New Peripeteia

Lähdin Tartoon 22. elokuuta. Opiskelija-asuntolan nettiyhteyden avaamiseen meni aikaa ja niinpä tämäkin viikoittaiseksi tarkoitettu merkintä venyi taas yli viikon mittaiseksi.

Arto Haapala & Ukri Pulliainen: Johdatus estetiikkaan
Lukion estetiikan kurssin kurssikirja on hyvä yleisesitys estetiikkaan. Se lienee niitä ainoita lukiokirjoja, joihin on tullut lukion jälkeenkin palattua. Teos tuli selailtua läpi mielenvirkistykseksi ja estetiikan teorioiden jälleenaktivoimiseksi päässä. Ei mikään maata mullistava kokemus tietokirjaksi, mutta oppikirjaksi yltiöerinomainen.

Henni Ilomäki (toim.): Tartto – kirjailijan kaupunki
Sain kirjan lahjaksi Tartoon lähtiessäni. Lähinnä 1900-luvun alussa Tartossa eläneiden kirjailijoiden (mm. Aino Kallas, Saimi Harmaja) ja muutamien tuoreempienkin kynäniekkojen (mm. Heli Laaksonen, Katja Meriluoto) kirjeiden ja päiväkirjamerkintöjen kautta polveileva teos käy hienosti läpi kaupungin eri puolia. Yliopisto on selvästi ollut kautta aikojen sellainen paikkakunnan henkistä ilmastoa ja väestörakennetta dominoiva tekijä, jota se on tälläkin hetkellä. Kuten kirjasta käy ilmi Tarto hengittää kahviloidensa kautta ja on virolaisen kulttuurin sekä sivistyksen kehto, jossa turismi ei ole vielä käynyt Tallinan tapaan ongelmaksi.

Raymond Wacks: Understanding Jurisprudence – An Introduction to Legal Theory
Johdatus oikeusteoriaan oli ensimmäinen Tarton yliopiston neuvostotyylisestä kirjastosta lainaamistani kirjoista. Yleisesitys oikeusteoriasta kävi läpi kaikki klassiset teoriat luonnonoikeudesta oikeusrealismin kautta oikeuspositivismiin sekä kurkisti kevyesti myös kriittisen oikeusteorian puolelle. Otin kirjan sillä silmällä, että kun tähän mennessä oikeusteoriaa on tullut luettua vain suomeksi, niin tämän perusteoksen avulla saisi viriteltyä englanninkielistä terminologiaa aktivoitumaan ennen kurssien alkua. Tässä suhteessa teos onnistui sisällöltään. Hyvä ja jäsennelty teos laittoi miettimään, miksi oikeustieteellisiin tutkintovaatimuksiin ei tällaisissa ns. ei-valtiokeskeisissä aineissa suomessa kuulu oikeastaan lainkaan englanninkielistä kirjallisuutta.

Markku Wilenius: Luovaan talouteen – kulttuuriosaaminen tulevaisuuden voimavarana
Selailin kirjan keväällä, mutta silloin se jäi hyllyyn pölyyntymään. Gradua varten käyttökelpoista materiaali kuitenkin löytyi nyt teosta Ülikoolikohvikissa uudelleen lukiessani. Turun kauppakorkeakoulun tulevaisuudentutkimuksen professorin kirjoittama ja Sitran aiheeseen liittyvän tutkimushankkeen päättänyt teos pyrki osoittamaan niitä kohtia, joissa usein niin irrallisina pidettyjä kulttuurin (luovan toiminnan) ja talouden toimintajärjestelmiä voisi törmäyttää yhteiskunnallisen kilpailukyvyn kohentamiseksi. Sinänsä hyvä kirja tarjosi kovin vähän uutta. Konkreettisten käytäntöön sovellettavien toimenpiteiden osoittelu jäi liian usein suuryritysten menestystarinoiden esittelyksi. Takakannessa mainittu teoksen pohjana oleva laaja tutkimusaineisto jäi ehkä liikaakin taka-alalle, syvärakenteeksi, ja olisinkin kaivannut selkeitä viitteitä sekä aineiston esittelyä nyt toteutunutta laajemmin. Näistä puutteista huolimatta teos oli vaikuttava ja tärkeä puheenvuoro, joka toivottavasti saa lähivuosina seuraa muista vastaavantyyppisistä julkaisuista.

Nordic Theatre Studies volume 14. Cultural politics: global, local and national.
Gradu mielessä tuli taas palattua tähän teokseen. Hans van Maanenin artikkelin eurooppalaisista teatterijärjestelmistä pitäisi toimiman gradun teoreettisen viitekehyksen ytimenä. Jon Nygaardin artikkeli pohjoismaiden laitosteattereista herätti kuitenkin jälleen eniten harmaita aivosoluja. Vaikka melkein kaiken Nygaardin ajatuksista allekirjoitankin, niin silti laittaa vain miettimään onko teatterilaitosten symboliarvo pohjoismaisille yhteiskunnille todella niin suuri… minä kun voisin väittää niiden symboliarvonkin olemassa murentumassa..

Pentti Saarikoski: Katselen Stalinin pään yli ulos.

Menin lainaamaan ülikoolin raamatukogusta Krossia. Käteen jäi Saarikoskea ja Sartrea. Kirjaston käyttö on niin vaikeaa. Vaikeampaa kuin tulla divarista ulos tyhjin käsin… ja se sitten onkin vaikeaa. Saarikoski kuvaa alun kertovissa pätkissä tunnelmiaan Islannista, Euroopasta, maailmasta ja toki itsestään. Tuo ajankuva on kutkuttavaa luettavaa. Siinä paistaa mennyt kylmänsodan tunnelma ja silti se on jotenkin samalla niin pelottavalla tavalla kiinni nykyisessä – ehkä tulevassakin. Teoksen toisessa osassa Saarikoski sukeltaa syvälle maaseudun rauhaan. Kirja oli sangen kelpo virkistin hieman tietopainotteiseksi kääntyneen viimeaikaisen lukemiston keskellä.

Jean-Paul Sartre: No exit and three other plays
Ekstistentialisti JP Sartre kuuluu lempinäytelmäkirjailijoideni joukkoon S. Beckettin, E. Ionescon ja B. Brechtin kanssa. Tarton yliopiston kirjastosta käteeni tarttuneessa teoksessa on koottuna neljä Sartren näytelmää: No Exit (Suljetut ovet / Huis Clos), The Flies (Kärpäset / Les Mouches), Dirty Hands (Les Mains sales) ja The Respectful Prostitute (La Putain respectuese). Näistä kaksi ensimmäistä olen lukenut aiemmin – ensimmäisen lukioaikoinani ja toisen yliopistossa. Ensimmäinen on aivan mahtava helvetinkuvaus… toista maata Kiirastulen kanssa… enemmän minun makuuni olevaa. Toinen aukeaa kirkkaimpaan kukkaansa mielestäni välittömästi Oresteian jälkeen luettuna, jolloin intertekstuaalisia viittauksia ei tarvitse hakea turhan syvältä muistin kätköistä. Se on sama kuin Stoppardin Rosengrants ja Gyldenstren ovat kuolleet –teoksen kanssa… se tulee lukeman S:n Hamletin perään.

Laura Mäkelä: Teatterit alueidensa katalysaattoreina
Mäkelän 1990-luvun puolivälissä tekemä tutkimus pureutuu teattereiden taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen vaikutukseen toiminta-alueellaan. Ollakseen Teatterikorkeakoulun puitteissa syntynyt sen näkökulma on melko kauppatieteellinen. Yleisesityksenä teos oli ihan toimiva, mutta caseihin olisi voinut syventyä syvällisemmin ja ohjelmistopolitiikan mukana kuljettaminen olisi tuonut ehdottomasti lisäarvoa… tällöin teos olisi tosin tullut melko lähelle Tiia Kurkelan osana TaiLa-projektia ilmestynyttä tutkimusta ”Hyvinvointivaltion lippuluukulla”.

Tämä syksy vierähtää sitten entisessä Neuvostoliitossa vaihto-opiskelun merkeissä. Viisi kuukautta olisi tarkoitus imeä oppia Tarton yliopistossa. Opintosuunnitelma alkaa olla kuosissa. Ajattelin ottaa seuraavat kurssit: Baltic political history, Introduction to Human Rights, Protection of Human Rights under the EU law, Introduction to USA Civil Rights Law, Evolution of private law in transitional society, Right to fair trial, Protection of intellectual proberty and human rights; Law, religion and human rights; Enviromental law, consumer protecyion and human rights. Näiden lisäksi olisi tarkoituksena vielä ottaa viron jatkokurssi (joskin sen järjestyminen on hieman epävarmaa). Yhteensä siinä pitäisi sitten olla kasassa sellainen 36 ECTS-pisteen paketti.

Samalla, jos sitä saisi vielä työstettyä kesken olevaa teatteritieteen gradua. Siinä onkin sitten yhdelle syksylle piisaavasti tekemistä.

Kävin tänään yliopistolla noukkimassa lukuvuositarran ja opinto-oppaat. Selailin opinto-opasta kohtaan valmistuminen aikeenani valita valmistumisajankohta. Haluan valmistua suuressa juhlasalissa olevassa publiikissa. Karsin siis joukosta kaikki pienen juhlasalin publiikit. Jäljelle jäivät 20.12. , 28.3. ja 13.6. Joulukuu on liian aikaisin ja kesäkuu liian myöhään… valmistun siis 28.3. Oppaan edellisellä sivulla olevan taulukon mukaan se tarkoittaa sitten gradun jättämistä tarkastukseen 16.2.

Valmistuminen häämöttää!

Tällä viikolla tuli opiskeltua englannin suullisen taidon kurssilla ja siihen liittyen tuli lueskeltua jopa sanakirjoja, mutta varsinaisiin kirjoihin:

Kivinen, Rinne & Ahola: Koulutuksen rajat ja rakenteet
Turun yliopiston koulutussosiologien (RUSEn) poikien vuonna 1989 rustaama pamfletti on edelleen ajankohtainen. Ylioppilassuma on muuttunut hernerokkasumuksi. Kirjan ratkaisuna esittämän nuorisoasteen koulutuskokeilun todelliseen kokeilemiseen ei löytynyt poliittista tahtoa (se SAK:n parjaama lukiopuolue oli liian vahva) ja se typistyi mössökouluksi. Kaareen kanattaa kuitenkin tutustua Ulla Nummisen toimittaman 10-osaisen seurantaraporttisarjan “Nuorisoasteen koulutuskokeilut ja ammattikorkeakoulukokeilut”. Takana oli ajatusta ja Taxell ja Numminen, ministeri ja kansliapäällikkö, olivat kiistatta lamaan ajautumassa olleen Suomen innovaattorit koulutuspolitiikan saralla… (on harmi, että esimerkiksi Uosukainen ,joka hänkin teki hyvän kauden, on noussut opetusministeriansioissa jälkikäteen mielestäni ansioituneemman Taxellin ohi muisteluissa ja muistamisissa). Palauttakaamme siis hetkeksi mieliin 1980-luvun lopun visio: koko ikäluokka käy peruskoulun ja 2-4 -vuotisen luokattoman nuorisokoulun. 25% jatkaa tämän jälkeen työelämmän ammatilliset perusvalmiudet nuorisokoulussa saavuttaneina ja aikuiskoulutuksessa myöhemmin tietojaan täydäentäen. 50% ikäluokasta siirtyy 2-4 -vuotiseen ammattikorkeakouluun, josta valtaosa siirtyy työelämään. Viimein 25% siirtyy tiedekorkeakouluihin, jotka kestävät 5-8 -vuotta. Ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneista noin 5% voisi siirtyä suoraan amk-tutkinnon jälkeen yliopiston maisteriohjelmiin. Hieno ajatus! Nuorisokoulu ei vain toteutunut ja ylioppilaiden koulutuspreferenssit viitoittavat edelleen yliopistoihin. Seurauksena on ammatillisen koulutuksen alennustila, ammattikorkeakoulujen irtaantuminen ammatillisuudesta ja ylioppilassuman paheneminen. Tarttis kai tehdä jotain!

Agatha Christie: Murha golf-kentällä
Ostin ajankuluksi Poirot dekkarin, kun takakansi tekstin perusteella vaikutti siltä, että en ole sitä lukenut. Jo kerran luetuksi, joskin hyväksi, tarinaksi tämäkin tosin osoittautui. Lystiä oli ja aika kului kirjan kanssa siivillä. Pidän Poirotista aina vain enemmän. En taida olla niitä neiti Marple ihmisiä.

Kaisa Korhonen & Katri Tanskanen: Näytös vailla loppua. Teatterin ja tanssin vuosikirja 2005
Ostin tämän teatterikesästä. Odotukset olivat suuret. Olin odottanut saavani tämän katsauksen värikkääseen näytäntökauteen 2004-2005 (mikä olisi ollut osuvampi nimi kuin vuosi 2005) käsiini jo keväästä saakka ja siinä se sitten oli painomusteen tuoreena. Teos oli sinänsä hyvä. Miska Reimaluodon valokuvat olivat parasta antia – etenkin Kajaanin jutun kuvitus. Sisältö jäi paikoin kuitenkin vaisuksi tai sanoisinko pinta tasolle. Seuraukset kävivät selviksi, mutta syistä jäi yksipuoleinen kuva. Tällä tunne välittyi niin Kajaanin, Lillanin kuin Aleksanterin teatterin kohtalosta luettaessa. Hyvä ja ennen kaikkea kattava luotaus teatterimme viimeksi kuluneeseen näytäntökauteen, mutta ehkäpä liian journalistinen ja liian vähän tutkimuksellinen minun makuuni.

Tämänpäiväinen verkkohesari uutisoi, että suuret ikäluokat haluavat jäädä eläkkeelle jo 60-vuotiana. Samaisen uutisen mukaan monet näistä suurten ikäluokkien edustajista tekevät kunnioitettavan 30-vuoden työuran. Uutisesta paistoi läpi ajatus, jonka mukaan 60-vuotiaana eläkkeelle jääminen on toki ikävää, mutta kuitenkin ymmärrettävää 30-vuoden kunnioitettavan pitkän työuran jälkeen.

Pysähdytäänpä uutisen äärelle hetkiseksi ja otetaan esiin laskutikku (joka meille pienten ikäluokkien edustajille on tosin vain kielikuva). Suuriin ikäluokkiin kuuluvat päättäjät ovat olleet huolissaan siitä, että pienet ikäluokat (suurten eläkkeiden maksajat) aikovat piipahtaa liian lyhykäisesti työelämässä. Heidän mielestään pienten ikäluokkien edustajien pitäisi putkahtaa korkeakouluista työelämään mielellään jo hieman ennen 25-vuoden ikää (18v:na ulos lukiosta, 19v:na ulos varusmiespalveluksesta, viidessä vuodessa korkeakoulusta ulos 24-vuotiaana – armeijan harmailta säästyvät vapautetut ja naiset toki jo 23-vuotiaana).

Ajatelkaamme esimerkkitapausta. Loppuvuodesta syntynyt K suorittaa lukion neljässä vuodessa ja valmistuu lukiosta 19-vuotiaana, hän pitää kaksi välivuotta työskennellen koska korkeakoulujen ovet eivät aukea, eikä K:ta huvita vielä mennä sivariinsa. K menee yliopistoon 21-vuotiaana ja valmistuu hieman yli tavoiteajan kuudessa vuodessa 27-vuotiaana siirtyen työelämän käyttöön. Kuusikymppiseksi asti K jaksaa hyvin työskennellä, mutta sitten alkaa tehdä hinku eläkkeelle. K eläköityy kaksi vuotta tavoiteltua aiemmin 63-vuotiaana.

Tällaisellä elinkaarella K on hyvä esimerkki suurten ikäluokkien paheksumasta lusmusta, joka syöksee kansantalouden raiteiltaan (sitä, että suuret ikäluokat itsekin syöksivät sen kasinopeleillään pankkikriisin avulla raiteiltaan ei pidä kai tässä vaiheessa muistella). K:n työura jää vain 36 vuoden mittaiseksi. Pysähdytäämpäs tähän. Esimerkkitapauksemme K:n työura jäi siis 36 vuoden mittaiseksi. Silti K:n työurasta muodostuu 6 vuotta pidempi kuin hesarin ylistämä suurten ikäluokkien noin 30 vuoden työura.

Kaksikymmentäviisi vuotiaana töihin ja kuusikymmentäviisi vuotiaana eläkkeelle. Se tekee 40 vuoden työuran. Sellaista suuret ikäluokat pieniltä vaativat, mutta itse tyytyvät vain kolmeenkymmeneen. Sellaista on suurten ja pienten ikäluokkien elämä. Onneksi K:n ikäkausitoverit eivät ole poliittisesti aktiivisia… muuten olisi saatettu synnyttää esimerkiksi toisenlainen eläkeuudistus… sellainen, jossa olisi leikattu pienten ikäluokkien eläkkeiden lisäksi myös suurten ikäluokkien eläkkeitä.

Koska tässä kirjoituksessa ei ole vielä mainittu tämän aihepiirin kirjoitusten kestosanoja laitan ne kaikki tähän loppuun: talvisota, jälleenrakentaminen, vaatimattomat ulot, maaseutu, kiitollisuus, uutteruus, vastuuttomuus ja huoltosuhde.

Nämä lukulistan päivitykset tuntuvat menevän omaa rataansa viikkojen ollessa liukuvia käsityksiä. Selityksenä olisi tällä kertaa niin flunssa kuin ulkomaanmatkailukin. Mutta asiaan…

Ryhmä 99: 13 uuden kirjoittajan novelliantologia
Tämä kappale näistä ns. Ryhmä -antologioista on lojunut hyllyssä jo muutaman vuoden. Selailin sen jo heti ostettuani, mutta nyt sitten otin matkalle parempaa lukemista varten. Katariina Leinon Sigridin kaarnalaiva osoittautui novelleista eniten minua miellyttäväksi. Se taipui kauniisti realismista absurdismiin. Marko Leinon The Art of Living kärsi Lauri Levolan novellin tavoin liiasta toiminnasta. Tuomas Timosessa oli hänelle ominaista draamallisuutta. Erityisesti Timosen Kirotut lastat oli vaikuttava.

Ismo Lumijärvi & Jussi Jylhäsaari: Laatujohtaminen ja julkinen sektori
Teos, jossa mainitaan balanced scorecard saa minun niskavillani helposti pystyyn. Tästä huolimatta maanläheinen teos välitti sanomansa sangen onnistuneesti. Hieman oppikirjamainenhan se tosin oli.

Cesarea Boccaria: Rikoksesta ja rangaistuksesta
Tämäkin klassikko on onnitunut makaamaan hetken hyllyssä. Taisin ostaa sen aikanaan divarihintaan hulluilta päiviltä. Nyt se sitten tuli luettua Vilna-Tallinna linja-autossa. Boccaria kirjoittaa ajattomasti ja nykyihmisenkin ajatuksia herättelevästi. Moraali ja oikeus ovat kaksi erillistä (joskin toisilleen sukua olevaa) käsitettä. Tämä oikeuspositivismin perussääntö on hyvä pitää mielessä. Boccarian kirjoituksen parasta antia oli argumentointi kuolemanrangaistusta vastaan.

Teheran, Jalta, Potsdam: Dokumentide kogumik
Sain lahjaksi virolaisesta divarista peräisin olevan vironkielisen kokoelman II ms:n jölkeisistä rauhanneuvotteluista. Stalinin, Truman ja Churchilin ajatuksenjuoksu ja Suomenkin esiintyminen näissä dokumenteissa herätteli taas ajatuksia siitä, että euroopan integraatio on (ja sen tuleekin olla) ensikädessä rauhanprojekti. Harmi vain, että asia tuntuu tässä heikkojen johtajien ja kvartaalitalouden Euroopassa liian hevin unohtuvan.