New Peripeteia

Jälleen on yksi vuosi tullut päätökseen. Joulun ja uudenvuoden väli on ollut minulle perinteisesti kaunokirjallisuudelle pyhitettyä aikaa. Miksikö? Joulun jälkeen luetaan niitä kirjoja, joita joulupukki on kontissaan luokseni kantanut. Joulupukki sivistää minua kaunokirjallisuudella.

Jaan Tätte: Laulud
Virolainen Jaan Tätte on kirjoittanut hienoja runomuotoisia balladeja. Sain lähtiessäni Tartosta ystävältäni Lauralta joululahjapaketin, jonka sisältä paljastui Tätten cd “Mine, Mine” ja lauluja sisältävä teos “Laulud”. Lisäksi sain kortin. Laura oli kirjoitetanut siihen tarinan, jossa oli käytetty kaikkia cd:ltä löytyvien kappaleiden nimiä. Se oli jo yksistään liikuttava. Yhdistettynä kappaleiden nimiin, se oli kaksinverroin liikuttavampi. Laitan sen siis tähän liikuttuneena – kokonaan:

“Sõbrade laul, kevade laul. See on sinu minemine. Ma lahkun, sa lahkud. Kaugel metsades mängib pikk ja sirge ballaad: “Oliver Truu ta tuleb lauldes Vilsandi laulu!” Aga sul pole muud kui minemine. Mul lõpevad närvid, kui jalutades mu ees on ainult su vana kuub. Öös kõlab ojalaul, mitte sinu hääl… Minemine. Seetätte.”

Sõber – see on tugev ja kange sõna.

Apostolos Doxiadis: Petros-setä ja Goldbachin hypoteesi
Joulupukki toi minulle teoksen, joka kertoi fiktiivisen tarinan vanhasta Petroksesta, joka oli käyttänyt koko elämänsä Goldbachin hypoteesin todistamiseen – onnistumatta siinä. Kirja laittoi miettimään sitä, että kumpi on tärkeämpää prosessi vai lopputulos, yrittäminen vai onnistuminen, realistiset tavoitteet vai heittäytyminen tuntemattomaan. Millainen on onnellinen elämä?

Samuel Beckett: Mercier ja Camier
Kirja on proosamuotoinen Gogon ja Didin tarina – eräänlainen varhaisversio Huomenna hän tulee -näytelmästä. Sain kirjan Liisalta joululahjaksi varustettuna etusivulle kirjoitetuilla saatesanoilla: “Koska maailma on absurdi ja siksi niin ihana” Voiko sitä paremmin enää sanoa.

Irmeli Niemi: Nykydraaman ihmiskuva
Joulupukki se toi tämänkin kirjan. Teos on niiltä ajoilta, kun korkeakoulutasoinen teatteriopetus otti maassamme ensiaskelia Suomen Teatterikoulun korkeakouluosaston muodossa. Professori Irmeli Niemen teos koetti mitä ilmeisimmin vastata tuolloin ennen muuta alan perusoppikirjojen pulaan. Se muodostaa parin Niemen Nykyteatterin juuret teoksen kanssa. Molemmat luotaavat Tsehovin jälkeistä teatteria sellaisesta yhteiskunnallisesta perspektiivistä, joka on nykylukijalle yhtäaikaa läsnä ja kadonnut. Nykydraaman ihmiskuva on kokoelma hyviä akateemisia draama-analyysejä akateemisesti draamoja analysoiville ihmisille. Sen analyysiote on hyvin teoskeskeinen. Se on luonut teokseen ajattomuutta, mutta samalla kutistanut teoksen enemmän tai vähemmän sorminäppäryysharjoitteeksi – joskin nautinnolliseksi ja hyvin kirjoitetuksi sellaiseksi. Akateemista taiteen tutkimusta parhaimmillaan tai pahimmillaan.

Ida Piikki: Kuningas Oidipus
Ja tämänkin toi Joulupukki. 1900-luvun alussa kirjoitettu parodia klassisesta antiikin draamasta vei mukanaan. Ei mikään mestariteos, mutta kirvoitti kyllä herskyvät naurut omanlaisella “Suomi-filmi” -otteellaan.

Muistatteko tarinan kolmesta sisaresta, jotka venäläisessä varuskuntakaupungissa kaihoisasti kaipaavat Moskovaan. Sisarille Moskova on jotain myyttistä ja muistojen kultaamaa. Sisarille Moskova on jotakin tavoittamattomissa olevaa, joka loittonee yhtä varmasti kuin tiimalasissa hiekka valuu alaspäin. Onko minulla Moskovaa?

Olen jälleen muuttamassa kaupungista toiseen. Lähdettyäni 16-vuotiaana kotoa parin urheilukassillisen vaatteita kanssa olen asunut Turussa, Tampereella, Helsingissä ja Tartossa. Nyt olen jälleen palaamassa Tampereelle.

Muuttamiseen liittyy omat ilonsa ja surunsa. Kun vaihtaa kaupunkia, vaihtaa elinpiiriä, rutiineja, ihmisiä ja arjen pieniä elämyksiä. Muuttaessa nykyisyys muuttuu menneisyydeksi ja tulevaisuuden mahdollisten maailmojen polusto haarautuu – bifurkoituu. Rutiineista ja vanhasta elinympäristöstä luopuminen on raskasta ja vapauttavaa. Alun kuherruskuukausien aikana ihminen elää kaksoiselämää. Hän seisoo jalat tukevasti molemmissa ympäristöissä. Sitä seuraa irtaantumisen ja toisaalta kiinnittymisen vaihe. Lopulta sitten tullee kai vielä kotiutumisen vaihe. Siihen asti en ole vielä millään paikkakunnalla päässyt.

En ole ikinä ennen muuttanut paikkakunnalle, jossa olen asunut jo aiemmin. En tiedä paljonko yksi kaupunki voi muuttua neljässä vuodessa. Aika paljon varmaankin. Minua hieman jännittää. Uskon, että kaikki menee hyvin. Silti muutos on muutos.

Minun Moskovani ei ole yksi paikka. Minun Moskovani on liikkeessä. Siitä olen kuitenkin varma, että minulla on Moskova. Olen Moskovan junassa. Sen reitillä on vain väliasemia. Rata kaartuu ympyräksi. Jokaisen seisakkeen seinässä lukee Moskova. Kaikki junat saapuvat asemille Moskovasta. Jokainen myös jatkaa Moskovaan. Kun vain malttaisi pysähtyä, huomaisi olevansa, olleensa koko ajan, Moskovassa.

Tätä blogia on tullut kirjoiteltua viimeaikoina ahkeraksi. Tämän lukemiani kirjoja koskevan vakiomerkinnän tekemisen olen kuitenkin laiminlyönyt pahasti. Hyi minua! Noin kolmeviikkoiseksi venyneen periodin aikana olen ennen kaikkea valmistautunut tentteihin ja lukenut kurssimateriaaleja. Jokunen kirja on myös tullut luettua ajantappamisen ja tylsistymisen pakoilun ollessa päällimäisiä motiiveja. Kirjoja on luettu lähinnä kahviloissa ja kapakoissa, joissa olen pakoillut solumme vallattomaksi riistäytynyttä elämää.

Kaarlo Tuori: Foucault’n oikeus
Otin kirjan ystäväni kirjahyllystä eräänä iltana pakoillessani bileitä ja seurani siirtyessä nukkumaan. Tuorin teos liikkui monipuolisesti oikeusteorian, -filosofian ja -historian kysymyksissä. Se jatkoi Tuorin “Kriittinen oikeuspositivismi” teoksen pohdintoja oikeuden syvä- ja pintarakenteen välisestä vuorovaikutuksesta. Teoksen parasta antia oli oikeushistoriallinen katsaus Saksan ja Suomen hätätilalainsäädäntöihin 1930-luvulla.

Jorma Heinonen et.al.: Ydinenergia ja elänmisen laatu
70-luvulla kirjoitettu propagandateos tarttui käteeni Hiltuselta. Teos kertoo juuri ensimmäisen ydinvoimalansa saaneille suomalaisille ydinvoiman iloista ja valaa uskoa energiapolitiikkamme oikeaan suuntaan. Itselleni avartavinta oli lukea suunnitelmia huomattavan ydinvoimalaverkon sijoittamisesta maahamme.

Irmeli Niemi: Pääosassa katsoja
Teos on suomalaisen teatterin reseptiotutkimuksen klassikko. Siihen on viitattu niin usein, että oli jo korkea aika lukea itse teos. Kirja nivoutuu yhteen Niemen & Ojalan samoihin aikoihin tekemän alueteatterikokeilujen yhteenvetotutkimuksen kanssa.

Illka Niiniluoto: Euroopan henkinen tila ja tulevaisuus
Noin kymmen vuotta sitten Suomi oli integroitumassa Eurooppaan, joka näytti hyvin erilaiselta kuin Eurooppa tänään. Berliinin muuri oli murtunut vasta hetki sitten. Siirtymätaloudet olivat siirtymäpolkunsa ensi askeleilla. Teos on esseekokoelma sen hetken suomalaisista tunnoista Euroopan henkistä tilaa ja tulevaisuutta kohtaan.

Markku Envall: Synnyttämässä ja muita esseitä
Lempikirjailijani Envall ei pettänyt tälläkään kertaa. Envallin teoksissa ihminen ottaa kauniista paikkansa teologisten, historiallisten ja yksilöllisten näkökulmien leikatessa. Kun Envall kirjoittaa itsestään, kirjoittaa hän samalla myös muista. Tekstit tuntuvat päiväkirjamerkinnöiltä, mutta vailla minkäänlaista tungettelevuuden ilmapiiriä. Esseisiin mahtuu syntymä, kuolema, onni, suru, Jumala, jumalattomuus, yksilö ja yhteisö.

Ville Hytönen et.al. (toim.): Täällä Eurooppa – kuuleeko Washington
Tätä teosta olen itse ollut toimittamassa. Sain sen vihdoin painettuna ja valmiina käteeni. Piti lukea! Ei kai sitä muuta voi sanoa.

Sitä on taas tullut kirjoitettua elämästä. Lienee aika purjehtia tutummille vesille. Pompitaan siis nuorisokoulun pariin.

Olin Suomessa ja selailin kirjoja. “Mitä sinä sitä nuorisokoulua pohdiskelet? Kukaan tässä maassa ei halua sitä.” Näin hovikriitikkoni tuomitsi minut, kun olin jälleen kerran syventynyt Taxelilaisen koulutuspolitiikan helmeen eli nuorisoasteen koulutuskokeilun historiaan. Hypistelin kansliapäällikkö Jaakko Nummisen vuonna 1994 esittämiä ajatuksia kokeilusta. En voi mitään sille, että aihe kiinnostaa minua suunnattomasti. Olen jäänyt siihen koukkuun, vaikka minun pitäisikin kai olla tyytyväinen nykyisestä tilanteesta – olenhan ollut työkseni nuorisokoulun Suomeen rantautumista vastustamassa.

Nuorisokouluun liittyvät ajatukset ovat olleet jo vuosiakymmeniä koulutuspolitiikkamme ytimessä. Tavalla tai toisella ne tulevat olemaan siellä edelleen. Keskiasteen uudistus, tuo jo vuoden 1971 koulutuskomitean tarpeelliseksi näkemä, odottaa edelleen toteuttajaansa.

Suomalaiset arvostavat koulutusta – ehkä kopa hieman liikaakin. Lukiolla on suomalaisten koulutususkossa oma erityinen paikkansa – ehkä jopa hieman liiankin erityinen. Yliopisto on lukion itsestään selvä jatke – ehkä jopa hieman liian itsestään selvä. Seurauksena on ylioppilastulva tai ylioppilassuma. Seurauksena on ammatillisen koulutuksen alennustila. Seurauksena on välivuosia. Seurauksena on kaikkea sitä, mitä lukuisat työryhmät, komiteat ja selvitysmiehet ovat jo vuosikymmeniä toitottaneet. Seurauksena on ongelmia.

Keskiasteen uudistuksessa epäonnistuminen on se asia, joka loistaa valtaosan koulutuspoliittisia ongelmiamme taustalla. Keskiasteen uudistuksessa on epäonnistuttu jo kohta neljännesvuosisata. Ei sinänsä, etteikö eteenpäin oltaisi menty, mutta suuret askeleet – ne on kaikki karahtaneet kiville. Ammatillinen ja yleissivistävä koulutus eivät ole löytäneet synergiaansa.

Vuoden 1971 koulutuskomitea esitti oppivelvollisuuden pidentämistä ja ammatillista yleisjaksoa kaikille. Nuorisoasteen koulutuskokeiluissa pyrittiin yhteisen ydinaineksen ja eriyttävän erityisaineksen sisältäviin yhdistelmätutkintoihin. Me pilkkasimme aikanamme niitä mössötutkinnoiksi. Osin osuimme oikeaan. Osin ammuimme yli. Katsoimme Ruotsiin ja kauhistuimme. Ruotsin malli ei ole niitä toimivimpia, joskin kyllä kansankodille ominainen. En tosin tiedä olivatko kaikki tekemämme analogiat aiheellisia. Luulen, että ne eivät olleet.

Keskiasteen uudistus on toteutettavissa vain laskemalla lukio ja erityisesti ylioppilastutkinto jalustaltaan. Tällä hetkellä ylioppilastutkinnosta on muodostunut kiinteä osa toisen asteen ammatillista koulutusta, josta on tullut monin paikoin ylioppilastutkintoon valmistavaa (ollessaan peruskoulupohjaista) tai tutkintoa seuraavaa (ollessaan ylioppilaspohjaista) koulutusta. Miksi siis yhteistyö ja esimerkiksi yhteinen kurssitarjotin ovat niin ylivoimaisia asioita, kun duaalimallin molemmat pilarit kietoutuvat samaan tutkintoon?

Mikä siis oikeastaan puhuu nuorisokoulua vastaan, kun monesti se vain tuntuu niin järjelliseltä. Kansliapäällikkö Jaakko Numminen kirjoitti vuonna 1994 koulutuspolitiikan vaihtoehtoja luotaavassa teoksessaan, että nuorisokoulukokeiluista on paljon hyvää opittavaa. Sama kuva välittyy Ulla Nummisen ja kumppaneiden kymmenosaisesta OPH:n julkaisemasta seurantaraporttisarjasta. Tällä hetkellä, noin viisi vuotta kokeilun päättymisen jälkeen, lienee kysyttävä opimmeko mitään.

Tiedän, että lainsäädännön tasolla opimme. Molemmissa laeissa on yhteistyölauseke. Ammatillisen koulutuksen puolella askellettiin kohti ns. ammattilukioita. Ne eivät tarjoa mössötutkintoja, mutta eivät myöskään ole tarkoituksenmukaista koulutusta. Eihän siinä ole mitään järkeä, että ammattilukiossa suoritetaan keskiaste kahdesti ilman, että moisesta saa korkea-asteella lukea hyväksi oikeastaan mitään.

Yhtäaikaa nuorisokoulukokeilun kanssa toimeenpantiin ammattikorkeakoulukokeilu. Osa opistoasteesta kohotettiin korkea-asteeksi (insinöörit, teknikot, vanhamuotoiset merkonomit, hoitsut, taidehörhöt), kun osa oli hetkeä ennen kokeilun käynnistymisen hetkeä onnistunut karkaamaan yliopistopilariin (varhaiskasvatus, Kuvalaiset). On jännää pohtia miltä nykyisyys näyttäisi, jos molemmat kokeilut olisivat muuttuneet todellisuudeksi. Tällöin koulutusjärjestelmämme eriytyisi todenteolla vasta korkea-asteella.

Hiljentykäämme pohdiskelemaan nuorisokoulua. Aamen.

Ihminen lienee saavuttanut tietyn iän, kun häntä pyydetään muistelemaan näkemäänsä ja kokemaansa siksi, että hän on ehtinyt nähdä asioita pidemmältä aikaväliltä kuin he, jotka muistelua pyytävät. Minä olen laskeutumassa kevyesti tuohon ikään.

Olen muistellut suomalaisen eurooppaliikkeen lähihistoriaa, jota olen ollut tekemässä viimeiset noin suunnilleen seitsemän vuotta. Jos yksi asia noista seitsemästä vuodesta nousee erityiseen valokeilaan, se on perustuslakikeskustelu. Olen ollut käymässä tuota keskustelua pitkään ja toimeenpannut useita foorumeja tuolle keskustelulle, siksi harmittaa kovasti, kun tälle syksylle suunniteltua suurta suomalaista keskustelua ei tullut. Isot ehtivät tukkia pienten suut ennen kuin pienet ehtivät niitä edes avata. Tämän joulukuun viralliset eurooppakeskustelut jäävät viimeisikseni. Minä en ole ehdolla minnekään. Sähköpostiosoitteenikin otetaan varmaan pois. Ensi vuonna puhun eurooppapolitiikkaa vain omalla äänelläni, en asemani äänellä. Puhun sitä korkeintaan ystävilleni. Tosin epäilen, että nämäkään eivät jaksa sitä paatosta kuunnella.

Vuosi sitten kirjoitin lukiolaisten liiton Varsinais-Suomen piirin historiikin, kun minua pyydettiin. Piiri täytti 15-vuotta. Minä olen ollut seuraamassa niistä 7,5 vuotta. Se on pitkä aika järjestössä, jossa yksi aktiivisukupolvi on noin kaksivuotinen. Tänä vuonna en ole enää toimintaa seurannut. Aika ajoi minusta ohitse. Ja hyvä niin!

Maaliskuussa julkaistiin Antero Eerolan toimittama lukiolaisten liiton 20-vuotishistoriikki. Siinä kerrottiin myös niistä 7,5 vuodesta, jotka liitoa itse sain lähietäisyydeltä katsella. Olen monesta painotuksesta eri mieltä ja sijoitan monet tapahtumainkulut eri alkulähteille. Se johtuu kai siitä, että minulle asiat, joista Antero kirjoittaa ovat henkilökohtaisia muistoja. Anterolle hänen kirjoituksensa on eri lähteiden syntetisointia.

Kun kirjoittaa tai kertoo virallista historiaa, muuntaa omaa näkemystään ainoaksi totuudeksi, johon uskovat he, joilla ei ole enää pääsyä alkuperäisten tapahtumien äärelle. Kun lukee historiankirjoitusta tapahtumista, joissa on ollut itse osallisena, törmäyttää omat näkemyksensä kirjoitettuihin ja kiistää ne tulkinnat, jotka poikkeavat omista näkemyksistä. Historiankirjoittaminen on menneen konstruktioimista edes jotenkin koherentin kertomuksen muotoon. Historiankirjoituksen lukeminen on konstruktion enemmän tai vähemmän kriittistä omaksumista. Vain aikalaisilla on työkalut kestävään kritiikkiin. Samalla aikalaiset ovat kuitenkin kyvyttömiä rehelliseen kritiikkiin sillä se edellyttäisi aikalaismuistojen käsittelyä tavalla, joka on muistelijan muistoja tuhoavaa.

Huomaatteko kuinka tuo noin seitsemän vuoden periodi toistuu kaikissa kolmessa tapauksessa. Tuo periodi on nyt päättymässä. Kuvatkaamme sitä järjestötoiminnan ajaksi ja venyttäkäämme sitä taaksepäin vielä kolmella vuodella. Saamme kymmenen vuoden ajanjakson.

Alussa oli jalkapallo. Työllistin itseni järjestämällä suuria junnupalloturnauksia. Olin itsekin juniori – ensin peruskoulussa sitten lukion alussa. Lähdin mukaan urheilubyrokratiaan, jonka kautta päädyin lopulta uskomattoman upealle reissulle Gröönlantiin – veronmaksajien rahoilla. Siitä päästään eteenpäin nuoriso- ja opiskelijajärjestöihin, joita tuli kerättyä aikalailla koko sarja poliittisia lukuunottamatta. Sain lausua kunnioittavasti opettajien koulutusmääristä, uskonnonvapaudesta, toimeentuloturvan muutoksenhausta, opinto-ohjauksesta ja sen sellaisesta. Pääsin istumaan kabinetteihin, lukemaan nimeni valtionhallinnon esittelylistoilta, ministerien allekirjoittamista papereista, kokomaan valtionapuviranomaisen aloitteesta teetetyn erityistilintarkastuksen, kokoustamaan eduskunnan suuren valiokunnan kokoushuoneessa, järjestämään koulutyön lähes koko maassa seisauttanutta työnseisausta ja auttamaan monia apua tarvinneita. Sain kuulla yhdeltä ministeriltä kunniani ja tepastella toisen audienssille paljain jaloin. Kirjoitin näkemyksiäni ja luin ne hetken kuluttua STT:n uutispalvelusta. Näin kehy:n arjen. Järjestötoiminnan aikana olin ajoittain instituutio, jota kuunneltiin. Tosin ei minun vaan instituution merkittävyyden takia.

Nyt järjestötoiminnan aika on jäämässä taakse. Ensi vuonna olen luottamustoimeton. Jo tänä vuonna luottamustoimeni olivat vähäisiä ja työsuhteeni kilpistyi alkuvuoteen. On ollut ensimmäinen marraskuu vuosiin, kun en ole tarkkaillut liittokokouksia tai osallistunut niihin. On ollut ensimmäinen joulukuu vuosiin, kun en ole ollut kiertämässä glögejä. Se on kummallista. Aika on ajanut minusta ohitse. Ja ehkä niin on hyvä.

Instituution saappaista on vaikea astua pois. Helpompaa on pitää sappaat jalassa ja vaihtaa takkia. Minulla ei vain nyt – parin takinvaihdoksen jälkeen -ole enää uutta, johon vaihtaa ja vanhoja en halua alkaa kierrättämään. Instituution saappaista pois astuminen on vallasta luopumista. Asiantuntijavallan ollessa kyseessä se on erityisen vaikeaa, koska asiantuntijuus ei vallassa kulu vaan syvenee. Silti asiantuntija voidaan korvata uudella, joka saatta samojen premissien pohjalta päätyä uudenlaiseen, ehkä jopa parempaan lopputulokseen kuin edellinen asiantuntija. Tämä jos jokin käy vanhan asiantuntijan hermoille – itsetunnolle.

ps. Tämän kirjoittamisen jälkeen sitten glögi tilanne muuttuikin. Olin hakemassa Liisalta avaimia Bakersistä, jossa törmäsin Hilduriin. Hänen pyysi minut matkaansa FSS:n, suomenruotsalaisten opiskelijoiden kattojärjestön, glögeille verestämään muistoja. Me vanhat muistelimme toimiston parveketta, joka oli vuosien saatossa otettu pois. Nuoremmille toimisto on aina ollut parvekkeeton.

Blogini nimi on peripeteia. Käsite on lähtöisin Aristoteleen Runousopista. Kesällä, kun päätin aloitella blogin kirjoittamista, en meinannut millään keksiä hyvää nimeä. Sain vinkin. Poimi draamatermeistä joku, joka on itseäsi lähellä ja kuulostaa hyvältä. Poimin peripeteian – käännekohdan.

Klassinen draaman rakenne sisältää eksposition, konfliktin, komplikaation, kliimaksin, peripeteian ja denouementin. Ensin siis esitellään häiskät. Sitten protagonisti ottaa draaman kapulan kantaakseen. Protagonistin ympärillä oleva verkko alkaa kiristyä, mutta protagonisti on siitä autuaan tietämätön, kunnes kunnon tunnistaminen – anagnorisis – avaa hänen silmänsä. Peripeteia on kohta, jossa protagonisti luovuttaa kapulan antagonistille. Anagnorisiksen kautta hän on ymmärtänyt eksposition olleen vain kuherruskuukauden. Sitten kapulan käteensä saanut antagonisti, protagonistin vastavoima, vie laskevaa toimintaa kohti loppua, joka on tragediassa onneton ja komediassa sekä tragikomediassa onnellinen. Sellainen on Aristoteelinen draama.

En sen enempää analysoinut blogini nimeä kirjoittaessani sen hallintasivustolle oikealle kohdalleen. Se vain kuulosti hyvältä. Ja kaunis nimi se onkin.

Peripeteia on seurausta hamartiasta – traagisesta erehdyksestä, josta seuraa hyvän aikeen kääntyminen pahaksi lopputulokseksi. Aristoteleen mukaan peripeteia on hyvän tragedian juonen keskeisin elementti ja tosiaan kuten edellä sanoin parhaimmillaan liittyy vielä anagnorisikseen eli tunnistamiseen ja omaa suuren tunnelatauksen. Miettikäämme vaikka klassista esimerkkiä kuningas Oidipusta.

Kaikki draama ei kuitenkaan kulje aristoteelisesti (tai siis G. Freitagin 1800-luvulla luoman kukkulakaavan mukaan). Hollywood elokuvat tosin lähes aina kulkevat! Jo Shakespearen suuri kukkula koostuu useista pienistä kukkuloista. Siinä ehkä hänen teostensa suuri lumo. Ne ovat hyvin kirjoitettua draamaa… sillä sopivan kokoisin annoksin vuoristorataa S päästää vastaanottajan syvempään katharsikseen kuin antiikin edeltäjänsä A, A, E ja S. Absurdikot (beckettiläiset) ja eepikot (brechtiläiset) luopuivat kukkulasta jo lähes kokonaan. Absurdi draama tiivistyy pisteeksi tai kaartuu ympyrän 360 asteiseksi kehäksi. Absurdissa draamassa ei useinkaan ole peripeteiaa. Miettikäämme Beckettin kahta kulkuria Gogoa ja Didiä puun alla odottamassa Godota. Onko herran ja narrin saapuminen peripeteia? Onko peripeteia näytösten välissä, kun oivallamme huomisen olevan eilinen? Tai miettikäämme Krappia loukossaan nauhan äärellä. Ovatko peripeteia, anagnorisis ja loppu kaikki kolme yhtä?

Tarvitsemmeko peripeteiaa. Aristoteleen mielestä tarvitsemme. Juuri peripeteia saa juonen kiinnostavaksi. Juuri peripeteia tekee juonesta juonen, tragediasta tragedian, draamasta draaman. Peripeteia on draaman kaaren ehto. Ilman sitä ei ole alkua, keskikohtaa ja loppua – niin kuin elämässä, lisäisi iso A varmaan. Hollywyyd ohjaaja huomauttaisi, että rytmi menee alku, peripeteia, keskikohta, peripeteia, loppu…. ja se viimeinen puolituntinen toisesta peripeteiasta loppuun kaikkein kiinnostavin muun ollessa vain lämmittelyä… pidennettyä ekspositiota. Toisaalta hyvään tarinaan mahtuu useita pieniä jaksoja, joilla kaikilla on oma kaarensa, oma peripeteiansa, alkunsa, keskikohtansa ja loppunsa, täydentäisi mestari S tätä todennäköisesti muuttaen peripeteioiden määrän rajatusta rajattomaksi. Ei kyllä elämä vain on yleensä yhtä keskikohtaa, lienisi kai armoitetun B:n peripeteian hylkäävä vastaus. Ja niin kai se on … usein draama on todellisuutta ihmeellisempää ja todellisuus ihmeellistä vasta dramatisoituna.

Kaikki aineelliset olennot, sinä, minä ja ne muut, käyvät läpi tilamuutoksia eli ovat kiinnittyneitä aikaan, jolla on kolme ulottuvuutta – menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Nämä kolme ulottuvuutta ovat läsnä meissä kaikissa. Mikään niistä ei saisi ottaa ylivaltaa meistä. Mikään niistä ei saisi painua unholaan meissä.

Olen muistellut viimeaikoina. Olen muistellut kauniita hetkiä. Olen muistellut kaameita hetkiä. Osan muistoista aika on kullannut. Osan olen jättänyt hyllylle vaille sen syvempää käsittelyä. Valtaosan kanssa olen sinut. Muistoni alkavat pääosin lukiosta. Peruskoulumuistoissani pelaamme ainoastaan poikien, ennen kaikkea Juhanin ja Markuksen, kanssa palloa – vielä yhdeksännen luokan keväälläkin. Tai sitten istumme Juuson kanssa luokassa vierekkäin Annemarin ja Nadjan takana tai edessä. Olen muistellut lukioaikojani. Niitä hetkiä Pyramidissa, Cosmicissa, Jack & Mikesissa, Annukassa, Wellamossa ja Toppen radiostudiossa sekä vanhassa pimiössä. Paransimme Ernon kanssa maailmaa… iltapäivälehtiä kommentoiden. Spinkkilässä nahkatakkien keskellä Anders uppoutui fiktiivisen maailman luomiseen tosielämän tyrskyjen lyödessä rantakallioihin. Mica kaatoi kipisä E:n korvaan. Olimme Ekun kanssa rakastuneet samaan punatukkaiseen tyttöön. Minä en koskaan päässyt yhtä suudelmaa pidemmälle. Tutustuin turkulaisten larppaajien jälkeen helsinkiläisiin larppaajiin. Asuin Pörröllä, punatukkaisen tytön siskolla, joka oli jättänyt Torkkelin kesken ja siirtynyt ravintolatyöhön. Hän oli vanha – peräti täysikäinen. Tutustuin Veeraan, jonka rippiristiä kannan edelleen kaulassani. Meistä tuli pari. Lukioaikoina eksyin myös lukiolaisten liittoon – Jyväskylässä olleen Waterin kautta. Liiton pikkutakkiporukka oli hyvää vastapainoa hipahtaville larppaajille. Ajauduin syvemmälle liittoon, joka sittemmin alkoi maksaa minulle jopa kuukausipalkkaa. Lähdin sivariin, jouduin kolmosdivariin – Käräjätoimikunta lauloi. Erosimme Veeran kanssa… se ei ollut kaunis ero. Repi ja raastoi. Eräänä vappuna sitten Liisa puhalteli Ville Vallaton -juomaa pillillä päälleni. Olin myyty… aurinkolasitkin ja kaikkea, vaikka muistinkin aurinkolasien värin väärin. Rakastuimme. Kiersimme Euroopan, teimme poronkäristystä Lapissa, telmimme Balatonilla ja vietimme kauniin kesän Korkeavuorenkadun puutalounelmassa. Tutuistuin AMA:n ihmisiin ja muihin hienoihin ihmisiin, hieman hipahtaviin sanoisi kai joku. Yhtenä liittokokousten täyteisenä vuonna marraskuussa Liisa lähetti tekstivistin, että joskos etsisimme yhteisen asumuksen. Löysimme sen Merirosvoa vastapäätä. Frendejä kannettavalta, bataattikeittoa ja sen sellaista. Ennen tuota talvea olin ehtinyt opiskella kaikenlaista. Sivarin jälkeen vuoden taiteen tuottamista. Ja sen jälkeen sekalaisia yliopisto-opintoja… lähinnä teatteritiedettä. Elämä jatkui opiskelun ja järjestötyön kanssa kohti tätä syksyä, kun lähdin Tartoon… kohti nykyisyyttä.

Mennyttä voi kuvata. Tulevaisuudenkuvaaminen on vaikeampaa. Jopa ihmiselle, joka tekee graduaankin tulevaisuuden kuvaamisesta ja on kahlannut läpi ison joukon tulevaisuuteen tunkeutumisen menetelmiä. Tulevaisuustieto poikkeaa nykyisyyttä ja mennyttä koskevasta tiedosta eräällä keskeisellä tavalla. Se on esittämishetkellään aina kontingentti ja voi jäädä kontrafaktuaaliseksi. Koska monista mahdollisista tulevaisuuksista vain yksi muodostuu empiirisesti havainnoitavaksi ja objektiivisesti tiedettäväksi, useimpien jäädessä kontrafaktuaalisiksi, ei tulevaisuustiedon kohdalla empiirinen koeteltavuus toimi totuuden kriteerinä. Tulevaisuustieto on siis auttamattomasti kytköksissä nykyisyyteen ja nykyisyydessä sijaitsevien toimijoiden arvoihin, asenteisiin, tietämykseen ja inhimillisen tiedonkäsittelyn eli kognitiivisten prosessien rajoituksiin. Ennen kaikkea tämä näkyy pohdittaessa toivottavia tulevaisuuksia. Toivottavaa on tällöin se, mikä on nykyisen tietämyksen mukaan toivottavaa. Tulevaisuustietoon liittyy samalla myös tavoitteellisuus. Tulevaisuuteen tunkeutuminen on siis tarkoituksellista nykyisyydessä tapahtuvaa pohdiskelua tulevista kehityskuluista ja niiden vaikutuksista muihin tuleviin kehityskulkuihin. Tätä pohdintaa ohjaavat nykyisyydessä olevat käsitykset menneestä, nykyisestä ja tulevasta. Nämä käsitykset linkittyvät kiinteästi arvojärjestelmäämme eli kohtaavat lähes aina relativismin haasteen eli sen tosiasian, että ihmisillä olevia erilaisia käsityksiä siitä miten asiat on tai niiden tulisi olla ei voi minkäänlaisten yleispätevien kriteerien avulla asettaa arvojärjestykseen.

Tulevaisuutta on vaalittava, silloin siitä tulee hyvä, hieno ja kaunis. Olemme menneisyytemme tuotoksia, mutta katseemme on oltava tulevaisuudessa, unohtamatta sitä, että elämä eletään vain ja ainoastaan nykyisyydessä.