Erkki ja puheenjohtajataisto

Suomen kolmanneksi suurimmassa puolueessa on ensi kesänä tiedossa puoluekokous ja siellä valitaan puolueelle päällepäsmäri. Istuvan päällepäsmärin Eeron johdolla puolue ei siirtynyt piirun vertaa vasemmalle vaan pikemminkin korjasi kurssia pari jalkaa väylän reunalle. Nyt sitten – ja jo kolmatta kertaa – vanha partaradikaali Erkki on ilmoittanut halunsa ryhtyä päällepäsmäriksi eli pyrkiä Kalifiksi Kalifin paikalle. Tämä asetelma ei vielä saa tannerta järisemään. Ehkä ensi kesänä ei ole ilmassa mitään uutta. Toista oli kutkutus seuratessa niitä taistoja, joita käytiin liikkeessä, jota johti Osmo. Sen liikkeen sisäinen liikehdintä on vaan jotenkin niin paljon dynaamisempaa kuin tämä kolmanneksi suurimman puolueen sisäinen liike – se on hieman sitä kun jättiläinen valmistautuu kohottamaan pikkusormeaan – ei suinkaan kääntämään kylkeään.  Ekä tässä ollaan vielä edellisessä postauksessa puhumassani ekspositiossa – toivottavasti.

Elokuva ja näytelmä edellyttää ekspositiota

Tuossa uutta vuotta edeltäneenä yönä puheltiin Turussa Lauran kanssa muutaman portviinilasillisen jälkeen siitä kuinka kirja sallii tai suorastaan edellyttää vapaampaa ilmaisua kuin elokuva ja teatteriesitys. Kirja toimii kiihottaessaa mielikuvitusta luomaan päässä miljöön ja henkilöt, joista tarjoillaan vain pieniä ituja. Elokuvan ja näytelmän on oltava eksplisiittisempiä. Niiden on todella näytettävä – ei vain viitattava. Ne edellyttävät eksposositiota – aivan toisenlaista eksposotiota kuin kirja. Ne tarjoavat yhdenmukaistettua kokemusta siinä missä kirja tarjoaa yksilöllistä kokemusta. Esitetyn näytelmän ja elokuvan maailmaan voimme upottaa vain kovin vähän itsestämme. Kirjan maailma vaatii syntyäkseen vähintään puolet petäjäistä – itseämme.

Millainen sitten on hyvä ekspositio elokuvassa. Elokuva vaatii alleviivaavuutta, mutta milloin alleviivaavuus alkaa syösä teosta. Se pyöri mielessä, kun keskustelimme Blade runnerista tänään kahvikupin ääressä töissä. Kertojan ääni – mitä se tekikään teokselle. Miten erilainen elokuva onkaan versiossa, jossa on kertoja ja onnellinen loppu (teatteriversio), kuin niitä ilman olevassa versiossa (director’s cut). Oivallisin eksposotio kauneutensa, vihjailevuutensa puolesta on mielestäni Jeunetin Kadonneiden lasten kaupungissa (City of lost children). Oivallinen elokuva – eräs parahultaisimmista.

Alla olevasta linkistä voi katsoa You Tubesta Kadonneiden lasten kaupungin alun:

http://www.youtube.com/watch?v=4fPplRlMbKA&feature=related

In a year 2000 (+7)

Seitsemän vuotta jälkeen y2k:n oli mielenkiintoinen vuosi. Maailmaan ei tullut rauhaa. Entisiä kahinoita kahinoitiin samaan malliin. Moni kunta päätyi kauan odotettuun terminaalivaiheeseensa. Muutama yliopistokin meni siinä sivussa samoille raiteille. Ei siis mitään uutta ja yllättävää sillä saralla. Paavo Väyrysestä tuli ministeri ja vieläpä ihan pidetty sellainen. Sitä kai voi pitää vuoden merkittävimpänä poliittisena tapahtumana – joskin se että Lipposen Paavo läpäisi inssiajon tullee kai hyvänä kakkosena.

Uusi vuosi meni sangen oivasti. Parahultainta oli Kekkosen lukeminen. Voi sitä naurua, jota oli kuohujuomalla toki pohjustettu. Pitänee etsiä käsiin Kekkonen. Se on saatava hyllyyn. M. Hagelberg on siinä päässyt aivan fantastisiin sfääreihin. Kekkonen ja pinokkio valaan vatsassa – hyvänen aika!

Tänään on ensimmäinen päivä 8 jälkeen y2k:n. Lehdissä kirjoitettiin, että kunnanjohtaja on ikävä ja murheellinen ammatti. Lehdissä kirjoitettiin myös, että nuoret korkeastikoulutetut saavat parasta palkkaa investointipankkialalla ja heikointi opetus- ja tutkimustyössä. Noin se varmastikin on. Sama uutinen tosin väitti, että investointipankkiirialalla ollaan kiinnittyneempiä työhön kuin opetus- ja tutkimushommissa – ja että selittävä tekijä olisi palkka. Tuota en aivan osta. Luulen, että vakityö-pätkätyö -asetelma on likempänä selittävää tekijää.

Kiasma tarjoaa vielä paripäivää Carnagie Art Awardsia… tarjolla on muun muassa isolla kankaalla Jesper Justin videota. Minua se ainakin miellytti. Eikä tuore perestroikan taidetta käsittelevä näyttely sekään huono ollut – joskaan en näytteilleasetteluun käytettyä lipastoa aivan ymmärtänytkään. Ehkä en ole laatikoihin kurkkijatyyppiä. Olen suurpiirteisesti tilaa katseella skrollaavaa näyttelyssäkävijätyyppiä – pedanttina kurkistelijana pitkästyn.

Uusi ympäristö

Blogi on muuttanut. Helsingin yliopiston Lokari-blogijärjestelmästä, jossa tämä blogi aiemmin sijaitsi, saa nyt siirrettyä sisällön muualla. Niinpä minäkin pakkasin näin joulun kunniaksi blogini xml-tiedostoon ja läksin se mukanani tänne uusille avarammille vesille.

Juhannus

Juhannusta vietettiin tänä vuonna perinteisin menoin Humppilassa toveri Juhalan toimiessa isäntänä. Juhlaperinteitä kunnioittaen tilaisuus keskittyi ruuan ympärille… ja sitä piisasi. Kuvakertomus kertoo enemmän kuin sanat: http://jussi07.lindstorm.org/etusivu.html

Kuvista kiitos Antille.

Hiostavaa…

Viime päivät on ollut hiostavaa. Jo pelkkä jäätelön syöminen tuntuu nostavan hien otsalle. Ulkona sataa. Alkuviikosta salamoi ja sade piiskasi puita tosi tenholla. Tässä kuuman nihkeässä kelissä aivotoiminta pysähtyy.

Viikonloppuna kävin päivän verran
Ropeconissa
. Yksi nelituntinen pöytärpg, hengaamista, pukugaala, kivi-paperi-sakset SM ja kahden tunnin paneeli roolipeliteoriasta. Siitä on suunnilleen vuosikymmen, kun kävin tapahtumalla ensimmäistä kertaa. Muutamaan viime vuoteen en ollutkaan käynyt. Roolipeliteoriapaneeli oli jännä. Käsittivät teorian ja tutkimuksen insinööritaidoksi, joka tukee “paremman pelaamisen” ja “paremman pelinrakemtamisen” päämääriä. Elämyksellisyyttäkin sivuttiin – yhteisöllisyydestä puhuttiin. Esteettisyys sen sijaan kierrettiin – turhaa puuhastelua sellaisen pohtiminentuntui olevan. Yleisö oli paneelissa tällä kertaa parempi kuin panelistit. Hyvä keskustelu. Oivia pointteja. Paikoin metsässä – paikoin kiintoisilla urilla. Diegeettisyyden olivat taiteen tutkimuksen kentältä imaisseet. Itse olisn ehkä lähestynyt niitä diegeettisyyden kautta jäsennettyjä tilanteita liminaalisuuden käsitteellä.

Lueskelin @helsinki.fi -postiani, joka sulkeutunee näinä hetkinä. Huomasin, että viime lauantaina olisi ollut hollantiin lähtevän Emilian läksiäiset. Olisi pitänyt lueskella sitä osoitetta kuitenkin hieman useammin. Edellisellä viikolla olin Brüggen EU-yliopistoon suuntaavan Anttonin läksiäisissä. Muutama viikko sitten törmäsin kadulla Marjaan, joka oli juuri lähdössä suurlähetystökomennukselle Moskovaan. Kylläpä niitä ihmisiä nyt virtaa maasta pois. Emilian läksiäisistä tuli mieleen Mikkelin Visulahden Kalakukot, Jörn Donnerin kenkä, kirkkovene ja sen sellaisia asioita.

Sain tällä viikolla lähetettyä konferenssipaperin – peräti muutaman hetken ennen deadlinea. Julkaisutkin… kaikki kolme syksyllä ilmestyvää… ovat hyvällä mallilla. Niin… kohta on syksy. Koulutkin ovat alkaneet. Oli hauskaa lukea kuinka SLL:n varapuheenjohtaja kommentoi jälleen oppikirjojen hinnasta. Kuten jo liki kymmenen vuotta on tähän aikaan kommentoitu. Aina niin ei ollut. Muistan sen kun Heikki laski ensimmäistä kertaa nuo kulut – sen kun tuokin juttu oli oikeasti uutinen, eikä toisintoa edelliseltä vuodelta. Niin … 90-luvulla moni asia oli toisin… tai ainakin vielä keksimättä.

Kello on 1 yöllä. Aamulla olisi taas työpäivä. Ehkä on aika mennä nukkumaan.

Muistiinpanot ja powerpoint

Oli sitten menossa luento, oppitunti, konferenssiesitelmä tai ihan vaan joku presentaatio toistuu paikalla kumma rituaali. Eteen läväytytään kalvo tai pikemminkin nykyään powerpoint. Sen läväyttäjä lukee enemmän tai vähemmän esitystään läpi ja läsnäolijat kirjoittavat kaiken sen mitä kalvolle tai powerpointille on kirjoitettu.

Olen jo pitkään ihmetellyt missä ihmiset ehdollistetaan tuohon kirjoitusriittiin – kalvon jäljentämiseen. Missä jaetaan se viisaus, että jäljentäminen ja ylipäänsä muistiinpanojen tekeminen on tärkeämpää kuin kuunteleminen ja ajatteleminen. Missä kehotaan painamaan fakta ja nimenkirjoitusasun kaltaiset asiat tarkkaan mieleen ja jättämään kontekstointi ja faktan ympärillä oleva tarina vähemmälle.

Tuliko esitelmöinnistä presentaatiolärpäkkeen ranskalaisiin viivoihin kohdistuvien reunahuomoutusten tekoa vasta poerpointin lyötyä itsensä läpi vai oliko se sitä jo piirtoheitin kalvojen aikakaudella?

Miksi ne samat ihmiset, jotka käyttävät kaiken tarmonsa luennon kirjallisen sisällön (=kalvon) jäljentämiseen hokevat luentojen olevan niin paljon helpompi oppimismuoto kuin kirjojen lukemisen? Kummeksuttaa! Ehkä en vain käsitä, että näiden ihmisten kalvotekstin jäljentäminen on automatisoitunut niin korkealle tasolle, että se ei vie kuin ripauksen huomiosta.

Akateemisen kulttuurin eräs kummallisimmista riiteistä on seminaaripaperin esittely. Se tarkoittaa pahimmillaan ylipitkän esityksen läpilukua kamalalla vauhdilla (=lyhyessä ajassa) suoraan paperista. Ja noita tilaisuuksia on sattunut viimeaikoina liian usein. Ne ovat ihan väärä paikka tälläiselle ihmiselle joka on peruskoulun jälkeen keskittynyt äänestämään jaloillaan eli olemaan poissa turhilta luennoilta – joita on muuten ollut paljon. Turhan luennon määritelmä on seuraava -> tilaisuuden sisältö on luettavissa kirjasta tai muuten vaivattomasti hankittavissa, eikä tilaisuudessa tultene kertomaan mitään uutta/omaperäistä.

Alussa oli sana…

…mutta sana ei viihtynyt hyvin pohjoisessa, sillä jo vuoden 1686 kirkkolaki tiesi kertoa: “Ja Sarnassa, joca Esipuhen ja ulostoimituxen canssa ei pidä oleman pidempi yhtä Stundi eli Hetke ja cosca cowa Talwi on jotain lyhyempi.”

On kesä. Ulkona on helle. Kova talvi on takana. Aikas kivaa.

Promootio on takana

Professori ja hänen vasta promovoidut maisterinsa ja tohtorinsa tanssiaisten väliajalla.

Laadunvarmistus ja arviointitutkimus

Minulla on traumoja. Olen ollut liian läheisissä tekemisissä laadunvarmistuksen kanssa. Olen ollut laittamassa alulle tätä korkeakoulujen auditointihössötystä – sitä Berliinin paperin ns. muuta vastaavaa järjestelmää (siis sertifikointia ja akkreditointia vastaavaa).

Voin sen nyt tunnustaa. En ymmärrä laatutyötä. En siinä muodossa, kun sitä ympärilläni näen. Se on omituista valtapeliä, jossa näennäisen läpinäkyvyyden lisäämisen nimissä tehdään ohjaussuhteet entistä läpinäkymättömämmiksi.

Reilut kolme vuotta sitten minulla oli näkemys korkeakoulujen laadunvarmistuksen auditoinneista. Nyt olen seurannut niitä lueskelemalla auditointiraportteja. Näkemykseni on ollut monin paikoin virheellinen – silloinen ajatelma nykytodellisuutta vastaamaton. Touhussa on paljon sellaisia elementtejä, joita en ymmärrä. Prosessissa on ainakin arviointiraportteja lukiessa salatieteen makua.

Arviointitutkimus on kumman indikaattorikeskeistä. Tärkeämpää on rakentaa indikaattori ja sen ympärille vieläpä mieluusti vuokaavio tai sen sellainen, kun miettiä sitä itse asiaa, jota indikaattori yrittää kuvata. Mitä on laadukas koulutus? Siitä aiheesta ei oikeastaan keskustella. Miten siis voidaan keskustella siitä, että miten laadukkaan koulutuksen olemassaoloa koskevien indikaattorien toiminta on järjestetty?

Väitän, että koulutuksen laatua (tai laatujärjestelmiä) mitataan väärässä kohdassa. Oppilaitostaso ei ole oikea. Pitäisi kurkkia filiaaleja. Pitäisi katsella maakunnallisia kokonaisuuksia. Pitäisi tarkastella asioita opiskelijoiden tosiasiallisen liikkuvuuden mukaan (esim. amk->taideyliopisto niveltyminen tietyillä aloilla). Siellä missä systemaattista laatutyötä tarvittaisiin, sitä ei ole. Laadun suurin este on pitäytyminen olemassaolevissa yksikkörakenteissa.

Liitto on koolla ja kohta taas äänestetään – tai ehkei sittenkään

Vasemmistonuorten liittokokous on ollut koolla. Kuten liittokokouksissa aina on tässäkin liittokokouksessa ollut agendalla tukkuasioita. Niistä on sitten kuten poliittisen liikkeen päätöksentekoon kuuluu ensin keskusteltu ja sitten äänestetty. Eniten ääniä saanut ehdotus on voittanut ja tullut liikkeen poliittiseksi linjaksi odottamaan sitä, että se myöhemmin taas mahdollisesta otetaan keskustelun ja äänestämisen alle.

Vasemmistonuorten liittokokous ylitti mediakynnyksen vaatimalla (äänestyksen jälkeen) kannabiksen laillistamista. Puolueen puheenjohtaja toveri Korhonen otti asiakseen kommentoida päätöstä. Hän totesi: “äänestäminen liittokokouksessa ei ole oikea tapa päättää näin isoista asioista.”

Uutisointi pisti ihan hieraisemaan silmiä. Ei siis tuo kannabiksen laillistamisehdotus. Se on jo aiemmin kuultu idea ja perustelut sen puolesta ja vastaan ihan yleisesti tunnettuja. Silmiä pyöräytti puheenjohtaja Korhosen kanta äänestämiseen ja liittokokouksiin. Jäin miettimään missä poliittisen liikeen sitten tulisi käydä isoja asioita koskevia keskusteluja, jollei liittokokouksessaan? Ja miten kantojen erimielisyys sitten tulisi ratkaista, jollei äänestämällä? Yrittääkö toveri Korhonen sanoa, että esimerkiksi suljetussa sisäpiirissä johtajaa kunnioittaen olisi parempi tapa ratkoa isoja kysymyksiä kuin avoimesti ja äänestäen. Ihanko oikeasti?

Raivio on puhunut – jälleen

Ja jälleen kerran arvoisa kansleri katsoi opiskelijoiden olevan päivähoidossa yliopistossa. Muutenkin aika kovasanaista tekstiä. Laskelmat ovat vakuuttavia, mutta maailmankuva pelottava. Tällä yhteiskunnalla ei tosiaankaan tunnu olevan varoja hyvinvointiin ja solidaarisuuteen. Ja minuuttiakaan ei ole hukattavaksi joutilaisuudelle.

Enemmän, kovempaa, korkeammalle.

http://www.eva.fi/files/1973_EVA_Analyysi_no_1.pdf

Se maailma, johon Raivion raportti sijoittuu on pelottava paikka. No toisaalta se maailma, johon EVAn raportit sijoittuvat, on aina ollut pelottava paikka. Toivottavasti se maailma ei ole tämä maailma. Sillä muuten on todellakin ryhdyttävä toimiin ja luotava toisenlainen maa.

virgo clarissima

Latinaa on mumistu. Kulkueissa on kuljettu. Virgo clarrissima on valittu. Sitä on juhlistettu kauhuviinillä ja neljän tunnin lounaalla.

Vivat academia,

Vivant professores,

Vivat membrum quod libet,

Vivant membra quae libet;

Semper sint in flore,

Semper sint in flore.

Tasa-arvo, puheet ja todellisuus

Istuin tänään Helsingin yliopiston kollegion kokouksessa Arpeanumin auditoriossa. Sali oli hieno. Ei mikään ihme, että se valittiin esittämään luentosalia Suden vuosi elokuvaan, jota en ole vielä(kään) nähnyt. Yleensä yliopistolla tulee sellainen tunne, että kaikkialla on vain naisia. Kollegion kokouksessa ei tullut sellaista oloa. Enemmistönä salissa oli solmiokaulaiset herrat. Seuraavaksi suurimman ryhmän muodostivat herrat vailla solmiota. Sen jälkeen tuli vasta ei-herra-lainkaan ryhmä. No sinänsä kollegio valitsi johtoonsa naisen ja varapuheenjohtajakseen naisen. Molemmissa (miehen) pitämissä esityspuheenvuoroissa puhuttiin tasa-arvosta. Olen huomannut, että naista valitessa on aina pakko laittaa se tasa-arvoargumentti kehiin.

Päivän toinen tasa-arvoajatus tuli mieleen töissä. Olen havainnut, että erilaisia käppyröitä luettaessa normaalina (sellaisena tilana, jota ei huomioida) pidetään sitä, että asiaa x (esimerkiksi rahanjakoa) kuvaavissa käppyröissä naisten tolppa on hieman alempana kuin miesten tolppa. Jos ero on suuri – se huomataan ja huudetaan epätasa-arvoa. Jos se on tasoissa niin se taas huomataan ja hehkutetaan tasa-arvoa. Hassua. Niin joo … asiasta toiseen mainittakoot, että excel laski minulle taas käppyröitä, joissa naisten tolpat oli paljon matalampia kuin miesten tolpat.

Päivän kolmas tasa-arvoajatus tuli mieleen lukiessa verkkohesarin uutista siitä, että opiskelijanaisista huomattava osa lykkää lapsen tekoa. Erään trendikkään yrityksen tekemä tutkimus sai enemmän julkisuutta kuin Tampereen yliopistossa tässä kuussa tarkastettu samaan tulokseen tullut väitöskirja. Kun uutisissa puhutaan lapsen teosta puheessa toimijana on vain nainen. Naiset haluavat lapsia. Naiset lykkäävät lasten tekoa. Naiset sitä ja naiset tätä. Ihan niinkuin lapsen tekoon tarvittaisiin vain nainen. Ihan niinkuin lasten tekoon liittyvät kysymykset ovat vain naisen harkinnassa. Ihan niin kuin silloin kun nainen sanoo “tulkoon lapsi” tuo lapsi tulee.

Opiskelijatutkimuksia tuottavat lafkat (ns. sopo-sektorit ja niiden kanssa puuhastelevat tutkijat) ovat jo pitkään tarkastelleet opiskelun ja lapsen teon sekä opiskelun ja lapsen hoidon välistä yhteyttä. Liian usein tuossa tarkastelussa katseen kohteena on vain nainen tai sitten yksikkö nainen ja lapsi. Missä on mies? Eikö mies osallistukaan lapsen tekoon? Eikö mies osallistukaan lapsen hoitoon? Eikö lapsi vaikuta miehen opiskeluun? Eikö mihen opiskelulla, epävarmalla työtilanteella tai muulla sellaisella ole yhteyttä päätökseen hankkia lapsi? Eikö oikeasti?

No joo. Siinä päivän hajanaisia ajatelmia.

Vappu

Aika monta vappua on tullut istuttua piknikillä Vartiovuorenmäellä. Siellä kului tämäkin vapunpäivä. Sitä ennen toki marssittiin. Tällä kertaa kulkuetta ei edes perinteiseen tapaan tarvinnut juosta kiinni, vaikka Laura nokittikin ilmoitettuaan heränneensä kello 9 pitämään silliaamiaista. Marssin jälkeen kuultiin vappupuhe (Elintarviketyöläisten liiton puheenjohtaja piti erään pisimmistä ja huonoimmista julkisista puheista, joita olen kuullut) ja laulettiin Mauri Antero Nummisen ja Pedro Hietasen johdolla yhteislaulua.

Marssiessa tuli mieleen, että kunnollisia suuria marsseja ei ole tässä vähhän aikaan ollut. Viimeisimmät isot taisivat olla niitä Irakin sodan vastaisia, joista saattoi kulkueen alusta poiketa kirjastoon – lainata pari kirjaa – ja liittyä kulkueen puoliväliin. Itsekin olen ollut aika laiska kulkueisiin lähtijä. Jostain syystä edes Tsernobylin vuosipäivän mielenosoituskulkueeseen ei tullut tänä vuonna lähdettyä. Toisaalta viime syksynä tuli kyllä osallistuttua Tampereella YK:n päivän kulkueeseen – kovin lyhyeen kulkueeseen. Yleismielenilmauksilla ei ole oikein tilausta tässä ajassa. Vuosipäivät ja sen sellaiset ei kerää. Pitää olla täsmäkohde – tietty konflikti, tietty paperi, tietty projekti. Täsmäjuttuja. Katsetta kyllä kohdistetaan, mutta päätä ei oikein uskalleta kääntää. Hassua.

Turkulaisen vapun kaunein kohta on lakitus. Taidemuseon mäen laelta alas katsellessa aukeaa rinteeseen valkolakkien meri. Ihmisiä oli paljon. Ei mitenkään poikkeuksellisesti, mutta sen verran, että täydeltä näytti. Muutama perinteinen elementti tästä vapausta puuttui. Gourmet-piknikkimme edusti sellaista vaatimatonta linjaa. Työväenlauluja ei oikeastaan tullut laulettua. Ja runojen lukeminen jäi yhteen Pablo Nerudan kokoelmaan. Siinä mielessä siis jopa hieman erilainen vappu.

Meripioneerit laulavat tuossa taustalla soivassa CD:ssä “Lenin setä asuu Venäjällä”. Virolaista patsaskeskustelua seuratessa (www.postimees.ee) hiipii mieleen mauseleumissaan makaava Lenin. Ikuisestihan mies ei balsamoituna kestä siinä ihmisten katseltavana. Jossain vaiheessa Leninille ja mauseleumille pitää tehdä jotain. Se tulee olemaan mielenkiintoinen siirto. Ei siitä sen enempään. Laitetaan näin loppuun Postimiehen tuore uutinen: “T�nismäel on leitud 12 kirstu”.

Huippuyliopisto

Taideteollinen korkoakoulu, teknillinen korkeakoulu ja kauppakorkeakoulu meinataan yhdistää yhteen huippuyliopistoksi. Hommassa on sama vika kuin EU:n perustuslaissa oli. Pömpöösi nimi nostaa takajaloille. Jos EU:lle olisi väännetty Kemijärven sopimusta ja yliopistokentälle Metropolia-yliopistoa (!), niin tokkopa suuria tunteita olisi saatu liikkeelle.

Kävin viikolla muutaman lounaskeskustelun aiheesta parissakin kokoonpanossa. Edellisellä viikolla päivittelin Taideteollisen korkeakoulun hallituksen kannanottoa. Siinä paperissa oli ihan kaikki muotisanat ja montaa kulttuuripoliittista ohjelmaa luettu “kuin piru raamattua” tyylillä. Tulin oikein pahalle päälle, kun asiakirja oli laadittu niin hyvin – sisältö kun näet ei oikein miellyttänyt.

Eräässä lounaskeskustelussa puhulin muutaman vanhan opiskelija- ja nuorisojärjestöjäärän kanssa huippuyliopiston kyvystä tuottaa lisäarvoa ja tuon lisäarvon suuntaamisesta taidealojen hyväksi. Minä en usko kumpaankaan. Seurani uskoi. Puhuimme myös taiteen ja talouden suhteesta. Se on kovin hankala. Sillä osa taiteellisesta toiminnasta on ihan ehtaa markkinoilla talouden ehdoilla (ja talousjärjestelmää hyödyntäen) tapahtuvaa puuhastelua. Enkä nyt puhu mistään kaupallisesta taiteesta. Tuohon kategeriaan tippuvat mm. Kaurismäen elävät kuvat, ainakin jossakin määrin Ahtialan videoteokset, iso osa teatteri- ja orkesteritoiminnasta (ehkäpä jopa koko vos-taidelaitoskenttä). Ja sitten on sitä toista. Taloudellisesti irrationaalisesti käyttäytyvää taidetta. Sitä joka ei ole talouden vaan poliittisen päätöksentekijän armoilla. Sitä jota ei osteta, ei latailla pahemmin verkosta. Sitä, jonka yleisö on pientä. Sen olemassaolo on poliittisen päätöksentekijän euroina ohjautuvan taiteen edistämistoimen varassa. Niin… on toki sitä kolmattakin… sitä, joka on on vaikka talous ja poliittinen päätöksenteko on sen hylännyt. Se on tarroina sähkökaapeissa ja sen sellaisina juttuina. Mutta se on huippuyliopiston kannalta toisarvoista, sillä vain kaksi ensimmäistä mahtuu huippuyliopiston – kolmas on siivottu jo sieltä pois.

En voi täysin vastustaa huippuyliopistoa, sillä olinhan aikoinaan saarnaamassa, että AMK Stadian (rauha hänen muistolleen) ja AMK Helian (rauha hänenkin muistolleen) olisi järkevää fuusioitua. Ja, että tuo fuusio (kauppatieteet mukaan sosiaali- ja terveydenhoidon, tekniikan ja kulttuurialojen kokonaisuuteen) hyödyttäisi juuri kulttuurialoja. Olen edelleen sitä mieltä, mutta tähdennettäköön sitä, että Stadian kulttuurialoille ei sisälly kuvatateita tai muuta silleen epäilyttävää puuhastelua.

Huippuyliopistopaperia olisi hyvä lukea yhdessä selvitysmies Turo Virtasen taideyliopistojen fuusiosta kirjoittaman paperin kanssa. Rinnan niitä olisi luetteva sen johdosta, että molempien parhaat puolet toteuttamalla saataisiin aikaan jotain vielä innovatiivisempaa ja “huipumpaa” kuin vain toinen papereista toteuttamalla.

Loppuun vielä todettakoon, että tänään tulin lukeneeksi pitkään aikaan todella järkevän puheenvuoron huippuyliopistosta: http://kemppinen.blogspot.com/2007/04/kulttuurivki.html

Jarkko Laine

Istuin viikonloppuna Aurajoen rannassa. Ihmeellinen kaupunki tuo Turku. Hyvillä paikoilla sijaitsevat kahvilat pitävät oviaan suljettuna sunnuntai-iltapäivisin parhaaseen espresso ja croisant aikaan kauniin kevätkesäisenä päivänä. Luin jokirannassa Jarkko Laineen esikoisen. Ihastelin kirjastotaloa. Entisessä ei ollut penkkejä istuksittavaksi. Nyt siellä oli lahnaamaan kutsuvia sohvaryhmiä. Suuri laatikko, betonierkkeri ja seinien paljas betonipinta sekä betoninen kattoristikko toivat mieleen itäiset metropolit niiltä ajoilta, kun Neuvostoliitto voi vielä hyvin. Ei millään pahalla siis. Rakennus oli kaunis. Takaisin palatessani luin junassa Jarkko Laineen viimeisimmän… viimeisen… postuumin paatoksen haudan takaa. Sen pääosan varasti Kissa. Ehkä niin oli jopa tarkoitus. Vastakulttuurin Laine kuulosti samalta kuin valtakulttuurin Laine. Ääni oli yhtä jykyvä, ihminen samanmoinen ja yhteiskunnan viat nekin vuosikymmenten yli kantaneet. Tänään oli niin nuoren kuin vanhankin Laineen teoksissa tärkeämpää kuin huomenna tai eilen. Niin se elämässä on. Onneksi. Kunhan sen vain muistaisi. Valitettavasti.

Jarkko Laineen kahdeskymmenes ja viimeinen runoteos on kirjakaupoissa. Minä sain omani kustantajan kirjahyllystä. Jarkko Laine on kuollut. Valitettavasti. Turkulainen runoliike elää. Onneksi.

Ihmeellistä tämä elämä täällä etelässä…

Eiralaisella raitiovaunupysäkillä kuulee kaikenlaista, kun kuuntelee rouvashenkilöitä. Helmikuussa opin, että Suomessa on turkiksen säilytyspalveluita … siis sellaisia, joihin saattaa viedä minkkiturkkinsa kesäksi säilytettäväksi hyvässä tuuletetussa ja oikean lämpöisessä paikassa poissa omista nurkistansa.

Tänään kuulin seuraavanlaisen keskustelun. Rouva A kehui rouva B:lle kirkkodraamaa ja kehotti menemään moista katsomaan sitten pääsiäisviikonloppuna. Rouva B tokaisi siihen, ettei hän varmaankaan ole pääsiäisenä täällä päin, kun hän on lähdössä viikonlopuksi matkalle sukuloimaan – Töölöön.

Onhan se totta, että Töölöön on 3T:llä monta pysäkinväliä. Jep jep.

Innovaatio…

…oli vaan pakko kirjoittaa tuo sana otsikkoon … tulee heti niin tendikäs olo … vaikuttaa siltä, että on heittänyt sisältötuotannon kuplansa kera romukoppaan … innovaatio … maistelkaamme sanaa… pehmeä alku… pyöristyy toisella tavulla ja purskahtaa lopulta henkäyksenä ulos… kaunis sana…

Kauppa- ja teollisuusministeriön luovien alojen yrittäjyyden kehittämisstrategia on julkaistu.

Lukioverkko supistuu… mitä siitä

Suomesta on tulossa vanhusrikas kansakunta. Näin se on. Tuo kehitys näkyy kouluverkossa. Helsingin konsulttiselvityksestä keskusteltiin taannoin. Rovaniemen keskustelut ovat kuuluneet tänne etelään lähinnä pienenä pihinänä. Turussa peruskouluverkko uudistettiin. Nyt on lukioverkon vuoro. Turussa tehty linjapaperi on yhtälailla asiaa kuin Helsinginkonsulttiselvitys. Molempia lukiessa nyökyttelee ja puistelee päätään samaan aikaan. Noin se on ajattelee ja lisää päälle mielessään valitettavasti.

Kuusi vuotta sitten me lukiolaisten etujärjestössä paasasimme… yli 600 hengen yksikkö on liian suuri. Meille nyökkäiltiin hyväksyvästi. Nyt esimerkiksi Turun linjapaperissa kerrotaan alle 600 hengen lukioyksikön olevan liian pieni – valinnaisuus ei toteudu. Lukion oppimäärä ei ole tässä mihinkään muuttunut. Ajattelutapa ja lukiolaisten valinnat ovat – vai ovatko. Suomessa mennään kouluissa kovaa vauhtia kohti suuria yksiköitä. Yhteisöllisyys puhe on kaikonnut koulutuspolitiikasta. Sinne tänne lähiöihin ripotelluista lähilukiosta on suurten kuntien lukioverkko tulossa kohti suuria keskustayksiköitä. Keskisuurissa kaupungeissa siirtymä parista lukiosta yhteen on jo pääsääntöisesti tapahtunut. Esimerkiksi käyvät vaikkapa Salo ja Forssa. Nyt on suurten kuntien vuoro.

Noin puolet Suomen lukioista aikoinani kiertäneenä näppituntumani on, että nyt ovat menossa ne innovatiivisimmat. Huiput eivät mene. Hörhöjen talot menevät. Valitettavasti. Se on ajan henki. Laskennallisesti.

Tutustukaa Turun kouluverkko selvitykseen. Se on hyvä paperi – valitettavasti. Tämä vuodatus on pikemminkin linkki. Minulla ei oikeastaan ole oikeaa sanottavaa. Olen sanaton. Edunvalvojat puhukoot. Tai olkoot vaiti.