New Peripeteia

Turun lukioiden kurssitarjonta sijoitetaan nettiin yhdelle sivulle uutisoi Turun Sanomat. Tätä me lukiolaisten edunvalvontaa silloin työksemme tehneet toitotimme kaikenlaisissa toimielimissä niin paikallisesti kuin valtakunnallisesti aikoinamme eli siis jo noin 8-vuotta sitten. Kehitys kehittyy hitaasti ja varmasti. Hyvä kuitenkin, että kehittyy. Toivottavasti kaatavat siellä Turussa myös aikoinaan sitkeästi eläneen raja-aidan suomenkielisen ja ruotsinkielisen koulutuksen väliltä. Erään liki vuosikymmen kestäneen edunvalvonnallisen tavoitteen kohdalle voivat tämän päivän toimijat vihdoin kirjoittaa “osoittain toteutunut”. Toivotaan, että Helsinki, Tampere ja muut etenevät samaa tahtia perässä.

Vaikka asia on sinänsä pieni ja suhteellisen tekninen, tuntee näinä hetkinä, että vuosia sitten käytetyt paasaushetket eivät ole olleet aivan täysin hukkaanheitettyä aikaa.

Minun ehkä tärkein työkaluni oli muinon työkseni lukiolaisten etua valvoessa tiedosto “uudet, keskeneräiset ja päättyneet edunvalvontaprojektit”. Se vilisi viittauksia Hareen ja muualle. Osa projekteista kuten ylioppilastutkinnon kokonaisuudistus on onnellisesti päättynyt. Osa tekee pienen tauon jälkeen selvästi paluuta kuten uskonnonopetuksen poistaminen lukiosta. Osassa takki on käännetty kuten yli 500 hengen lukioyksiköiden vastustamisessa. Maapallo rullaa radallaan. Se pallo, joka minulle heitettiin ja jonka minä heitin edelleen, on vieläkin pelivälineenä. Taktisista kuvioista voimme toki olla erimieltä. Pääasia on se, että peli jatkuu.

Koska jopa Antton oli avautunut kaikelle maailmalle viidestä omituisuudestaan, on kai minunkin näin vaalitulosta odotellessa.

1. Luen tenttikirjani kahviloissa: Lukusalit ovat aivan liian rauhallisia paikkoja tenttiin lukemiseen. Kotona sijaistoimintojen määrä on mittaamaton. Minä luen tenttiin kahvilan nurkkapöydässä kahvikuppi seuranani. Hyvässä tenttiin lukemispaikassa on instrumentaalimusiikkia, ilmainen santsikuppi, suuret pullat, savutonta ja sivistyneellä äänellä keskustelevia ihmisiä. Lisäksi saatavilla on toki oltava myös päivän lehdet, koska eihän nenä tenttikirjassa jaksa jatkuvasti istua. Oikeastaan mikään paikka ei täytä kaikki kriiterejä, mutta lähinnä ovat Cafe de France Turussa, Bulevardin kahvisalonki Helsingissä ja Telakka Tampereella.

2. Vältän kurssin suorittamista luentoina, jos se on suinkin mahdollista: Yleensä luennoitsijat ovat huonoja ja pitkäveteisiä. Luennot muodostavat aivan liian säntillisen elämänrytmin. Sen huomasi jo syksyllä Tartossa, jossa kävin luennoilla enemmän kuin koskaan. Pelkkiä luentokursseja en oikeastaan suorita, jos kurssi on mitenkään mahdollista korvata kirjatentillä tai esseellä. Poikkeuksen muodostaa harvalukuinen hyvien luennoitsijoiden joukko, johon lukeutuvat ainakin historiantutkija Heikki Mikkeli, Sitran ex-projektipäällikkö Peter Ekholm, kasvatussosiologi Sakari Ahola, taidehallinnon professori Timo Cantell ja historian professori Matti Peltonen.

3. Keräilen ja luen vanhoja koulutuspoliittisia teoksia: Opiskelija-aktiiviaikoinani sain tai jouduin lukemaan suuren annoksen ajankohtaista koulutuspoliittista materiaalia. Samalla hain niihin historiallista perspektiiviä lueskelemalla varhaisempien aikojen aatoksia samoista teemoista. Siitä alkoi oman kokoelman kerääminen divareista. Etenkin peruskoulujärjestelmän luomiseen liittyviä kirjoja minulla on useita. Ehdoton suosikkini on vanhoista koulutuspoliittista panfleteista on Koulutuskomitea 1971:n mietintö, jota en valitettavasti kuitenkaan vielä omista. Siinä on teos, johon tutustuminen tulisi määrätä pakolliseksi kaikille koulutuspolitiikkaa tänä päivänä tekeville, joilla ei ole omakohtaisia muistikuvia komitean työskentelyn ajasta ja kontekstista.

4. Tyhjennän lautaseni ruokalajeittain: Jos lautasella on vaikka pihvi, pastaa, papuja ja tomaatteja, niin yleensähän ihmiset syövät vuorotellen vähän kaikkea. Minä sen sijaan etenen normaalisti ruoka kerrallaan kuten vaikkapa tässä esimerkissä ensin syödään kaikki tomaatit, sitten kaikki pavut, sitten pasta ja lopuksi pihvi.

5. Paprikajauheen ja chilin käyttö liki kaikessa ruuassa: Pidän hirveästi ruuanlaitosta. Erityisesti nautin kaikenlaisista kokeiluista mitä eksoottisempien ruoka-aineiden kanssa. Tässä ei kuitenkaan ole mitään omituista. Omituista on ehkä se, että käytän chiliä ja paprikajauhetta melkein kaikessa ruuanlaitossa eräänlaisena yleismausteena. Ja minusta paprikajauhe (etenkin sellainen kunnollinen tulinen unkarilainen) maistuu hyvältä ihan sinällään purkista suuhun ripoteltuna.

Törmäsin verkossa testiin, tai meemiksikö näitä nyt pitäisi trendikkäästi kutsua, jossa piti ottaman joka kymmenes nimi kännykän muistista ja kirjoittaman sitten tuosta ihmisestä tai lafkasta. Sen pitäisi sitten kertoa jotakin minusta. Noh… koetetaan.

Aleksi: Tartossa vaihdossa tapaamani suomen kielen ja geologian opiskelija, jonka blogiin on linkki sivussa. Mies pitää kaalista ja sille on jopa joskus maksettu kirjojen lukemisesta. Se ei kuitenkaan voita Liisan saavutusta nostaa palkkaa nimikkeellä sadunkertoja! Vaikka numero on suhteellisen uusi kännykkäni muistissa on sitä käytetty viime aikoina melko tiheään.

Annukka B.: Kun tallensin tämän numeron Annukka työskenteli Heidi Hautalan eduskunta-avustajana. Olin pyytämässä häntä puhujaksi erääseen eurooppapolitiikkaa käsitelleeseen seminaariin. Sittemmin hän on ehtinyt käsittääkseni valmistua maisteriksi ja työskennellä vapaaehtoistyössä Perussa. Tähän numeroon en ole soittanut kuin vain pari kertaa.

Eduskunta Vaihde:Jos ihmisellä on kännykässään eduskunnan vaihteen numero hän lienee, joko sekaantunut liikaa politiikkaan tai tuntee liian monta talossa töissä olevaa. Tähän numeroon tuli aikoinaan soiteltua silloin tällöin. Viimeiseen puoleen vuoteen en ole kuitenkaan numeroa käyttänyt.

ES toimisto:Tämä numero on entisen työpaikkani vaihteen / toimistosihteerin numero. Yhteen aikaan tämä oli eräs kaikkein useimmin käyttämistäni numeroista. Enää se ei sitä ole.

Hannu: Isäni matkapuhelin. Tähän numeroon tulee soitettua suhteellisen usein.

HY avoin ilmo: Helsingin yliopiston kesäopetukseen ilmoittaudutaan avoimen yliopiston puhelinpalvelun kautta. Soitto tähän numeroon on ollut viime vuosina joka toukokuinen rituaali.

Janne K.: Tämän veikkosen kanssa olimme keväällä 2002 tekemässä lyhytelokuvaa. Janne oli järjestäjä ja minä tuotantoassistentti. Ajelimme pakettiautolla ympäriinsä ja harjasimme lunta puista. Kolmeen vuoteen en ole tähän numeroon soittanut.

Juho Jerker: Hän oli opiskelija-aktiivi Helsingin ammattikorkeakoulun opiskelijakunnassa. Viimeksi törmäsin häneen yhteisen ystävämme tupareissa joskus vuonna 2004. Tällä hetkellä hän työskentelee jonkinlaisena esimiehenä pelejä testaavassa firmassa.

Katariina O. Eräs ainoista ala-asteen ja yläasteen aikaista koulutovereistani, jonka kännykkänumero on minulla talletettuna. Oikein mukava tyttö, joka opiskelee kemiaa Helsingin yliopistossa. Siitä on jo parisen kesää, kun istuimme Kappelin terassilla parantamassa suomalaista ydinvoimapolitiikkaa. Eräs niistä ihmisistä, joihin tekisi mieli ottaa yhteyttä ja pyytää oluelle. Tokkopa kuitenkaan rohkenen niin tehdä.

Kutu-Heidi A. Tuottajaopintojeni aikainen opiskelutoveri, johon taisin viimeksi törmätä silloin, kun työskentelimme molemmat Q-teatterin Baltic Circle –festareilla.

Laura O. Viro Naapurini Tartossa. Hänestä tuli sen puolen vuoden aikana eräs kaikkein parhaimmista ystävistäni. Tähän hänen Viron numeroonsa tuli syksyn aikana soitettua lukemattoman monta kertaa. Tekstiviestejäkin tuli lähetettyä aika monta. Blogiin on linkki sivussa.

Lauri Belgia Tämän miehen kanssa on tullut parannettua suomalaista EU-politiikkaa ja suomalaista koulutuspolitiikkaa. Reilun puolivuotta hän oli myös esimieheni. Parhaillaan hän on Alexander Stubbin poliittisena avustajana Brysselissä.

Lume tekniikka Tämä numero on Mediakeskus Lumen studionäyttämön näyttämömestarille. Sitä tuli käytettyä, kun olin hostaamassa ruotsalaisen Tribunalen teatterin vierailua syksyllä 2003.

Matti K. Viro Hän on Otaniemen insinöörejä. Hän oli syksyllä vaihdossa myöskin Tartossa ja asui Raatussen neljännessä kerroksessa.

Mikko S. Tämä mies on on lukioaikaisia ystäviäni. Cosmicissa, Pyramidissa ja sen sellaisissa istuimme aikoinamme. Nyt syksyllä tuli aikaa jälleen vietettyä intensiivisemmin, kun hän oli päätynyt Tartoon tutkinto-opiskelijaksi.

Nadja K. Hän oli aikoinaan lukiolaisten liiton Varsinais-Suomen piirin puheenjohtaja. Nyt hän on Tampereen teknillisen yliopiston ylioppilaskunnan koulutuspoliittinen sihteeri. Mukava tyttö. Kerrassaan mukava. Aikoinaan, kun en asunut vielä tässä kaupungissa, vietin öitäni hänen sohvallaan, kun oli tarvis olla pidempään Tampereella. Hän oli myös ensimmäinen avioon ehtinyt ystäväni.

Peeter P. Hän oli Viron opiskelijayhdistysten liiton entinen varapuheenjohtaja. Me olimme aikoinamme, 2002, yhdessä Euroopan toisen asteen opiskelijajärjestöjen kattojärjestön tilintarkastajia ja vietimme monta hienoa hetkeä Amstrdamissa työn ja vapaa-ajan merkeissä.

Q Milla L. Hän yhteistuotti aikoinaan ruotslaisen teatteri Tribunalenin vierailun ja hänen kanssaan yhdessä hostasimme teatteriryhmää Lumen tiloissa.

Sanni G. Lukiolaisten liiton entinen varapuheenjohtaja toimii nykyään toimittajana iltapäivälehdessä ja opiskelee sosiaalipolitiikkaa Helsingin yliopistossa.

Stadia Kalima Hän on Helsingin ammattikorkeakoulun ohjauspalveluiden johtava suunnittelija, jonka vetämän ohjauspalveluiden kehittämisryhmän jäsen olin aikoinaan.

Tavi-Ars-fax Tuottajaopintojeni aikainen tuotantotilan faxi.

Taxi Hki

Tiina P. Lukiolaisten liiton aikainen ystäväni, jonka kanssa tuli aikoinaan vietettyä paljon aikaa. Viime vuosina olemme nähneet vain harvoin. Kerrassaan mukavaa seuraa. Opiskelee yliopistolla Japanin tutkimusta ja tanssii.

VSP Suomen Lukiolaisten Liiton Varsinais-Suomen piirin matkapuhelin. En edes tiedä kenellä se tällä hetkellä on. Monta sen edellistä haltijaa kuitenkin tunnen. Useimmille heistä olen jopa tähän numeroon soittanut.

Tuli tässä vaan mieleeni, että syksyyn mahtui monia hyviä hetkiä. Eräs niistä oli Mikon, Lauran, Jenen ja minun Riikan matka syyskuun puolivälissä. Hyviä hetkiä… elämä koostuu niistä. Niiden välissä on joutomaata. Hyviä hetkiä… niitä on hyvä muistella. Hyviä hetkiä… Jee!

Kuva on Lauran ottama ja känistetty hänen blogistaan. Linkki sinne löytyy oikeasta sivusta.

Helsingin Sanomien kaupunki-blogi uutisoi:

“Helsingin kokoomus valitsi keskiviikkona opetuslautakunnan uudeksi vetäjäksi kokoomusnuorten puheenjohtajan Tuomas Nurmelan. Siinä sitä on 25-vuotiaalle poliittiselle broilerille pureksittavaa. Opetuslautakunta on vaikea paikka, varsinkin kun nimenomaan kokoomus on ajamassa aktiivisesti kouluverkon harventamista.”

Hauska huomata (näin luottamustoimettomana vanhana koulutuspolitiikkaa tehneenä jääränä), että toisilla on nostetta. Onnea ja rohkeutta Tuomas! Se on tuulinen ja kova paikka. Koulutuspoliitikka, jos joku herättää tunteita! Vaikka olemmekin aika monesta koulutuspoliittisesta kysymyksestä sivistyneesti eri mieltä, toivon sinulle onnea ja johdonmukaisuutta valitsemallasi tiellä.

[lisäys 23.1.2006] Kun nyt päästiin onnittelemaan, niin jatketaan onnittelua. Uutta postausta en viitsi tehdä. Jatkan siis vanhaa! Sähköpostiini tuli tiedote, jossa kerrottiin SYL:n uudeksi sopo-sihteeriksi valitun entisen työtoverini Elina Laavin. Vaikka paikka ei olekaan yhtä tuulinen on onni (ja hermot) ylioppilaspolitiikankin tantereella tarpeen. Onnea ja hermoja!

Tässähän voisi melkein laittaa Käräjätoimikunnankin sanoja uusiksi. “Vertti meni SYLiin, Tamas lensi Afrikkaan ja Kaikin pääsi liittoja johtamaan” säe voisi yhtä hyvin kuulua “Elina meni SYLiin, Lauri ja Marja lensivät Brysseliin ja Jussikin pääsi liittoja johtamaan.” Edistys on kehitystä!

Toisenlaisiakin ratkaisuja on tehty. Brysseliin menemättä jättänyt Milla ilmaisee asian näin: “Olen lähes luottamustoimeton eikä uutta järjestöuraa ole tarkoitus luoda.” Tähänkin voinee siteerata toimikunnan samaista laulua: “Minä en oo ehdolla yhtään minnekään. Aika ajoi minusta ohitse”. Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Joskus on hyvä yrittää irtaantua oravanpyörästä. Minä olen harjoitellut sitä jo kohta vuoden verran. Aika on ajanut minustakin ohitse.

Tampereen yliopisto vaatii professorikuntaa suunnittelemaan työnsä niin, että he olisivat yliopistolla läsnä vähintään keskimäärin neljänä päivänä viikossa. Lapin yliopisto edellyttää professoreiltaan kolmen päivän viikottaista oleskelua yliopistolla. Kohta opiskelijoitakin aletaan varmaan vaatimaan opiskelemaan yliopistolla! Mihin menet akateeminen vapaus?

Ja päivän toiseen aiheeseen. Lehdet ovat uutisoineet yo-kirjoituksiin preppaavien kaupallisten kurssien lisääntyneen. TS uutisoi, että “Lukiolaisten liiton puheenjohtaja Tiina Niemi kertoo, että kaikki lukiot eivät järjestä kertauskursseja ja näin ollen kaupalliset kertauskurssit puoltavat paikkaansa.” Ja noin viikkoa aiemmin tuo sama liitto valitti puheenjohtajansa tiedotteessa, että muutaman euron korotus yo-tutkinnon maksuihin saattaa opiskelijat vakavasti epätasa-arvoiseen asemaan. Johdonmukaisuutta linjaan! Kun setä oli nuori oli kaikki maksullinen toiminta pahasta, eikä se koskaan puolustanut paikkaansa. Aliresurssoitua koulutusta ei korjata siirtämällä osa palveluista markkinoilta maksukykyisten hankittavaksi. Etujärjestön tehtävänä on vaatia resurssien korjaamista siedettävälle tasolle! Ja minusta on jo lähtökohtaisesti arveluttavaa, että etujärjestö toimii yhteistyössä maksullisen valmennuskurssijärjestäjän (Valmennuskeskus) kanssa. Minusta etujärjestön tulisi vaatia sellaista korkea-asteen valintapolitiikkaa, joka tekisi valmennuskurssit tarpeettomaksi.

Olen päättänyt alkaa taas harrastaa kaikenlaista säädyllistä. Se ei tarkoita, että luopuisin kahviloissa kirjan kanssa vetelehtimisestä.

Sen sijaan se tarkoittaa, että minut löytää 30.1. alkaen maanantaisin kello 20.45 elokuvateatteri Niagarasta. Arkisto tarjoaa muun muassa Brestonia, Pasolinia ja Truffautia. Sinänsä harmittaa, että tarjonta on Helsinkiä huonompi. Pääkaupungin asukkaita hemmotellaam mm. tammikuussa F.W. Murnaun Nosferatulla vuodelta 1922, helmikuussa Pasolinin Oidipuksella ja maaliskuussa tämän Decameronella sekä huhtikuussa Leanin Tohtori Zivakolla.

Se tarjoittaa myös, että minut löytää teatterista. Vaikka TT:n ja TTT:n, kaupungin laitosteattereiden, tarjonnassa ei oikein makupaloja olekaan, ei muu kaupungin teatteritarjonta petä. Kävin katsomassa Telakan vierailuesityksenä olleen Vuosisadan rakkaustarinan ja odotan innolla kevätproduktiota Tampere 1905. Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksen ex-proffan Pia Hounin dramatisoima Kokaiiniromaani pitänee kai nähdä myös YT:llä. Tanssiteatterina on tarjolla helmikuun alussa Mobita/Danscossa Jenni Kivelän koreografia Piirretty huone. Olen aina pitänyt Kivelän koreografioista.

Se tarkoittaa lisäksi, että uimassakin pitäisi kai alkaa taas käymään. Pitäisi kai käydä katsahtamassa Kalevan uimahallia. Viimeksi kaupungissa asuessani käytin Tesoman uimahallia, mutta tällä kertaa se on (onneksi) aivan väärällä puolella kaupunki. Tämäkin kaupunki tarjoaa opiskelijoille alennusta arkisin klo 13-16. Milloinkohan armaat alennuksen kaupittelijat tajuavat, että opiskelijat opiskelevat tuohon aikaan?

Kallion kirkon edestä alkaa Helsingin pisin yhtenäinen katusuora Siltasaarenkatu-Unioninkatu. Elokuulle asti asuin suoran toisessa päässä ja opiskelin suunnilleen toisessa päässä. Astelin yliopistoon luennoille Senaatintorin puolelta. Portaikossa oli patsaita. Luentosalien seinillä notkuivat professorien, yleensä jo ajat sitten edesmenneiden, muotokuvat. Saleissa oli vanhat puiset kateederit. Eräs vanhan liiton professori luennoi niistä – muut yleensä ihan vain pöydän takaa. Päärakennuksen kahvilassa oli tunnelmaa. Se oli miellyttäväksi norkoilupaikaksi sisustettu ja riittävän pieni. Sinne tänne ripotellut laitoskirjastot (etenkin klassilliset kielet päärakenuksen viitosessa, taiteiden tutkimus kolmosessa ja musiikkitiede Vironkadulla) olivat sympaattisia lukemisen paikoja. Ja Rotundan Unicafe oli minulle sopiva ruokalan ja kahvilan yhdistelmä. Eivät toki Topelia ja Metsätalokaan jääneet pieteetillä laitettuina historiansa tunnustavina rakennuksina kaus Päärakkenuksen tunnelmasta. Miljööllä on väliä. Sitä hengittää aivan toisenlaisen tiedeyhteisön ilmaa Senaatintorin laidalla kuin Tampereella Yliopistonkadun ja Kanslerinrinteen puristuksissa.

Siinä missä Helsingin yliopiston keskustakampus on arvokas ja kiireetön – viipyilemään ja norkoilemaan kutsuva, on Tampereen yliopiston päärakennuksen ja Pinnien muodostama kokonaisuus kiireen ja tehokkuuden tyyssija. Ruokailu ja kahvin juonti on tarkoitus hoitaa liukuhihnamentaliteetilla – pois turha notkuminen. Kirjastot on keskitetty suuriin yksiköihin, joissa lukeminen on eriytetty kirjojen säilyttämisestä. Kirjat on ahdettu hyllyihin, joiden sijoittelussa ja suunnittelussa käytännöllisyys on ollut esteettisiä arvoja enemmän huudossa. Virkailijat on yleensä piilotettu lasien taakse – pahimpana esimerkkinä aktuaarinkanslia, Helsingin opiskelijaneuvonnon byrokratiapalveluiden hoitaja. Tilat on kliinisiä. Arvokkuutta on korkeintaan luentosalissa A1 valokuvagallerian (hieno oivallus!) keskellä. Tehokkuus henkii ovista ja ikkunoista. Opiskelijatkin ovat nuoria – ainakin Helsingin päärakennuksen käytävillä norkoaviin verrattuna. Tampereella käydään koulussa – tullaan ja mennään. Helsingissä päärakennukseen saattoi pistäytyä kahville ja jäädä sinne vaikka luento alkaisi vieressä. Tampereella moisesta ei ole pelkoa – eihän yliopiston kahviloissa ei voi lukea ja aina on joku hengittämässä tarjottimen kanssa niskaan. Noh, ettei mene liian haukkumisen puolelle täytyy sanoa, että ilmapiiri on hyvä, kannustava ja onnellinen.

Onneksi täällä on Telakka. Vastaavaa kahvilan, ravintolan, klubin ja teatterin risteymää en ole muualla tavannut. Minua enemmän maailmaa nähneet ovat tosin huhunneet sellaisia löytyvän muun muassa Saksasta ja Hollannista. Olen istunut Telakalla ehkä liiankin paljon kahvikupin ja kirjan kanssa. Se kun on aivan kotini ja yliopiston vieressä – siitä tulee varmaan Kappelin ja päärakkennuksen kahvilan uusi korvike. Tänään seuranani oli Oikeustieteen tieteenteoria niminen teos. Eilen ostin eräältä mielenterveyskuntoutujalta kahden kappaleen verran tämän säveltämää klassista cd:llä. Minä pidin kappaleista. Telakassa on tunnelmaa. Miljööllä on väliä.

ps. Päätin olla tietoturvallisesti valveutunut ja ladata (yliopiston opiskelijalisenssillä) F-securen uusimman version. Oli muuten tosi tietoturvallinen. Esti kaiken tietoliikenteen – jopa ollessaan poiskytkettynä! Ja pahuksen hankalasti poistettava! Pienen sadattelun jälkeen palasin tietoturvallisesti vähemmän valveutuneiden vanhentuneiden tietosuojaohjelmien käyttäkäksi. Nih!

Tänään oli ensimmäinen kurssi uudessa koulussa (tai siis vanhassa, jota olen aiemmin suorittanut hieman enemmän “kirjekurssimaisesti”). Hieman jänskätti. Opiskelutoverit näytti nuorilta. Noh sellaista se on elämä Helsingin yliopiston päärakennuksen ulkopuolisessa yliopistotodellisuudessa – opiskelijoiden keski-ikä on kolmenkymmenen alapuolella.

Kevään opiskeluohjelma on nyt sitten päätetty. Alkuun siis teatteritieteen gradu Helsinkiin. Sen päälle Tampereelle julkisoikeutta (seminaari, johdatus oikeusjärjestykseen, esittelijäkurssi, naisoikeus, oikeustieteellinen tutkimus, oikeussuoja hallinnossa, lainvalmistelu, hallinto-oikeuden syventävä tentti ja valtiosääntöoikeuden syventävä tentti), yritysjuridiikkaa (prosessioikeus ja kiinteistöoikeus) ja yleisopintoja (englanti, tutkimusprosessin perusteet ja atk:n johdantokurssi). Niin ja sittenhän mulla on vielä se JOO-opinto-oikeus Turun oikikseen, jos sitä vaikka innostuisi lukemaan vähän oikeuden yleistieteitä päälle (oikeushistoriaa ja yleistä oikeustiedettä).

Siinä sitä on taas puuhaa!

Tein verkossa suomalaisen nuorison elämäntapaprofiilin. Sen mukaan olen 50%:sti älykkö, 47%:sti maailmanparantaja ja 3%:sti perinteinen nuori. Muut vaihtoehdot olisivat olleet vielä syrjäänvetäytyvä, trenditietoinen, kapinallinen ja urheilullinen.

Selostuksen mukaan älyköt ovat uteliaita ja tiedonjanoisia ja heidän elämänsä pääasiallisena näyttämönä ovat abstraktit areenat. Arvomaailmaltaan he ovat pehmeistä arvoista kiinnostuneita humanisteja, jotka suvaitsevat hyvin erilaisia ajatuksia, arvomaailmoja ja kulttuureja. He suhatutuvat avoimen positiivisesti kaikenlaisiin ihmisiin. Kiinnostuksikseen he mainitsevat mm. tieteen, elokuvat, tietokoneet, uutiset, kirjat ja lukemisen, filosofian, kulttuurin ja taiteen sekä historian. Myös luonto ja elämykset koetaan kiinnostaviksi asioiksi. Suosituimmiksi harrastuksikseen älyköt mainitsevat musiikin, lukemisen ja lenkkeilyn.

Selostuksen mukaan maailmanparantajat ovat universalisteja, jotka haluavat tehdä kaikkensa, jotta maailmasta tulisi parempi paikka kaikille sen asukkaille.Suvaitsevaisuus on keskeinen arvo maailmanparantajien arvomaailmassa. Maailmanparantajien suvaitsevaisuus on laajalle ulottuvaa eikä jätä ulkopuolelleen mitään ihmisryhmää, uskontoa tai ideologiaa. Pehmeät arvot heijastuvat myös maailmanparantajien kiinnostuksen kohteista. He ovat kiinnostuneita kulttuurista, taiteesta ja musiikista.Useat ryhmän jäsenet myös ovat mukana tai ainakin harkitsevat vapaaehtoistyön tekemistä. Vaikka järjestötoiminta ei kiinnostakaan kaikkia maailmanparantajia, se korostuu kuitenkin voimakkaasti muihin elämäntyylisegmentteihin verrattuna.

Tämän testin mukaan olen siis näiden kahden tyypin risteymä. Se tuntuu yllättävän osuvalta määritelmältä. Tasapainoilen näiden ryhmien välissä. Puhtaaksi maailmanparantajaksi minusta ei ole. Olen siihen puuhaan liian teoreetikko. Puhtaaksi älyköksikään minusta ei ole. Siihen olen kuitenkin liian yhteiskunnallisesti orientoitunut. Pehmeät arvot, suvaitsevaisuus, lukeminen ja taide/kulttuuri ne tuntuvat toistuvan kummassakin kuvauksessa. Ne tuntuvat myös itselleni omimmilta arvoilta ja kiinnostuksenkohteilta.

Istuin Tampereella kahvilla Tarton aikaisen naapurini, ystäväni, Lauran kanssa. Puhuimme taiteen merkityksestä ja sen oikeudesta julkiseen tukeen. Laura oli hieman provokatoorisesti sitä mieltä, että taidetta ja muuta sen sellaista puuhastelua ei pitäisi tukea julkisin varoin, jos varoille on tähdellisempää ja yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan tuottavampaa käyttöä. Keskustelu oli lyhyehkö ja alkoi nopeasti kiertää kehää kuten tämän tyyppisillä keskusteluilla välillä on tapana – varsinkin meidän kesken. Seuraava kirjallinen yksinpuhelu on jatkoa tuolle keskustelulle. Yksinpuhelu kaartuu hieman keskustelumme ytimestä, mutta tietty yksisilmäisyyshän onkin monologin heikkous. Monologista on ainoastaan dialogin hennoksi varjoksi.

Onko taiteella oikeus nauttia julkista tukea? Mitä tapahtuisi, jos julkinen tuki poistettaisiin? Kuka ja millä oikeuksin päättää siitä, mikä osa taiteesta saa nauttia julkista tukea? Paljonko julkista tukea tarvitaan (jos lainkaan)? ”Siinäpä pulma”, sanoisi Hamlet.

Talousteoriassa on esitetty julkisen kulttuurirahoituksen perusteiksi seuraavat argumentit: julkisen tuen tulontasausvaikutus, taiteen kysyntä riippuu tarjonnasta, taiteen julkishyödykeominaisuudet, taiteen meriittihyödykeominaisuudet, taiteen ulkoisvaikutukset sekä income-gap teesi eli Baumolin tauti, jolla tarkoitetaan stagmaattisen tuottavuuden aiheuttamaa kustannusten kasvua. Talousteoreettisten argumenttien lisäksi taiteen julkista tukea on perusteltu yhteiskuntapoliittisin ja esteettisin argumentein. Katsahtakaamme näihin aloittaen talousteoreettisista argumenteista.

Arkipuheessa, etenkin taiteen tekijöiden suulla, taiteen julkista tukea perustellaan tulontasausargumentilla. Taiteen julkinen tuki luo kaikille kansalaisille varallisuudesta riippumatta mahdollisuuden (julkisesti tuetun) taiteen kuluttamiseen. Lisäksi julkinen tuki mahdollistaa myös maantieteellisesti poikkeuksellisen kattavan taidelaitosverkon ylläpidon. Keskeisin ongelma julkisen tuen legitimointiin tulontasausargumenttia käyttäen kohdistuu julkisesti tuetun taiteen yleisörakenteeseen. Julkisesti tuetun taiteen yleisöpohja muodostuu sosio-ekonomisesti keski- tai yläluokkaan kuuluvista. Sitä vastoin alaluokkaan perinteisesti liitettävä populaaritaide on pitkälti markkinoiden armoilla vailla julkista tukea. Tulontasausargumentti sinällään kelpaa siis huonosti yksinään taiteen julkisen tuen oikeuttamiseen.

Siirtykäämme julkishyödykeargumenttiin. Julkishyödykkeiden teoriassa lähdetään etsimään hyödykkeistä sellaisia ominaisuuksia, jotka itsestään johtavat hyödykkeen tuottamiseen julkisyhteisön toimesta – miksi tässä yhteydessä tulee laskea myös hyödykkeen tuottaminen yksityisen, esimerkiksi taidelaitoksen tai taiteilijan, toimesta julkisyhteisön rahoittamana. Julkishyödykkeelle on ominaista sen jaottomuus (kaikki pääsevät osallisiksi hyödykkeen aikaansaamasta hyödystä) ja se, että kulutuksen lisäys ei aiheuta mainittavia lisäkustannuksia. Koska julkishyödykkeet eivät pärjää markkinoilla omillaan luonteensa vuoksi, on niiden tuottaminen julkisyhteisöjen tehtävä. Tässä vaiheessa lienee syytä palauttaa mieleen kysymys siitä, miksi tukea taidetta. Miksei taiteen sijaan turvata kaikille tasavertaiset mahdollisuudet vaikkapa rantasaunomiseen, hirvimetsällä käyntiin, golfiin tai seksiin? Julkishyödykkeiden kohdalla on tehtävä arvovalintoja. Niukkoja resursseja ei voida käyttää kaikkien tarpeiden tyydyttämiseen. Miksi taide, etenkin korkeakulttuuri, lukeutuisi prioriteettilistan yläpäähän? Pelkkä julkishyödykkeisyys ei siis riitä, vaan on etsittävä myös täydentäviä perusteluja.

Tässä yhteydessä haluan nostaa pohdinnan alle myös sen, mitä osaa taiteesta voi pitää julkishyödykkeenä, ja sen legitimoiko julkishyödykeargumentti juuri nykyisenkaltaisen taiteen tukijärjestelmän. Mielestäni on tärkeää erottaa taideteos (esitys, taulu ym.) sen jakelukanavasta (teatterilaitos, museolaitos ym.). Jos taideteos ja sitä kehystävä vastaanottotapahtuma (esityksessä tai taidemuseossa käynti ym.) mielletään julkishyödykkeenä julkisesti tuettavaksi, niin oikeuttaako se kohdentamaan valtaosan tuesta jakelukanavien (laitosten) kautta taiteen tekemiseen. Ajatelkaamme tätä julkishyödykekeskustelun esimerkkikliseen majakan kautta. Se, että majakka on julkishyödyke, ei tarkoita, että majakassa tulisi olla majakanvartijan, jos majakka voi hoitaa saman tehtävän taloudellisemmin automatisoituna. Laivaväylien uudelleenjärjestely myös oikeuttaa ”tarpeettomaksi jääneen” majakan sulkemisen. Eikö näin olisi toimittava myös taidekentällä.

Menkäämme kuitenkin eteenpäin Baumolin tautiin. Income gap -teesillä, jota kutsutaan myös professori William J. Baumolin mukaan Baumolin taudiksi, tarkoitetaan stagmaattisen tuottavuuden aiheuttamaa kustannusten kasvua. Eli tuotantosektorin tuottavuuden noustessa henkilöstövaltaisen taidesektorin (etenkin orkesterien ja teattereiden) tuottavuus ei nouse, mutta molempien palkat nousevat samassa suhteessa, joka vastaa noin suunnilleen tuotantosektorin tuottavuuden nousua.

Baumolin taudista kärsivä taidetoiminta (siis muun muassa teatteritoiminta) tarvitsee julkisen tuen kasvua vähintään palkkakustannusten nousun verran nykyisen toimintarakenteensa säilyttämiseksi. Tämä antaa perusteita jonkinasteisen (eli ainakin stagmaattisen tuottavuuden haittoja korjaavan) julkisen tuen antamiseen taidetoimintaan, mikäli taidetoiminta itsessään koetaan niin merkittäväksi, että se halutaan säilyttää – ja mikäli halutaan mahdollistaa taidetyöntekijöiden palkkatason pitäminen yleisen palkkatason kehityksen mukana. Mikäli Suomessa siirryttäisiin ns. kansalaispalkan tyyppiseen minimipalkkaan, voitaisiin ajatella, että taidetyöntekijöiden tulisi tehdä työtään vain minimikorvauksella, jolloin taidetyöntekijöiden palkkakehitys irtaantuisi tuotantosektorin palkkakehityksestä. Tämä edellyttäisi toki useita taidetyöhön ja yhteiskuntapolitiikkaan liittyviä muutoksia, mutta haluan tällä osoittaa sen, kuinka Baumolin tauti (tai pikemminkin sen ongelmallisena kokeminen) on itse asiassa riippuvainen siitä yhteiskunnallisesta kehyksestä, johon se liittyy. Teatterin vapaakenttä osoittaa sinällään, että ammattimainenkaan teatteritoiminta ei muutu täysin mahdottomaksi edes todella niukoissa oloissa. Kuinka hyvä elintaso julkisella tuella on markkinoilla ”ei omillaan pärjäävälle” taidetyöntekijälle turvattava? Onko yhteiskunnan kirstusta rahoitettava taiteilijalle sellainen elintaso, että hän voi viedä lapsensa kesälomalla Teneriffalle vai onko sosiaalitoimen maksama lasten kesäleiri taiteilijan lapsille riittävä?

Ja tämän jälkeen lienee syytä palata taas sivupoluilta pääasiaan ja nostaa esiin muutkin talousvaikutusargumentit. Taiteen julkista tukea voi perustella myös sen talousvaikutuksilla, jotka voidaan jakaa suoriin-, epäsuoriin- ja oheisvaikutuksiin. Taidetapahtumiin osallistuu vuosittain suuri joukko ihmisiä. He kuluttavat taidetapahtumiin osallistuessaan taidetapahtumaan suoraan tai välillisesti suuren määrän rahaa. Taide voidaankin nähdä taloudellisesti merkittävänä tuotantotoiminnan sektorina, joka on muun muassa suuri työllistäjä, vientiartikkeli ja turismin lähde. Talousvaikutuksia tutkittaessa taidetapahtuman talousvaikutuksiin lasketaan usein mukaan huomattava määrä oheiskuluja varsinaisen taidetapahtuman kulujen (esimerkiksi esityksen pääsylipun) lisäksi. Jos teatteri-iltaa mennään jatkamaan tuopin ääreen, voidaanko jatkojenkin kulut ottaa huomioon teatterin talousvaikutuksia laskettaessa. Mielestäni ei ainakaan automaattisen yksioikoisesti, koska saattaahan olla että olisin lähtenyt muutamalle tuopillisella olutta ilmankin teatterissakäyntiä ja grillin kautta olisin oluelta tullut kotiin joka tapauksessa – oli oluelle menoa edeltänyt teatterissakäynti tai sitten ei.

Ja talousvaikutusten käsittelyn jälkeen lienee hyvä katsahtaa muitakin vaikutuksia. John Bick on löytänyt klassikkoartikkelissaan ”Motives of Advanced Goverments” kaikkiaan kahdeksan syytä taiteen tuelle yhteiskunnallisesta näkökulmasta asiaa tarkastelleessa. Hänen mukaansa valtion kannalta perusteltuja syitä taiteen julkiselle tuelle ovat taiteen tuottama kansallinen kunnia, taiteen mahdollisuudet suostutteluun ja palkitsemiseen, taiteen plasebo-käyttö, taiteen käyttö kasvatukseen, taide hyvinvointipalveluna, taiteen käyttökelpoisuus kompensaationa, taiteen taloudelliset hyödyt sekä taiteen mahdollisuudet järjestyksen ja kontrollin ylläpitoon. Taloustieteellisen argumentaation ohella taiteen julkista tukea voi siis perustella myös yhteiskuntapoliittisin argumentein. Tällöin toki myös taiteen julkista tukea vastaan voi hyökätä yhteiskuntapoliittisin argumentein.

Taiteen julkiselle tuelle on siis löydettävissä niin taloustieteellisiä kuin yhteiskuntapoliittisiakin argumentteja. Perusteluja leimaa niiden monimutkaisuus ja paikoin hataruuskin. Kaikkia julkista tukea puolustavia argumentteja vastaan on mahdollista hyökätä sinällään myös loogisin ja perusteltavin argumentein. Se, mikä tässä puolesta-vastaan -keskustelussa usein tuntuu unhotuvan, on taiteen esteettinen arvo. Se kuinka esteettisessä mielessä voi taiteella katsoa olevan tietynlaisen itseisarvon – ja kuinka, etenkin esteettisessä keskustelussa, tämä taiteen itseisarvo nousee taiteen välinearvoa korkeammaksi. Loppujen lopuksi taiteen julkisen tuen puolesta argumentoitaessa taiteen esteettisen itseisarvon tulisi olla kaiken lähtökohtana ja niin taloudellisten kuin yhteiskuntapoliittistenkin argumenttien tätä tukemassa. Esteettisen argumentaation puitteissa keskustelua käydään taiteen omalla kentällä, ikään kuin kotikentällä, argumenttien ollessa sen kaltaisia kuin Bertolt Brechtin Teatterin pienen katekismuksen (Kleines Organon für das Theater) lopetus:

”Tieteiden aikakauden teatterissa dialektiikka on katsojien nautinnon lähde. Loogisesti tai hyppäyksittäin edetessään kehitys yllättää meidät, tietyt olosuhteet huomaamme vain tilapäisiksi, ristiriitaisuudet huvittavat meitä jne; totuudesta ja kaiken alituisesta muuttumisesta syntyvän nautinnon synnyttää itse asiassa ihmisen elämänviettymys, ja toisaalta me tämän nautinnon tuntiessamme opimme yhä enemmän elämästä ja sen tuottamasta ilosta. Kaikki taiteet palvelevat suurinta niistä, elämää.”

Taide = elämä. Onko väite tosi? Ei välttämättä. Kantaako esteettinen argumentti taidekentän ulkopuolella? En tiedä. Taide – pyhä. Elämä – lehmä. Taiteentutkija on puhunut – lähinnä taloudesta ja politiikasta eli taiteen reunaehdoista. Näin!