New Peripeteia

Torstaina tuli sitten ensimmäinen neljännesvuosisata täyteen. Oli yllätysjuhlat ja parhaat yllätysvieraat ikinä: kiitos Anni, Jarkki, Heli, Marika, Mica, Milla, Merkku, Nadja, Liisa ja Terhi. Oli ihan kamalan kiva nähdä teitä. Jee!

Aikas kivaa.

Korkein oikeus on antanut juuri ennakkoratkaisun (KKO 2006:13) asiassa, jossa kaksi henkilöä, A ja B, olivat tien risteyksessä kohdattuaan ryhtyneet ajamaan yleisellä tiellä henkilöautoilla kilpaa huomattavaa ylinopeutta (ylinmillään 160-170 km/h) käyttäen ja ohittaen muita autoja. A oli ajettuaan tällä tavoin seitsemän kilometrin matkan B:n perässä lähtenyt ohittamaan tätä ja välittömästi törmännyt vastakkaisesta suunnasta tulleeseen autoon, jolloin A ja vastaan tulleen auton kuljettaja kuolivat ja A:n kyydissä olleet matkustajat loukkaantuivat. B oli asetettiin syytteeseen törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, törkeästä kuolemantuottamuksesta, kuolemantuottamuksesta ja kahdesta vammantuottamuksesta. B oli tapauksen jälkeen lyhyen ajan sisällä jatkanut piittaamattomuuttaan liikenteessä ja syyllistynyt lisäksi rattijuopumukseen, liikenneturvallisuuden vaarantamiseseen, kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta, törkeään rattijuopumukseen, törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen ja kulkuneuvon kuljettamiseen oikeudetta. Syytteet näistä teoista käsiteltiin tapauksen yhteydessä.

B tuomittiin ensikertalaisena nuorena rikoksen tekijänä kaikesta yllä mainitusta yhteiseen yhden vuoden ja kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen.

Rangaistusmaksiimi törkeästä kuolemantuottamuksesta on 6 vuotta vankeutta. Minusta rangaistus jäi aika pieneksi. Toisaalta minusta moinen autoilu on törkeämpää kuin tarkoituksellinen sohiminen leipäveitsellä. Minä en tosin ole autoileva ihminen.

Mutta, ettei mene ihan päivittelyksi niin katsotaanpa, millaista rangaistusta törkeästä kuolemantuottamuksesta on muutoin tuomittu. Otetaan tästä esimerkki. Tapauksessa KKO 1993:92 vastaaja oli ilmoittamatta kumppanilleen HIV-positiivisuudestaan ollut vuosina 1986-87 tämän kanssa toistuvasti suojaamattomassa anaaliyhdynnässä. Kumppani oli saanut vastaajalta tällöin HIV-tartunan ja kuollut sen seurauksena vuonna 1990. Vastaajan katsottiin syyllistyneen törkeään kuolemantuottamukseen, josta hänelle tuomittiin kolmen vuoden vankeusrangaistus.

Näin.

Rangaistuksen mittaaminen on vaikeaa.

Teko. Asia sinänsä… voi että järkyttävää.

Aloitan taiteesta. Kävin viikolla katsomassa Kiasmassa ARS06:n. Alan tulla yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että videotaide on se kaikkein eniten minuun kolahtava juttu. Maalauksien luona en jaksa viipyillä… etenkään opastettujen koululuokkien hääriessä ympärillä. Näin paripäivää näyttelyn jälkeen Birminghamin valituskuoro ja eräästä aseellisesta konfliktista laulavat ihmiset ovat kaksi eniten mielessä pyörinyttä teosta. Tämä ARS ei shokeerannut. Tämä ARS ei yrittänytkään lyödä taiteella kasvoille. Tämä ARS ei esitellyt niinkään ideaa. Tämä ARS esitteli teknistä taituruutta, esteettistä oivaltavuutta ja puhuttelevaa läsnäolevuutta. Hyvä näyttely, mutta ei kovin erityinen.

Jatkoin perjantaina taidehypähtelyä katselemalla Tampereen ylioppilasteatterin uusimman. Käsiohjelma loi kuvan absurdin ja eeppisen kerronnan yhdistävästä eräänlaisesta opetusnäytelmästä. Eeppinen teos kyllä oli ja loppu kovin varhaisbrechtiläistä opetusnäytelmää. Absurdismiin korottavat (?) osaset menivät paikoin pahaksi meuhkaamiseksi. Suurin ärsytys tuli kuitenkin siitä, että minun teatterikäsityksessäni lavalle mahtuu yksi kiintopiste kerrallaan. Sitä ehtoa rikottiin välillä taitavasti ja välillä kovin ärsyttävästi. Kaikenkaikkiaan hyvin kirjoitettua tekstiä esittivät hyvät yksilöt, joiden ryhmädynamiikka ontui paikoin pahasti. Betatestausvaiheessa ollut tekele päästettiin markkinoille liian varhain, mutta toisaalta sitähän spektaakkeliyhteiskuntamme on pulloillaan.

Olin puoliviikkoa Helsingissä ja viikonlopun Turussa. Näin monia ihmisiä. Istuimme ja paransimme maailmaa. Söimme. Katselimme curlingia. Pelasimme Trivial pursuittia. Joimme pullosen punaista viiniä. Puhuimme taittesta, elämästä ja sen sellaisesta. Heh, kun oli kivaa.

…ja kurkku huutaa colajuomaa!

“Samettia, silkkiä ja pellavaa on parhaat laulut pullollaan.”

“Olipa kerran pieni poika. Hänellä oli muuten kaikki kunnossa, mutta häneltä puuttui pää.”

Tiedättehän. Kyllä te tiedätte. Junttimutteri, laitosmies, talonmies, puolenmetrin kyy ja parhaat laulut.

Reilu viikko synttäreihin.

Juhlia ei ole tiedossa.

Valitettavasti.

Kulttuuri- ja taidealat ovat seksikkäitä. Koulutustarjonta on laajentunut viime vuosina huimaa vauhtia ja koulutuskenttä kokenut muutoksia, vaikka toki laajentumistahti onkin ollut mitäänsanomaton verrattuna hakijapohjan kasvuun.

Kulttuuri- ja taidealojen kylkeen on pesiytynyt yhä enemmän myös taidehallinnon koulutusta. Koulutus on siitä mielenkiintoista, että sen ensimmäinen sykli toteutetaan pääasiassa ammattikorkeakouluissa ja toinen sykli yliopistoissa (ns. erillismaisteriohjelmissa).

Ainoan poikkeuksen muodostaa elokuvataide, jossa elokuvatuotantoa opiskelemaan (taiteen maisterin tutkinto tavoitteenaan) Taideteollinen korkeakoulu ottaa neljä opiskelijaa vuosittain sisään ihan ylioppilaspohjalta. Elokuvatuotanto sai juuri, viimeisenä elokuvataiteen osa-alueena, ensimmäisen professuurinsa TaiKiin, kun lehtori Mika Ritalahti (koulutukseltaan muuten diplomi-insinööri) ryhtyi hoitamaan vt:nä vasta perustettua professuuria. Hauskaahan hommassa on se, että Ritalahti suorittaa itse maisterintutkintoa samassa koulutusohjelmassa, jonka professorina hän toimii. Tulee ihan mieleen ne ajat, kun Teatterikorkeaa johti vt:nä ylioppilas Melasniemi. Tohtoreita elokuvatuotannosta on toki jo ennen ensimmäistä professuuria valmistunut: mm. tuottaja Riina Hyytiä väitteli syksyllä 2004 elokuvien ennakkosuunnittelusta.

Muusta yliopistollisesta tuottajakoulutuksesta vastaakin Sibelius Akatemia, joka ottaa vuorovuosin sisään englanninkieliseen arts management -maisteriohjelmaan Helsinkiin ja suomenkieliseen taidehallinnon maisteriohjelmaan Kuopioon. Taidehallintokin sai vihdoin professuurinsa, kun määräaikaiseen virkaan valittiin kulttuurin talousvaikutustutkimuksia ja yleisötutkimusta tehnyt briteissä väitellyt sosiologian tohtori Timo Cantell. Nyt tämä Suomen ensimmäinen taidehallinnon professori (jonka palkkarahat btw lahjoitti Kuopion kaupunki) on pitänyt virkaanastujaisesitelmänsä Sibelius-Akatemiassa. Taidehallinnon tohtoreita Sibelius-Akatemia ei ole vielä tuottanut. Käsittääkseni väitöskirjan parissa kuitenkin pakertaa mm. arts managementin kasvatti Oulun kaupunginorkesterin intendentti Samu Forsblom.

Kolmas taidehallinnon yliopistokouluttaja on Jyväskylän yliopiston kulttuuripolitiikan maisteriohjelma. Sitä vetää kulttuuripolitiikan professori Anita Kangas, jonka professuuri on huomattavasti kahta edellä mainittua vanhempi – peräti vuonna 1996 perustettu. Ohjelmalla ei tosin ole itsenäistä pääainestatusta vaan se toteutetaan ns. integroimalla muihin pääaineisiin. Tohtoriksi on ohjelmasta valmistui vuonna 2005 Jarmo Mäkinen.

Kulttuurisihteereiden pikakurssituksesta on tultu tohtoritason tuottajakoulutukseen. Välissä ei ole pitkäkään aika. Suorastaan niin lyhyt, että alan ammatillisia perusoppikirjojakin on julkaistu vasta muutama vuosi. Akateemisen tutkimuksen kohdalla on tosin muutamaa väitöskirjaa ja gradua lukuunottamatta vain mustaa aukkoa. Professorien Ritalahti, Cantell ja Kangas tuotanto ei käsittele varsinaisesti tuottajuutta ja tuottajan ammattikuvaa kuin vähäisissä määrin.

Näyttää siltä, että tuottajuus tulee taidekentälle entistä vahvemmin. Mitä se tarkoittaa? Siihen on poleemisesti vastannut mm. J-P Hotinen: “Tuottajaa tarvitsevat kaikki. Jokaisen työryhmän, jokaisen ohjaajan ja koreografin ensimmäinen tehtävä on hankkia itselleen tuottaja. Joskus tuottajan saaminen kiikkiin on jopa vaikeampaa kuin keksiä taiteellinen idea. Siksi tuottaja on syytä hankkia peräti ensin, ideat kyllä ilmaantuvat myöhemmin. Siksi tuottajan palkkaamiseen kyllä kannattaa lohkaista apurahasta reilu siivu; viidesosa tai kuudesosa ei ole mitään, kolmasosa on vielä aivan ok, hätätilassa jopa puolet.”

Eikä tässä varmaan kohta enää mikään tavallinen tuottaja kelpaakaan maisterien ja tohtorien vyöryessä kentälle. Herää vain kysymys siitä, kuka heidät työllistää? Noh, mietitään sitä vaikka sen jälkeen, kun loputkin kaavaillut tuottajakoulutukset on saatu pystyyn. Onhan muun muassa Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen laitos ilmaissut kiinnostuksensa taidehallinnon maisteriohjelman luomisesta.

Ja lopuksi vielä linkkivinkkiin: mediakeskus Lumen ex-johtaja tuottaja Elukka Eskelinen (koulutukseltaan muuten arkkitehti) pitää blogiaan YLE:n sivuilla. Kannattaa seurata. Miehen ajatuksien ja suomalaisen kulttuurin lähitulevaisuuden uusien ilmiöiden välillä on ollut jo pitkään yhteys. Hän tosin kuvaa blogissaan suhdettaan edistykseen (tulevaisuuteen?) seuraavasti: “Toimenkuvaan kuuluu syleillä edistystä, mutta usein edistys on aikamoinen piikkisika. Teknologia on kallista eikä toimi, vanhat rakkaat asiat katoavat, suuryritykset hallitsevat elämäämme ja olemme mukavuudenhalussamme luopuneet yksityisyydestämme.”

Ehkä minäkin tartun tähän ajankohtaisteemaan sananvapaudesta, jumalanpilkasta ja sen sellaisesta. Keskustelu on saanut minut miettimään suomalaisia jumalanpilkkatapauksia, jotka kytkeytyvät pitkälti taiteilijoiden toimintaan.

Hannu Salama kirjoitti Juhannustanssit teoksessaan: ”Ja totisesti minä sanon teille, kun tulee päivä niin te huudatte täällä on Herra ja tuolla on Herra ja jokapuolla Herra ja hiialahiiala mutta te ette enää muista että Jeesus seurustelee vakituiseen tiineen aasin tamman kanssa koska Jeesus ei ole mikään tuhkamuna.” Hänet tuomittiin jumalanpilkasta. Kekkonen tosin armahti myöhemmin hänet rangaistuksen suorittamisesta. Vuonna 1990 Juhannustansseista otettiin jumalanpilkaksi 60-luvulla todetut kohdat sisältävä uusintapainos. Pitäneekö tästä vetää johtopäätös, että tuo sitaatti ei enää tänä päivänä ole jumalanpilkkaa.

Vuonna 1969 Harro Koskinen kohahdutti ristiinnaulittua sikaa esittävällä teoksellaan Sikamessias. Hän sai syytteen jumalanpilkasta ja Suomen vaakunan häpäisemisestä. Koskinen että maalauksen hyväksyneen näyttelyn jury saivat sakkorangaistuksen. Teos on sittemmin ollut useasti esillä taidenäyttelyissä ja kuuluu valtion taidemuseon kokoelmaan. Teosta voi ihalla Koskisen sivulla. Tästä voinee päätellä, että teos ei ole enää jumalaa pilkkaava.

Kolmas esimerkki on tuoreempi. Joitakin vuosia sitten tuomittiin jumalanpilkasta sakkorangaistukseen erään rock-yhtyeen laulaja, joka esityksen aikana polki rikki puisen ristin ja huusi “Fuck christ”. Tälläinen lienee edelleenkin jumalaa pilkkaavaa.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Koskista Sikamessias-teoksen yhteydessä ja eläinsuojeluyhdistystä Teemu Mäen kissantappovideon yhteydessä edustanut asianajaja Matti Wuori kiteytti eräässä kolumnissaan vuonna 2004 asian ytimen: “Kummassakin tapauksessa uhmattiin lakia. Niiden ero on siinä, että jälkimmäisessä [Mäen kissantapossa] loukattiin mielestäni myös moraalisia perusperiaatteita. Ja taiteessa on kysymys moraalista, silloinkin – ja varsinkin silloin – kun se ivaa jäykistynyttä vanhaa murtaakseen esiin uutta. Uusi on aina sopimatonta. Esteettinen ja eettinen taas ovat syvällisesti sidoksissa toisiinsa. Ei ole aitoa taidetta ilman kestävää eettistä perustaa.”

Kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen, valtaosa sisällöstä koostui viikottaisesta listauksesta lukemistani teoksista. Nuo listaukset venyivät usein tosin liki kahden viikon periodia käsitteleviksi. Sitten kun aloin tuottaa entistä enemmän sisältöä, minusta alkoi tuntua, että listaus lukemistani teoksista jäi jotenkin piiloon muiden merkintöjen joukkoon. Niinpä sain ajatuksen siirtyä pitämään listausta omalla sivullaan. Lista kasvaa alaspäin sitä mukaa, kun teoksia tulee luettua.

Tammikuussa lukemani kirjat puuttuvat vielä listauksesta. Pitänee lisätä ne lähipäivinä. Lähinnä kuun suurin saavutus on ollut liki tuhatsivuisen järkäleen Oikeustieteen tieteenteoria kahlaaminen. Teos on nyt tentitty ja oikeusdogmatiikan metodologiset kysymykset saavat kohta alkaa antaa tilaa uudemmille.

Yleensä himoitsen lähinnä divareiden kokoelmiin kuuluvia kirjoja kuten esimerkiksi Envallia, muutamaa komiteamietintöä 40- ja 70-luvuilta, paria Ylinkankaan historiateosta ja Martin Scheininin väitöskirjaa. Näillä nurkilla on kuitenkin ilmestynyt kirjakauppoihin neljä kirjaa, jotka kaikki haluaisin sekä lukea että omistaa. Voih!

New Yorkin-yliopiston teatterin ja kirjallisuuden professori Marvin Carlssonin klassikko “Performance. A Critical Introduction” on vihdoin ilmestynyt Suomeksi Liken teatterikirjasarjassa. Minä kuulun siihen teatterintutkimuksen opiskelijoiden vähemmistöön, joka ei ole kuullut ikinä Carlssonia (jonka vieraaksi toissavuonna puolet laitoksesta matkusti ja joka on luennoinut useasti Suomessa) tai lukenut ko. teosta (joka onkin jo lahjakas saavutus teoksen ollessa tutkintovaatimusten peruskauraa). Toisaalta minä en ole koskaan oikein ymmärtänyt esitysanalyysiä, joka on minulle näyttäytynyt lähinnä salatieteen ja luovan kirjoittamisen välimuotona (noh… asiaa varmaan selittää tuo kykyni laistaa alan teorian perusteosten lukemisesta). Tästä huolimatta odotan paljon Carlssonin teokselta, joka jäsentää esityksen ja performanssin – performanssitaiteen, esitystaiteen ja teatteritaiteen – käsitteitä.

Syksyllä ilmestynyt Matti Wuoren kirja: “Kaikki on totta. Kirjoituksia kahdelta vuosituhannelta.” jäi hänen viimeisekseen. Wuori osasi pureutua yksilöihin ja yhteiskuntiin sellaisella tavalla, että huh-huh. Kirjoittamisen lisäksi hän oli armoitettu sanankäyttäjä. Sen sain huomata vetäessäni eurovaalien alla vaalipaneeleja, joihin ehdokas (silloinen MEP) Wuori osallistui. En voi tehdä muuta kuin yhtyä muihin häneen tutustuneisiin. Hänen kuolemansa vähensi todellisten suomalaisten kosmopoliittien määrää radikaalisti. Toivottavasti hänen ajatuksensa jäävät kuitenkin elämään.

Kiasman ARS06 -näyttelyn näyttelyluettelossa on artikkeli taiteen ja oikeuden välisestä suhteesta. En minä noista näyttelyluetteloista muutoin perusta, mutta tuon artikkelin haluaisin.

Historioitsija ja elokuvatutkija Jari Sedergrenin suomalaisen elokuvasensuurin historiaa käsittelemä teos julkaistaan SKS:n sarjassa tässä aivan kohta. Se seuraa elokuvasensuuria tähän päivään saakka pureutuen taiteen vapauden ja lasten suojelun väliseen konfliktiin. Haluaa….