New Peripeteia

Luen paljon… kokoajan… niin minulle äsken sanottiin. Saattaa pitää paikkansa, mutta kyllä niitä enemmän lukeviakin on… yliopistolla (kahvilassa) ei ole vaikea törmätä ihmisiin, jotka sanovat lukevansa miltei tuplasti enemmän (voi toki olla niitä akateemisia kalajuttujakin aika kasa joukossa). Mutta näin aasinsillan kautta asiaan eli verkossa kiertävän kirjakyselyn täyttämiseen.

Montako kirjaa omistat?
Asunnon hyllyissä, ikkunalaudoilla ja lattialle kasattuna(ei tosin enää pinossa yöpöydän alla) on noin 450 kirjaa, joista siinä 300 lienee minun. Näiden lisäksi on jokunen kasa monistettuja näytelmäplareja.

Minkä kirjan ostit viimeksi?
Hiltuselta jäi viimeksi käteen ainakin Jokipiin Teatterikoulutaisto ja Paavolaisen Pentin väitöskirja 60-luvun teatterista.

Minkä kirjan luit viimeksi?
Agatha Christien Poirot-seikkailu Vuoksi ja luode… kuten alempana jo kerroin

Mitä luet juuri nyt?
Voi niitä on… seuraavaksi pitäisi kai silmäillä graduun liittyvää kirjallisuutta… viimeksi olen ollut avaamassa Markku Wileniuksen Kohti luovaa yhteiskuntaa teosta sekä Anita Kankaan & Ilkka Heiskasen Taiteen ja kulttuurin kenttiä.

Mitä kirjaa olet lukenut kauan, mutta et ole saanut luettua loppuun?
Täytynee kai tunnustaa… Sormusten herra jäi, ja on, kesken… jännitys on silti tallella… en ole nähnyt elokuvia.

Mitkä viisi kirjaa ovat olleet sinulle tärkeimpiä?
Tähän on vaikea vastata mitään järkevää. Näin spontaanisti ajattelematta sanotaan: 1) Terry Pratchett & Neil Gaiman: Hyviä enteitä… niin hulvattoman hauska ja piristävä teos osui aikoinaan juuri oikeaan hetkeen, 2) Markku Envall: Uni palaa rikospaikalle… Envallin aforistiset kertomukset ovat mitä parhainta ajattelen stimulanttia, 3) Samuel Beckett: Huomenna hän tulee… näytelmä josta jäin koukkuun näytelmäkirjallisuuteen, 4) Martin Scheinin: Aseistakieltäytymisoikeus… hienosti kirjoitettua oikeustieteellistä painavaa ja kriitiistä tekstiä… luin kirjastossa kahdesti ja nykyään löytyy jo hyllystäni, 5) Allen Hammond: Which world… tulevaisuudentutkimuksellinen teos tarjoaa ajattelun ja tutkimukseen suhtautumisen työkaluja

En mitään… ellei vanhoja aikakauslehtiä ja iltapäivälehteä lasketa… pää oli tukossa…

Jatketaan suomalaisen opiskelupaikkojen jaon pyörittelyä korkeakouluista ja etenkin tekniikan alan koulutuksesta. Korkeakouluja ja korkea-asteen opiskelupaikkoja on Suomessa piisannut ammattikorkeakoulukokeilujen vakinaistamisen jälkeen, vaikka eihän opistoasteen päivitys ammattikorkeakouluiksi ole mikäään uusi ilmiö, ennen kauneudenhoitoalan jne. opistoasteen koulutuksen päivittämistä korkeakoulutukseksi ehtivät muun muassa kielenkääntäjät ja lastentarhanopettajat siirtyä opistoasteelta yliopistojen huomaan (usein filiaaleiksi – vrt. yliopistojen Kouvolan, Rauman, Kajaanin ja Savonlinnan filiaalit).

Ylioppilaita (joita piisaa oikein ylioppilassumaksi asti) on siis tänäkin kesänä tungettu korkeakouluputkeen – joskin tunkijoiden suuresta joukosta johtuen valtaosa on ohjautunut toisarvoisena pitämäänsä sellaiseen tai kokonaan välivuodelle. Näin siitäkin huolimatta, että korkea-asteen opiskelupaikkoja on jaossa 2/3 nuorisoikäluokasta (l. vuosittain jaossa olevien korkea-asteen opiskelupaikkojen määrä on suurempi kuin ko. vuonna kirjoittavien ylioppilaiden määrä). Kysyntä ja tarjonta eivät taida kohdata. Surkuhupaisinta lienee tekniikan alan kohdalla. Pitkän matematiikan kirjoittaa vuosittain noin 13 000 ylioppilasta. Vähintään hyvin tiedoin lukion pitkästä matematiikasta, kemiasta ja fysiikasta (ns. tekniikan alan perusaineista) selviytyy lukiosta noin 7000 ylioppilasta vuodessa. Jos tekniikan ja luonnontiteiden yliopistopaikat sekä tekniikan amk-aloituspaikat lasketaan yhteen (kesusta saatavin luvuin) saadaan noin 8400 aloituspaikkaa. Koska pitkän matematiikan opiskelu ei suinkaan väistämättä johda luonnontieteellisen tai tekniikan alan koulutuksen pariin – niin voinee kysyä riittääkö näille kaikille aloituspaikoille kompetentteja ottajia, vai onko tekniikanalan (ammatti)korkeakoulujen alku käytännössä lukiota preppaavaa nollakurssia.

Nyt on se aika vuodesta, jolloin opiskelupaikkakirjeet kolahtelevat postiluukuista. On siis oiva hetki katsahtaa suomalaiseen malliin jaella opiskelupaikkoja peruskoulun ja lukion päättäville teineille.

Aloitetaan lukiosta. Ne voi karkeasti jakaa seuraaviin ryhmiin: (1) yleislukiot, joihin pyritään oman normaalin “oppilaaksiottoalueen” ulkopuolelta; (2) erikoislukiot, jotka voi jakaa kolmeen kategoriaan eli (2a) IB-lukioihin, (2b) erikoislukioihin, joihion hakeudutaan normaalin “oppilaaksiottoalueen” ulkopuolelta, (2c) erikoislukioihin, joihin ei ole todellista hakua oman “oppilaaksiottoalueen” ulkopuolelta ja (3) tavallisiin yleislukioihin.

Ryhmään 1 sisältyy sellaisia lukioita kuin Helsinkiläinen Ressu, joita voi hyvällä syyllä kutsua ainakin imagoltaan “elitistisiksi”. Ressun lukioon tänä vuonna sisäänotetuista 185 opiskelijasta 102 tuli Helsingin ulkopuolelta. Miksi? Ressun yleislinja ei tarjoa erityisen tehtävän mukaista erityistä opetusta, vaan aivan sitä samaa perusopetusta, jota tarjoavat muutkin suomen lukiot. Ressusta valmistuneet eivät sijoitu jatko-opintoihin sen paremmin kuin muutkaan vähintään 9,2 keskiarvolla peruskoulunsa päättäneet – sen sijaan heillä tuntuu olevan hieman verokkiryhmäänsä suurempi alttius mielenterveyden hojumiseen kouluaikanaan. Syyn hakemiseen täytyy olla imagossa! Onko tälläisten lukioiden synty hyvästä tai pahasta, siihen täytynee vastata myöhemmin. Ressua vastaava tilanne on Mäkelänrinteen lukion yleislinjalla, jossa 50 opiskelijasta 25 on ei-helsinkiläisiä.

Ryhmän 2a mukaiset IB-lukiot ovat lisääntyneet Suomessa 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alan aikana runsaasti samalla kun (kiitos kerrankin järkevän koulutuspoliittisen periaatepäätöksen tehneen valtioneuvoston) muiden erikoislukioiden määrää ei ole kasvatettu. IB-lukioilaisissa on sellainen mielenkiintoinen piire, että he poikkeavat taustaltaan suuresti tavallista lukiota käyvästä teinistä. Tero Järvisen tutkimuksen mukaan IB-lukiolaisten vanhemmista 50% kuuluu ylimpään tuloryhmään (tavallisen lukion kohdalla luku on 14%) ja 68% IB-nuorten vanhemmista kuuluu tuloiltaan ylimpään kolmannekseen (luku on 24% tavallisten lukioiden kohdalla). Pitäisikö tästä huolestua? Väittäisin, että selittävänä tekijänä on osittain toisen asteen opintotukijärjestelmän jälkeenjääneys (vanhempien tulorajojen alhaisuus, lapsilisäjärjestelmän kytkennän epäonnistuminen jne.) Palaan perusteluihin ehkä myöhemmin. Koetetaan muistaa.

Ryhmän 2c lukiot ovat sellaisia kuten esimerkiksi turkulainen Pernon teknologia- ja teollisuuslukio. Tämä lakkautusuhankin alla ollut lukio ei ole koskaan erityisentehtävän omaamisen aikana kyennyt houkuttelemaan opiskelijoita eikä kehittämään erityistä tehtäväänsä. Suomessa ei ole kuitenkaan koskaan otettu pois erityislukion statusta miltään lukiolta – ei edes tällaiselta tehtävässään epäonnistuneelta. Pitäisi myös toiselle asteelle luoda laadunvarmistusjärjestelmä, jonka puitteissa “kuolleilta” erikoislukiolta voisi ottaa erityisen tehtävän pois? Korkeakoulupuolella OPM:n asettama laadunvarmistustyöryhmä pohti myös koulutuksen laadunvarmistuksellisen lakkauttamisen ongelmallista kenttää.

Siirtykäämme onnistuneempiin tapauksiin. Ryhmään 2b kuuluvat erikoislukiot ovat kerrassaan onnistuneet tehtävissään. Urheilulukiojärjestelmä on mahdollistanut huippu-urheilun ja opiskelun niveltämisen, mikä lienee ollut omiaan madaltamaan huippu-urheilijan sopeutumista urheilu-uran jälkeiseen elämään. Pääkaupunkiseudulla Urheiluakatemia järjestelmä pyrkii jatkamaan tätä korkea-asteen puolelle. Tällä hetkellä ainakin amk-puolella askellus hieman ontuu, mutta aatos on jaloa. Myös taidelukiot ovat löytäneet paikkansa. Erityisen tehtävän lukioihin hakeutumista hankaloittaa kuitenkin edellämainitsemani opintotukijärjestelmän ongelmat. Täysin tasaveroisten mahdollisuuksien luomisesta ei vieläkään ole kyse.

Ryhmän 3 ns. tavallisten lukioiden kohdalla suurimpia ongelmia on ammatillisen koulutuksen ja lukiokoulutuksen välisen rajan liiallinen jyrkkyys (Nuorisoasteen koulutuskokeiluissa oli ainakin alkuun oikeaa henekeä – sen sijaan nykyinen ammattilukiojärjestelmä … se on kerrassaan kummallinen) sekä lukion aloituspaikkojen liiallisuus. Miksi lukiolaisia halutaan tuottaa näin paljon?

Päivän paatos jatkuu seuraavassa merkinnässä korkeakoulutuksella.

Syksyllä 2001 tein työmielessä pikavisiitin Tallinnaan. Lähdin aamun pika-aluksella, pidin reilun puolen tunnin juhlapuheen pääkirjastotalon täpätäydelle auditoriolle (englanniksi tosin, joka tällä hetkellä hieman hävettää… suomalainen puhumassa virolaisille englantia – eikä siis viroa – on minusta jotenkin enemmän hävettävä kokemus kuin suomalainen puhumassa ruotsalaisille englantia – vaikka koulussa onkin jo ala-asteelta asti opetettu meitä suomenkielisiä häpeämään ruotsintaidottomuuttamme ja pitämään virontaidottomuuttamme aivan normaalina), söin vanhassa kaupungissa, tulin iltapäivän pika-aluksella takaisin ja olin jo kello 18 töissä Helsingissä.

Tuolla reissulla ihastelin kirjastotalon upeaa ja ketegorioihin sopimatonta pyramidimaista arkkitehtuuria. Tämän kesän reissulla, josta kirjoitin alempana, nähdessäni Tallinnan Linnahallin pyramidimaisen muodon lähdin päässäni vertaamaan rakennuksia toisiinsa. Tulin siihen tulokseen, että niiden täytyy olla samasta kynästä.

Akateemisessa suorittamani uusimman Taide-lehden selailu osoitti johtopäätökseni oikeaksi. Molempien homo-sovieticuksen taidonnäytteiden takana on sama mies – arkkitehti Raine Karp. Taide-lehden mukaan Tallinnassa on vielä pari muutakin vastaavaa Karpin kädenjälkeä. Täytynee käydä katsastamassa ne seuraavalla Tallinnan visiitillä.

Tästä viikosta jokunen päivä vierähti mökillä. Lystiä oli. Kahvilassa lukemista kertyi 0 päivää.

Markku Envall: Asumaton huone ja muita esseitä
Esseistinä Envall kirjoittaa samaan oivaltavaan tapaan kuin aforistinakin. Lukeminen, kirjoittaminen ja kirjojen keräily ovat tämän teoksen ytimessä. Essee kirjahulluudesta (bibliomaniasta) osui ainakin itseeni.

Hoppu & Hoppu: Kauppa- ja varallisuusoikeuden pääpiirteet
Johdatus yritysjuridiikkaan kurssin tenttikirja oli paikoin hieman turhankin alkeista aloittavaa kamaa ja kohdeyleisö hieman liiaksi ekonomin aivoin ajattelevaa. Hyvä yleisesitys siinä se.

Agatha Christie:Vuoksi ja luode
Sangen hyvä Poirot kertomus, jossa ei kertaakaan puhuttu pienistä harmaista aivosoluista. Arvasin murhaajan väärin

Samuel Beckett: Huomenna hän tulee
Irlantilainen Samuel Beckett on ehdottomasti eräs parhaista näytelmäkirjailijoista. Tämä absurdin teatterin ”isä” on varmaan parhaiten tunnettu juuri tästä näytelmästä. Kahden kulkurin loputon Godon odotus on kyltymätön uusien tulkintojen ja ajatusten herättelijä. Tämä lienee varmaan jo liian mones kerta, kun luin tämän näytelmän. Silti se jälleen innoitti ja provosoi.

von Wright & von Wright: Oppiminen ja koulutus
Kasvatustieteen kurssikirja oli aikalaisen peruskauraa oleva luettava. Oppikirjaksi ihan kivasti etenevä ja mukavasti jäsennelty kokonaisuus.

Paula Lyytinen et al.: Näkökulmia kehityspsykologiaan
Kasvatustieteen kurssikirja oli tämäkin. Elämänkaaren muotoon järjestetty artikkelikokoelma sisälsi hyvin monenkirjavan joukon artikkeleja. Muutamat provosoivat, muutamat soljuivat huomaamatta ja muutamat hyppäsin yli. Muutama tällainen vielä ja sitten alkaa kyllä tuo Piaget tulla korvista. Mielenkiintoista on se, että Piaget mukaan (ks. kirjan sivun 240 taulukko) noin puolet ikäluokasta ei koskaan yllä kehityksessään formaalisten operaatioiden vaiheeseen. Esimerkiksi yliopisto-opintojen katsotaan yleisesti edellyttävän formaalisten operaatioiden vaiheelle tyypillisiä ajatusrakenteita. Tämä Piaget’n havainto asettaa suomalaisen tavoitteen 2/3 ikäluokasta korkeakouluttamisesta hauskaan valoon. Joko Piaget on väärässä tai sitten korkeakoulutus ei voi perustua formaalisten operaatioiden vaiheen mukaiselle ajattelulle. Aamen.

Google Earthilla leikkiessä onkin tässä mennyt pari viimeisintä yötä. Ohjelma on todellakin niin addiktoiva kuin muutkin ovat todenneet. Yllä oleva kuva on Balatonilta rannalta, jossa tuli vierailtua jokunen vuosi sitten reilatessa.

Harmittaa vain se, että Kallio rajautuu Helsingistä otetun tarkan kuvan ulkopuolelle. Olisi ollut kiva kurkistella asuintalonsa edustaa satelliittikuvista. Suomesta tarkasti on kuvattu Mikkeli, Rauma, osa pääkaupunkiseutua sekä pohjoisosassa Satakuntaa sijaitseva lentokenttäkäyttöön soveltuva pätkä valtatietä. Muutenkin ne seudut maailmaa, jossa on lentokenttä tuntuvat saaneen suuremman tarkkuuden kuin muut alueet. Miksiköhän?

Ajattelin aloittaa raapustelemaan viikottain ajatuksiani lukemistani kirjoista. Joten alkakaamme:

Markku Envall: Ja job antaa anteeksi!
Envallin aforismit ovat jotakin sellaista mihin hurahdin lukioaikoina. Tämä tauon jälkeen odotettu uutuus (ilm. 2005) ei ollut aivan yhtä hyvä kuin Finlandiankin aikanaan voittanut Samurai nukkuu tai toinen 90-luvun kokoelma Uni palaa rikospaikalle. Ihan nautittavaa grillinuotion vieressä lukemista teos kuitenkin oli. Parhaimmaaln Envall oli jälleen liikkuessaan teologisten kysymysten parissa. Oivaltava teos totisesti.

Edward Andersson: Johdatus vero-oikeuteen
Tampereen yliopiston vero-oikeuden johdantokurssin tenttikirja oli sitä peruskurssien tenttikirjojen peruskauraa, joka aluksi johdattelee lukijansa hybristelemään minähän tiedän jo tämän kaiken tuntemuksia ja sitten tiputtaa äkisti maanpinnalle hei mutta noinhan se sittenkin on tuntemuksiin. 200-sivua hyvin jäsenneltyä vero-oikeutta oli kerrassaan miellyttävä lukukokemus. Varallisuusveron poistoa ymmärrän kyllä edelleenkin sangen huonosti. Se vaikuttaa olleen sangen kustannustehokas ja tulonsiirrollisestikin perusteltu vero.

Kauko Wikström: Yleiset opit verotuksessa ja vero-oikeudessa
Jos edellinen kirja oli selkeä ja hyvin jäsennelty, niin tämä ei sitä sitten ollut. Tyylillinen poukkoilevuus ja paikoittaiset kirjoitusvirheet (lähinnä pisteen ja pilkun käyttö ontoi paikoin ja jokunen predikaattikin oli hukassa) tekivät lukemisesta Andersson teosta raskaamman prosessin. Toisaalta sisällöllisessä puolessa Wikström vei lukijansa Anderssonia syvemmälle. Tyypillinen tenttikirja -> tiedonsiirron väline, ei mikään lukijansa palvelija.

Markku Jokipii: Teatterikoulutaisto
Tämän Hiltuselta käteeni tarttuneen kirjan olin lukenut jo aiemmin. Näin Timo Kallisen kirjoittaman tuoreen Teatterikorkeakoulun historian (Ammattikoulusta akatemiaksi, Like 2004) lukemisen jälkeen 1979 kirjoitetun teoksen provokatoorisuus nousi vielä herkemmin pintaan. Jokipii lyö kovalla kädellä ja politisoi siinä määrin, että tälläistä epäpoliittisemman ajan teiniä alkoi välillä hirvittää. Hallitsematon kaoos sekä kähminnän ja kätyröinnin pesäke – sellaisen kuvan Jokipii ylioppilas Melasniemen johtamasta Teatterikorkean 1970-luvusta piirtää. Kallinen sen sijaan kuvaa aikakautta hallituksi ja päämäärätietoiseksi kaaokseksi. Jokipiin ja Kallisen tulkintoja kannattaa lukea rinnan. Jokipii löytyy palvelevasta kirjastosta ja Kallinen palvelevasta kirjakaupasta.

Taidan olla pahimmanlaatuinen kirjanhamstraaja – sellainen, jota Markku Envall on muutamassa esseessään osuvasti tölvinyt. Tänään tuli sitten käytyä taas Hiltusella (oli muuten vasta kolmas kerta tämän kesän aikana) ja mukaan tarttui Pentti Paavolaisen väitöskirja teatterien ohjelmistosta 1960-luvulla sekä Markku Jokipiin poleeminen raapustelma Teatterikoulutaisto.

Raitiovaunussa selailin jälkimmäistä ja huomasin kuinka erilaisen kuvan se antaa TeaKin 70-luvusta Timo Kallisen juuri valmistuneeseen ja Liken kustantamaan viralliseen historiikkiin (Ammattikoulusta akatemiaksi – taisi olla otsikko) verrattuna. Molemmat ovat ehdottamasti lukemisen arvoisia teoksia.

Hiltusen hyllyssä oli valtava kasa Elli Tompurin – tuon syrjityn teatterimme punaisen diivan tuotantoa pilkka hintaan yhdessä professori Irmeli Niemen tutkimusten ja professori Timo Tiusasen kirjoitelmien kanssa. Laittoi vaan miettimään, että kukakohan on tällä kertaa tyhjännyt kirjastonsa Hiltuselle. Siellä se on … iso kasa kotimaisen teatterintutkimuksen perusaineistoa odottaa noutajaansa muutamalla eurolla – mitä nyt itse otin Paavolaisen ja Jokipiin päältä.