta en puhetta sen ympärillä. Ehkä olen epävireessä?

Välillä on niitä hetkiä, jolloin kaipaan asumaan Förin, Linnan, Tuomiokirkon ja Kauppatorin kupeeseen – Turkuun. Juuri nyt kaipaisin turkulaisuutta kovasti, sillä Turun kaupunki jakaa turkulaisille Soinnun savikiekkoja:

“Soinnun raunioista löytyi harvinaisia savikiekkoja

Sointu-levy-yhtiön maineikkaan perinnön jatkeeksi löytyi viikolla harvinaisia tallennuksia 1940-luvulta. Savikiekot löytyivät viime lokakuussa palaneen toimitalon raivaustöissä.

Tällä viikolla löytyneet levyt ovat Soinnun loistokauden tuotantoa 1940-luvun alkuvuosilta. Henry Theelin ja Kauko Kärjen kaltaisten suurten tähtien lisäksi savikiekoilla kuuluu Alpo Viikan, Kirsti Hurmeen ja Thure Wahlroosin äänet.

Sointu villitsi suomalaiset maailmansotien välillä. Levy-yhtiön historia alkoi vuonna 1938, kun ensimmäinen levy tallennettiin VPK:n peilisalissa. Suomalaisella iskelmämusiikilla oli kova kysyntä maailmansotien välillä. Tuolloin Turku oli Suomen huvittelukeskus Viipurin kanssa, joten oli aivan luonnollista, että turkulaiset yrittäjät vastasivat toiveeseen. Suomen ensimmäinen äänilevytehdas perustettiin Linnankatu 40:een Barkerin puuvillatehtaan varastoon. Soinnun loistokas satoja levytyksiä käsittänyt kausi päättyi vuonna 1956, kun äänilevyt syrjäyttivät savikiekot.

Turun kaupunki jakaa vanhat savikiekot turkulaisille muistoksi rakkaasta levy-yhtiöstä. Halukkaat voivat tilata oman savikiekkonsa verkossa. Aikansa suuruuksia ja Soinnun perinteitä kunnioittaakseen savikiekot nimiöidään. Savikiekkoja on rajoitetusti, joten alkuperäiset turkulaiset ovat etusijalla.”

Kiekkoja voi varata Turun nettisivuilta: www.turku.fi