New Peripeteia

Syksy on kaartumassa talveksi. Olin viime sunnuntaina kävelyllä lumisessa Tartossa, jonka katuja valaisivat toinen toistaan hehkeämmät jouluvalot. Ilta oli seesteinen ja lumi suojaa. Siinä sitä sitten pohdiskelin elämää, Livornon betonirantoja ja kaupungin runsasta patsastarjontaa yhdessä kuudennen kerroksen italialaistytön kanssa. Syksy on ollut hyvää aikaa, vaikka nukkuminen onkin jäänyt vähiin, elämä kokenut pienimuotoisia mullistuksia ja pienten harmaiden aivosolujen muodostama kokonaisuus, hermot, olleet aikalailla koetuksella. Olen oppinut viroa, joskin vähemmän kuin olisin toivonut. Aktiivinen kielitaito on jotenkin jopa taantunut, vaikka passiivinen onkin karttunut kauniisti. Olen oppinut historiasta. Olen oppinut ihmisoikeuksista. Olen oppinut ihmisistä. Muutaman asian olen oppinut myös itsestäni. Syksy on ollut hyvää aikaa, mutta nyt se on kaartumassa talveksi.

Talvea seuraa kevät. Se tuo muurarin, maalarin ja hanslankarin. Jäät lähtevät. Ne ryskyvät enemmän tai vähemmän. Jääksi tai ehkäpä lumiukoksi pakkautunut vesi pyrkii kohti merta. Se etsii polkunsa, rakentaa puronsa sekä lopulta lammikoiden, ojien, järvien ja jokien muodostaman monimutkaisen verkostan kautta päätyy mereen, ellei ole matkalla höyrystynyt, muuntunut pilveksi ja kauas karannut.

Pitäisi kohta saada näkemys siitä, mitä keväällä tekisi. Sen tiedän, että tässä opiskelija-asuntolassa en kevättäni tule viettämään. Sen olen päättänyt ja se on järkevää. Muuttaisinko muualle asumaan, mutta jäisin Tartoon. Se olisi mukavaa. Opiskelisin kevyesti. Se olisi ihanaa. Perustaisin, näillä näkyminen ehkä kahdenhengen, hippikommuunin. Se olisi pelottavaa. Vaikuttaa siltä, että puutalo episodin jälkeen on asuntoa etsivä kolmikkomme supistumassa kahteen Kosovo-Mikon jäädessä pois. Miehen on ehkä, tutkinto-opiskelijana, järkevintä etsiä pidempiaikaista asumisratkaisua. Hippikommuunissa on hyvät ja huonot puolensa.

Pitäisi kohta saada näkemys siitä, mitä keväällä tekisi. Sen tiedän, että tässä opiskelija-asuntolassa en kevättäni tule viettämään. Sen olen päättänyt ja se on järkevää. Muutaisinko Tampereelle. Valmistuisin kevään aikana Helsingistä maisteriksi ja ottaisin Tampereelta ainakin kandin paperit ulos. Se olisi Sailaksen mieleen. Olisin hyvä kansalainen. Se olisi askel eteenpäin kohti uusia haasteita. Toisaalta silloin menettäisin kaivatun rennon kevään ja kieltämättä uskoisin, että minun tulisi ikävä, suunnaton ikävä, sitä pienimuotoista sosiaalista verkostoa, jonka kanssa olen iltani täällä viettänyt… tai ainakin joitakin ihmisiä. Silloin kielikylpyni Virossa tyrehtyisi juuri niille paikkeille, jolloin uskoisin tämän taantumuksen muuntuvan taas eteenpäin menemiseksi. Silloin täällä olosta jäisi hieman puolinainen maku.

Minulla on kaksi hyvää vaihtoehtoa. Kolmas, Helsinkiin palaaminen, ei sekään ole täysin pois laskuista, mutta selkeästi kahta edellistä heikommassa hapessa. Syksy kaartuu talveksi.Lehdet putosivat puista jo ajat sitten. Ruska on taittumassa lumihangiksi. Joulu on jo ovella. Talvi taittuu pian kevääksi. Kevät tuo maalarin, muurarin ja hanslankarin. Mitäköhän kevät tuo minulle?

Katsoin tietokoneelle. Sen muistin syövereissä on kirjoitelmia. Poimin kirjoitelmista yhden. Se oli etsimäni. Se oli vanha – kaukaa 1990-luvulta. Se oli vielä melankolisempi kuin muistin. Ja luulen, että olen ottanut joskus melankolisimman viimeisen osan pois. Se on runoksi huono, mutta muistoksi hyvä. Se on tekotaiteellinen – aivan taidelukion alkuaikojen tuotoksia. Älkää tuomitko sitä. Se kertoo siitä ajasta, kun kauan sitten myös mietin elämän valintoja. Mietin sitä, mitä tekisin seuraavaksi. Tunnistan itseni kirjoittajaksi, mutta samalla tunnustan, että sen jälkeen päälleni on puettu monta kerrosta uutta elämää. Ja nuo kerrokset ovat etäännyttäneet minua tekstistä. Silti halusin syystä tai toisesta palata siihen. Se on kummitellut viime viikkoina mielessäni, siksi etsinkin sen koneeni syövereistä.

Sinä yönä meri oli vihreä ja Kohtalo lillui siinä.

Sinä yönä hän laski purtensa mereen ja Kohtalo purjehti sillä.

Sinä yönä juna jyskytti eteenpäin ja Kohtalo matkusti sillä.

Sinä yönä hän nousi junasta ja Kohtalo seurasi häntä.

Sinä yönä hän katsoi taivaalle ja näki vilahduksen Kohtalosta.

Kohtalo katseli heitä.

Sinä yönä sumu kohosi varhain ja Kohtalo osana sitä.

Sinä yönä hän etsi itseään ja Kohtalo leikki hänellä.

Sinä yönä muistot pääsivät valloilleen ja Kohtalo osana niitä.

Sinä yönä kaupunki loisti valomerenä ja Kohtalo oli piste siinä.

Sinä yönä hän katsoi taivaalle ja näki vilahduksen Kohtalosta.

Kohtalo katseli heitä.

Sinä yönä syttyi kynttilä ja Kohtalo valaisi hänet.

Sinä yönä puhuttiin paljon ja Kohtalo oli vaiti.

Sinä yönä oltiin vaiti ja Kohtalo puhui.

Sinä yönä hän oli yksin ja Kohtalo seisoi hänen vierellään.

Sinä yönä hän katsoi taivaalle ja näki vilahduksen Kohtalosta.

Kohtalo katseli heitä.

Se yö on tämä yö. Tämä yö on pitkä.

Se yö oli viime yö. Viime yö oli pitkä.

Se yö on ensi yö. Ensi yöstä tulee pitkä.

Kohtalo nauraa heille.

Hassu teksti. Hieman teiniangstia. Hieman muutakin. Ajatuksia vuosien takaa – ajan kolmatta ulottuvuutta, joka määrää kahta muuta, mutta jolle ei saisi antaa yliotetta.

Olin viime sunnuntaina adventtikirkossa. Pappi saarnasi menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Meitä oli hassu seurue – naapurin Laura ja kolme kirkkoon kuulumatonta miestä Turku-Mikko, minä ja Edvin. Aleksi ei lähtenyt matkaan. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oli ollut Aleksin vuoro nukkua tyhjässä Heidin sängyssä evakkomatkalla. Tilaisuus loppui hassusti kättelyihin. Tai siis siinä vaiheessa me poistuimme kuten monet muutkin. Menimme kahville. Ja illalla Edvin oli kehunut minua Lauralle. Se lämmitti sydäntä. Syksyyn on mahtunut paljon. Syksy on mennyt nopeasti. Olen ollut ehkä sosiaalisempi kuin koskaan. Olen tutustunut lyhyessä ajassa useampiin ihmimisiin kuin koskaan aiemmin olen näin lyhyessä ajassa tutustunut. Hassua. Olen jopa tavallaan kiintynyt pariin ihmiseen. Sekin on aikas omituinen juttu. Minä en pahemmin kiinny ihmisiin. Valtaosa ihmisistä on edelleenkin sellaisia, jotka hämmästyttää ja kummastuttaa pientä kulkijaa – sellaisia, joiden seurassa tulee jotenkin epämiellyttävä, vieras ja tungetteleva olo. Toisaalta osa on sellaisia, joiden seurassa tulee välittömästi hyvä ja raukea olo. Niin kävi esimerkiksi tänään, kun törmäsin Joonaan, jota en tuntenut / tunne vieläkään oikeastaan lainkaan. Eriskummallista voisi sanoa.

Laura luki minulle Rehepappia. Se on kuin satua kuuntelisi. Uppouduin tänään varmaan tunniksi tarinan matkaan. Se oli mukavaa. Kirja on kohta lopussa. Olen kuullut kohta kaksi kuukautta otteita siitä. Luulen, että Laura saa sen luettua valmiiksi tänä yönä… ei malttanut mennä nukkumaan, vaikka tyttö onkin valvonut aivan liikaa. Kumpa kertoisi minullekin kirjan lopun. Kirja jäi Lauran lopettaessa kertomuksensa kertomisen tänään jännittävään kohtaan. Olo on kuin lapsella, joka odottaa seuraavan yön iltasatua. Haluaa kuulla lopun… pian… kun on kärsimätön.

Syksy taittaa talveksi ja talvi kevääksi. Kaiken tämän keskellä olen väsynyt, mutta onnellinen. Se on hyvä se, sillä onnea ei myydä valintamyymälöissä. Valintamyymälöissä myydään korkeintaan suklaata ja jäätelöä, jotka kummatkin ovat parhaimmillaan seurassa nautittuina. Onni syntyy seurassa. Vaikka joskus murhe painaa, onneksi se myös usein häviää.

Nyt nukkumaan. Koulu alkaa aamulla kello 10.

Tällä viikolla tuli luettua vain yksi teos… ja sekin raportin tapainen.

Peter Ekholm: EU vuonna 2020
Peter toimi viime kevääseen saakka Sitran EU:n tulevaisuutta luodanneen projektin projektinjohtajana. Tämä raportti on yksi projektin viimeisiä. Peterin skenaariossa vuoteen 2020 mennessä yhteisökansalaisuus vahvistuu suhteessa yhteisön ulkopuoliseen alueeseen (voisi siis sanoa yhteisen vihollisen yhdistävän), yhteisön proaktiivisuus lisääntyy, vastuu turvaverkon ylläpitämisestä on delegoitunut ainakin osin julkiselta sektorilta yksityiselle, yhteisölle on muodostunut yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (eli yhteisö on sotilasliittoistunut), ympäristöongelmat ovat nousseet agendalle ja samalla ympäristön pilaantuminen on kiihtynyt, EU on kehittynyt sektorifederalismiin (eli eräänlaiseksi liittovaltioksi, jota ei kutsuta liittovaltioksi), EU kamppailee edelleen johtajuusongelmissa. Lisäksi hän kokee, että ulkoiset olosuhteet vievät kehitystä sellaiseen suuntaan, johon ei sisäistä jaettua tahtoa välttämättä ole olemassa. Saas nähdä toteutuvatko nämä visiot.

Edellisistä yltiöinduvisualismipohdinnoista on sitten tullut edettyä samaa kunnon melankoliarataa viime päivät… tai miltei viikko… Toissailtana seinänaapurini, jonka solusta on tullut käytännössä olohuoneeni, sanoi, että kirjoittelen tähän blogiin liian persoonaa häivyttävällä (ja tylsällä) tavalla. Voipi olla, että niin teenkin. Noh, katsotaan onnistuisiko tälläinen itseä esiintunkevampi raapustus.

En nukkunut toissayötä kotonani omassa sängyssäni. Nukuin sen Suomessa parhaillaan olevan Heidin sängyssä, koska meidän solussa huolimatta minun tahdostani, sillä vähemmistö tyytyköön asemaansa,(Tarton ylioppilaskylän vaihtarikerroksessa) on paikallisen biletys-vaihtarielämän keskus. Toissayönä International Food Festin jälkeen, jossa parveili minun makuuni liikaa ihmisiä käytävillä, oli sitten vuosisadan partyt. Olin tuttuun tapaani parantamassa maailmaa naapurissa Lauran kanssa Turku-Mikon siirryttyä Illegaardista (hänen olohuoneestaan), jossa sitä ennen paransimme maailmaa, sen yläkertaan asuntoonsa. Meidän asunnosta seinän takaa kuului pahuksenmoista möykkää ja tavaroiden siirtelyä jne. Laura sanoi, että meillä taitaa olla aikas bileet ja sitten se sanoi, että voin jäädä varmaan nukkumaan Heidin sänkyyn, jos meille ei huvita mennä (taitaa tietää, että bileet meillä saa vereni kiehumaan). Noh… päätin silti kömpiä kotikolooni. Kaksi minulle tuntematonta etelänmaalaista ihmistä (yöllä tosin luulin toista solutoveri L:ksi, mistä olen nyt hieman pahoillani…) harrasti seksiä MINUN sängyssäni. Käännyin kannoillani ja suuntasin nukkumaan tyhjään Heidin sänkyyn. Täytynee ostaa hänelle paljon suklaata kiitoksena, kun hän tulee takaisin Suomesta.

Tähän sitten pitää lisätä se, että allekirjoitimme tiistaina Lauran ja Kosovo-Mikon (mies on saanut Mikko-erottimensa siitä, että on ollut Kosovossa rauhaturvaajana… hieno pohjalainen ihminen muuten – näin lisähuomiona teille, jotka tiedätte minun saavan näppylöitä kaikesta aseellisesta toiminnasta) kanssa vuokrasopimuksen puutalosta (130m2). Siihen sisältyi kohtalainen riski siitä, että talo myydään ja me lennetään kuussa pihalle. Muutenkin hämärä paikka… ikkunoita rikki ja tulipalo ollut… omistajat pitäneet lämityksen vieläkin poissa. Nyt enen kuin ollaan edes sisään muutettu näyttää siltä, että homma kaatuu. Välittäjä, joka ilmoitti ettei talosta olla oikeastaan lainkaan kiinnostuneita, on pyörittänyt jo kahta näyttöä kolmen päivän aikana siellä. Jälkimmäisen näytön tanskalainen mies, joka tuli varttia ennen välittäjää, kun olin talossa kertoi, että sen työkaveritkin on käyneet katselemassa taloa. Jippajei! Lisäksi talon omistussuhteissa on hämäryyksiä se on parin teinin nimissä ja niiden iskä on työpaikkoja vaihtanut kirkonmies, joka on ollut poliisin kanssa kahnauksissa silloin, kun talo on hieman palanut. Jos ei muuteta sisään niin menetetään 8000 EEK:n välityspalkkio ja 8000 EEK:n kuun vuokra. Se tekee vajaat 350 euroa mieheen. Toisaalta mieluummin sitä menettää rahaa nyt, kun sotkee itsensä kunnon soppaan. Tähän episodiin liittyen huusin suomalaiskansallisen perkeleen yliopiston päärakkenuksen edessä (lähin aukeahko paikka yliopiston kahvilasta) ja kävin angstaamassa ja pyytelemässä anteeksi huutoani istuskelemalla Toomekirikun raunioissa. Sekin oli kummallista. Eräänä yönä pohdiskelin jopa, että voisin liittyä kirkkoon takaisin. (Noh joo… rakkaat kirkosta eronneet ystäväiseni, tehän tiedätte, että se olisi paljon se… ) Kun valvoo liikaa, niin vatvoo paljon asioita.

Niin ja kolmannekseen olen tainnut hengata liikaa naapurissakin, josta on toisiaan muodostunut olohuoneeni. Luulen, että olen piinannut Lauraa, joka on ollut viime viikot aika kireä, hieman liikaa. Pitänee kai siirtyä enemmän taas kahvilalinjalle… tulisi luettuakin enemmän. Naapurista (Laurasta ja Heidistä) on löytynyt parasta seuraa, jota täällä on… ja toki myös vastapäisen asunnon Aleksista. Olen tainnut ystävystyä näihin kolmeen. Se on hyvä juttu.

Eilen tuli Suomesta Seena & kumppanit. Olin melkein unohtanut, että nyt on se viikonloppu kun ne tulee. Käytiin yöllä istumassa Yliopiston kahvilassa juomassa teetä. K ja sen ranskalainen mieheke oli muuttaneet Kontulaan. Olivat käyneet koputtelemassa naapureiden ovia, mutta kukaan ei ollut avannut, vaikka sisällä oli selvästi liikettä. Tuli ihan täällä näkemäni Nousukausi elokuva mieleen. Hienoja ihmisiä. Sain teetä ja sympatiaa … kiitos. Vielä kun joku tarjoaisi päähän taputusta ja sitten käpertymispaikan niin kaikki olisi vielä täydellisemmin. Näiden ihmisten tulo teki yhtälailla onnelliseksi kuin se, että törmäsin Anniin (Lauran kaveriin, joka oli ompeleseuran tai jotain markkinaretekellä) Tallinnassa, kun oltiin Lauran ja Kosovo-Mikon kanssa siellä ostoksilla. Tavallinen hyvä ihminen, että sellaisen täysin tuntemattoman näkeminenkin puolentunnin ajan ja ihan vaan tavanomaisuuksista rupatteleminen voi tuoda ihmiseen onnea. Yliopiston kahvilan jälkeen pyörähdin yksin Maailmassa ja join yhden limpparin. Sellaiset klubit ei taida oikein olla mun paikkoja… kahvila ja teetä …. voi kumpa tuota tekisi täällä useammin. Välillä tuntuu, että mä alan täällä ihan ratketa ryyppäämään, vaikka taidan olla (absolutistien jälkeen) yksi kerroksen vähiten juovia.

Tässä muutama väsynyt ajatus tältä päivältä… enemmän tajunnanvirtaa kuin jäsentynyttä ajattelua. Punainen lanka lienee siis paikoin hukassa. Yritetään kestää se. Olen viimeaikoina rupatellut yltiöindividualismista – tai pikemminkin siitä missä olemme yksilöllisyys-yhteisöllisyys arvoasteikolla. Lisäksi olen lueskellut Teemu Mäen esseitä väkivallasta. Kaiken kukkuraksi olen vielä saanut kuunnella ihmisten ajatuksia ihmisoikeuksista seminaarin penkillä. Se kaikki tuo iholle liki ihmisyyden ja inhimillisyyden hankalat käsitteet.

Mitä nuo sitten tarkoittavat – ihmisyys ja inhimillisyys? Aloitetaan. Yltiöindividualismin päässä lienee radikaali antroposentrinen humanismi, jossa pidetään tiukasti kiinni sellaisesta ajatusrakennelmasta, että ihmisarvoa ei voida määritellä kenellekään ihmiselle ulkoapäin. Vain ihminen itse voi määritellä oman ihmisarvonsa ja ihmisyytensä. Tällaisesta näkökulmavalinnasta seurannee kuitenkin helposti se, että ihmistahto kuvitellaan jollakin mystisellä tavalla vapaaksi eikä olosuhteittensa muovaamaksi. Tähän liittynee elämäntapoja koskeva vapaamielisyys, joka lienee kasvanut sekulaarin tai hengellisen etiikan kustannuksella. Hyvänä esimerkkinä on seksuaalitapojen vapautuminen, joka on usein mielletty jonkinlaisena irtiottona etiikasta – eikä mahdollisuutena arvioida myös seksuaalieettisiä valintoja järkiperäisesti. Vapauden kuvitellaan tällöin olevan kuin mystisesti jossain muualla kuin päättelysääntöjen kahlitsemassa järjenkäytössä. Näin vapautta ei ymmärretä elämänarvojen omaehtoisena määrittelynä, vaan kuvitteellisena “vapautumisena” järjen kahleista jonkinlaiseen romantisoituun vaistonvaraisuuteen – vailla kestävää pohjaa olevan Kohtalon johdatukseen.

Ihmisyyden toisessa päässä lienee yhteisöllisyys. Tällöin ihmisyys toimii kaikki erot ja dikotomiat ylittävänä ja häivyttävänä universaalina periaatteena, jonka tulisi kummuta yhteisen ihmisyytemme (sen mitä ihmisoikeusteorioissa kutsutaan jakamattomaksi ihmisarvoksi) ymmärtämisestä ja vaalimisesta. Toisin kuin radikaalissa humanismissa ihmisyyttä ei pidetä tällöin ihmisiä toisistaan erottavana vaan sen sijaan ihmisiä toisiinsa yhdistävänä tekijänä. Tällöin yhteisöllisyys elää ihmisen tarpeessa, halussa ja mahdollisuudessa tulla enemmäksi kuin mitä hän on yksin. Tällöin ihmisyyden ytimeen nousee ajatusrakennelma siitä, että toista ihmistä tulisi kohdella niin kuin toivoisit toisen kohtelevan sinua. Tämä ihmisyydestä kumpuava yhteisöllisyys on solidaarisuutta toisia kohtaan. Sen perustana lienee useimmiten kokemus jaetusta ihmisyydestä, joka kummunnee meillä länsimaissa lähinnä kahdesta lähteestä – rationaalisesta pohdinnasta tai kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta … useimmiten lähinnä kai näiden yhdistelmästä.

Ihmisyydessä on siis kaksi tapaa – voi suuntautua itseen tai muihin. Minä uskon, että suuntautuminen muihin tuottaa itseen suuntautumista paremman tuloksen. Yhteisötason hyväntahtoisuus saa aikaan toimivan ja jäsenilleen onnellisuutta tuottavan yhteisön. Niin sen täytyy olla. Eläminen yhdessä toisten ihmisten kanssa on niin keskeinen asia elämää, että ihmisen erottamista jostain yhteisöstä voisi kutsua henkiseksi väkivallaksi. Se, että ihminen tekee sen itse – suuntautuu vain omiin yksilöllisiin tarpeisiinsa on surullista. Toki voidakseen hyvin ja kasvaakseen henkisesti on tiedostettava oma yksilöllisyytensä. Tuo yksilöllisyys tässä tarkoittaa sitä, että lähtökohta on yksilön elämä ja hyvinvointi, jota yhteisö palvelee. Kollektiivisuus ei häviä maailmasta mihinkään, vaikka ihmiselle annettaisiin erillinen arvo ihmisenä, mutta maailma tulee helposti tuhottua, kun ei nähdä omia tarpeita pidemmälle.

Joops… jos nyt olisin kirjahyllyni luona ottaisin käteen Envallia… joko Samurai nukkuu tai Uni palaa rikospaikalle kokoelman… tai sitten jos olisin kirjastossa tai kirjakaupassa ottaisin käteen Envallin uusimman “Ja Job antaa anteeksi”.

“Tee vain mitä itse haluat ja olet narsisti. Tee vain mitä toiset haluavat ja olet prostituoitu. Tee vain, mitä sisimpäsi sanoo oikeaksi ja vastassasi on yhteiskunnallinen itsetuho.” – Markku Envall-

Aamen.

Olin kesällä toimittamassa ulkoasianministeriön rahoittamaa teosta EU:n perustuslakikysymyksestä. Artikkelikokoelmassa 8 nuorta kansalaisvaikuttajaa puntaroivat unionin tulevaisuutta eri näkökulmista ja Paula Lehtomäki sekä Peter Ekholm kommentoivat puntarointeja. Julkaisu toimii hyvänä keskustelun avauksena niin perustuslaillisesta sopimuksesta kuin unionin tulevaisuudestakin laajemminkin. Teos ei julista vain unionin ilosanomaa vaan artikkelien kirjoittajat suhtautuvat tulevaisuuteen myös kriittisesti.

Julkaisu on luettavissa verkosta pdf-tiedostona.

Teoksen artikkeli on kirjoitettu ennen perustuslakikysymyksen hyllylle panoa, kun ranskalaiset ja hollantilaiset eivät olleet vielä sanoneet ei. Huolimatta muuttuneesta tilanteesta ovat artikkelit kuitenkin edelleen ajakohtaisia. Tai ehkä juuri muuttunut tilanne tekee ne entistä ajankohtaisemmiksi. Huomenna hän tulee, federalistinen Eurooppa!

Viimeaikoina on lukeminen ja ylipäänsä kaikenlainen aikaansaaminen ollut jotenkin vähissä. Se on siis selvästi syksy… aika jolloin pitäisi käpertyä shaalin alle sohvalle ja siemailla vihreää teetä kynttilän valossa.

Umberto Eco: Kuningatar Loanan Arvoituksellinen Liekki
Aleksi oli saanut kirjasta arvostelukappaleen, joka oli minulla matkalukemisena myrskyävällä Suomenlahdella. Kirja oli aivan loistava, joskin viimeinen osa jäi minusta jotenkin irralliseksi. Ehkä kirjailija tiputti kehyskertomuksen liian äkisti… analogian tehden siis aivan kuin Beckettin kerronnasta hypättäisiin hetkessä Brechtin kerrontaan. Ajatus kuvien runsaasta käytöstä osoittautui onnistuneeksi. Se toi perinteiseen romaanikerrontaan uuden tason, vaikkakin tarina olisi ollut täysin seurattava ilman ainoatakaan kuvaa.

Franz Kafka: Linna
Herra K:n seikkailut kafkamaisessa yhteiskunnallisessa helvetissä osoittautuivat jälleen mukaansatempaaviksi, vaikka tämäkin kirja kuten Kafkan liki kaikki (postuumi) tuotanto jäikin kesken loppuen lähes kuin veitsellä leikaten. Kafkamainen kerronta antaa tämän kuitenkin anteeksi… tai lähes edellyttää sitä.

Teemu Mäki: Näkyvä pimeys – esseitä taiteesta, filosofiasta ja politiikasta
Aleksi toi kirjamessuilta Teemu Mäen väitöskirjan (taiteellisen tohtorintutkinnon kirjallisen osan), jonka olin häntä pyytänyt tuomaan. Ahmaisin sen vajaassa viikossa. Ison palan luin Tarton ränsistyneen puisen rautatieaseman katoksen alla. Hieno miljöö. Mäellä oli teoksessa erilaisia ja eritasoisia esseitä. Klassisesta Kissa-esseestä en sano muuta kuin, että oikeudellisesti mielenkiintoinen kysymys. Kirjan parasta antia oli Työkalupakki-essee, josta erityisesti pohdinta esinetaiteen ja esitystaiteen eroista herätteli ajatuksia. Hyvä teos, joka kannattaa lukea oli Mäestä taiteilijana tai ihmisenä mitä mieltä tahansa.

Tuli tässä eräänä iltana puhe googlettamisesta eli tuttuja (ja etenkin puolituttuja) koskevasta tiedonhausta googlen avulla. Puhuttiin samalla siitä minkälaisen kuvan sitä itsestään googlen välityksellä antaa. Päätin siis syöttää nimeni googleen ja katsoa.

Google-persoonani on toiminut aktiivisesti erilaisissa järjestöissä lähinnä koulutuspolitiikan ja eurooppapolitiikan saralla. Google-persoona on ollut luomassa suomalaista korkeakoulupolitiikkaa opetusministeriön työryhmässä, käsitellyt opintosuorituksiin liittyviä oikaisupyyntöjä korkeakoulun tutkintolautakunnassa, etsinyt työntekijöitä opiskelija- ja nuorisojärjestöjen palkkalistoille, tervehtinyt Suomen Opettajaksi Opiskelevien Liiton liittokokousta, toimittanut EU:n perustuslaillista sopimusta koskevan kirjan, päätoimittanut sivarijulkaisua, toiminut Reserviupseerikoulun oppilaskunnassa, osoittanut mieltä ylioppilastutkinnon rakennekokeilun puolesta ja tutkinnon maksullisuutta vastaan, larpannut, suunnistanut, kirjoittanut lyhytnäytelmän psyykkisistä sairauksista, allekirjoittanut ydinvoiman vastaisen addressin, toiminut lukion johtokunnan varajäsenenä, vuokrannut Pietarsaaresta tontin ja taiteillut Aukeaan.

Kaikkein oudointa oli löytää oma nimi kokonaan (siis etunimi + sukunimi) Websters on-line dictionaryn etunimeni mukaisen hakusanan kohdalta. Nimeni (siis etunimi + sukunimi muodossa) on sen mukaan verkon hakukoneiden (kuten googlen) 14. yleisin hakusana, johon sisältyy etunimeni. Jänskää! Websters tiesi myös kertoa, että nimeni syötetään webin hakukoneisiin keskimäärin 2 kertaa päivässä. Joku muukin on siis googlettanut minut, koska valtaosa joskaan ei kaikki yllämainituista googlettamisen tuloksista todella liittyy omiin tekemisiini.

Olen aikoinani päässyt osallistumaan useiden koulutus- ja sosiaalipoliittisten tavoiteohjelmien laadintaan. Näiden lisäksi olen kahlannut läpi vielä lukemattomamman joukon koulutuspoliittisia tavoiteohjelmia. Näistä osa on ollut kokonaisvaltaisia, kuten SYL:n kattava Suuntana sivistys -ohjelma vuodelta 2003, ja osa pelkkää liittokokouksielle muodon vuoksi kyhättyä krääsää.

Nyt on jälleen se aika vuodesta, kun opiskelijajärjestöt laittavat tavoitteensa näihin papereihin. Kurkataampa siis pariin. Ja aloitetaan itselleni kaikkein rakkaimmasta eli lukiolaisten liiton tavoiteohjelmasta.

Liitto on vakiintuneen linjansa mukaan sitä mieltä, että lukiolaisten määrää tulee vähentää. Samalla liitto kuitenkin vaatii, että “mahdollisuus lukiokoulutukseen on turvattava kaikille perusasteen päättäville”. Kaikkien oikeus hakea lukioon törmää rajusti aloituspaikkojen vähentämisen tavoitteen kanssa. Ainut tapa ratkaista ongelma, on tiputtaa lukiokoulutus siltä korkealta jalustalta, jolla se suomalaisessa yhteiskunnassa seisoo. Minä tosin epäilen, että se ei ole vieläkään liiton tavoite.

Liitto on edelleen vakiintuneeseen tapaansa vankkumaton duaalimallin kannattaja kuten lähes kaikki suomalaiset opiskelijajärjestöt. Perustelut duaalimallin hyvyydelle haetaan 1990-luvulla toteutetun nuorisoasteen koulutuskokeilun huonoista kokemuksista. Ennen toisen asteen oppilaitosten yhteistyöhön ainakin jossakin määrin positiivisesti suhtautunut liitto on jyrkentämässä linjaansa linjaten: “Lukioiden ja toisen asteen ammatillisten oppilaitosten välinen opetusyhteistyö ei ole tarkoituksenmukaista. Kaikki opetustarjonnan yhdenmukaistaminen toisen asteen koulutusmuotojen välillä vie pohjan sekä toisen asteen ammatillisesta että lukiokoulutukselta.” Miksi liitto kokee yhteistyön noin suurena peikkona? Ovatko lukiolaiset ja ammatillisissa oppilaitoksissa opiskelevat todella noin erilaisia? Varsinkin, kun tätä nykyä molemmat oppilaitosmuodot päätetään yhä useammin, haluaa liitto tätä tai ei, ylioppilastutkinnon suorittamiseen.

Lukion kurssitarjonnan suhteen liiton linja on muuttunut 2000-luvun kuluessa jyrkemmin lukuaineita painottavaan suuntaan. Lukio ei ole antiikin laaja-alaisti yleissivistyneiden kosmopoliittien humanistien kasvualusta. Se on liiton mielestä ennen kaikkea lukeneisuuden lisäämiseen tähtäävä oppilaitos. Liitto vaatii, että taideaineiden kurssien ei pidä olla pakollisia, ja että oppilaita ohjataan entistä enemmän matemaattis-luonnontieteellisten aineiden pariin. On mielenkiintoista, että taideaineiden opetuksen merkitystä väheksyvä liitto on toisaalla vaatimassa taideaineiden lukiodiplomien roolin vahvistamista ja edistämässä ylioppilasportfolio näkemystä. Mielenkiintoista on myös, että liitto vaatii, että uskontokunnittain eriytetystä opetuksesta siirrytään “kaikille uskontakunnille yhteiseen uskontotieteelliseen opetukseen”. Tämä on suuri muutos liiton linjassa. Ja siksi olisikin ehkä ollut paikallaan, että tuo edelleen vaikeasti aukeava käsite olisi avattu tarkemmin.

Yliopistojen opiskelijavalinnoissa liitto kokee ylioppilastutkinnon aseman nykyän liian heikoksi ja vaatii, että yo-tutkinnon arvosanojen on muodostettava pääosa valintakriteereistä. Samalla liitto kuitenkin valittaa, että “lukio-opinnot ovat liian tutkintokeskeisiä”. Tämä on ikuinen paradoksi, joka on toistunut liiton tavoiteohjelmissa aina silloin, kun yo-tutkinnon painoarvon lisäämistä on vaadittu. Minun on vaikea nähdä, että rationaalisesti ajatellen yo-tutkinnon välinearvon (hakumerkityksen) lisääminen voisi johtaa mitenkään mihinkään muuhun kuin tutkinnon merkityksen korostumiseen lukio-opinnoissa.

Sosiaalipolitiikan saralla liitto veisaa tuttua virttä. Yhteiskunnan tuen, yhteisöllisyyden ja yksilön vapauden kolmiyhteys – sosiaalidemokraattisella painotuksella – nähdään edelleen menestyksekkään opiskeluympäristön tekijänä. Sosiaalipoliittisten tavoitteiden saralla liiton linja onkin suhteellisen vakiintunut. Se on myös kirjattu ihailtavan konkreettiseen muotoon. Sosiaalipoliittinen linja lienee kiteytettävissä yksilön valintojen mahdollistamiseen. Lukiolaisten sosiaalietuuksia ei saa kytkeä vanhempien asemaan ja niiden on oltava niin korkealla tasolla, että ne mahdollistavat todellisen valinnan vapauden kaikille lukiolaisille.

Kieliasultaan ja vaatimuksiltaan lukiolaisten liitto on muuttunut sinä ainana, jonka minä olen nähnyt, idealistisesta saarnaajasta realistiseksi vahtikoiraksi. Tavoiteohjelma on pitkälti kasa reunahuomautuksia olemassa olevaan järjestelmään kuin uuden paremman järjestelmän kehittelyä. Duaalimallin ja lukion erityisen aseman puolustaminen koetaan tärkeämmäksi kuin koulutusjärjestelmän kokonaisvaltainen peilaaminen. Ohjelmasta näkyy useiden erisuuntaan vetävien voimien vaikutus, mutta nämä voimat keskittyvät enemmän puolustamaan itselleen tärkeitä asioita kuin luomaan uutta.

Hypätään sitten myöhemmin eteenpäin SYL:n ja SAMOK:n ajatuksiin.